Erosimme poikaystäväni kanssa pitkän suhteen jälkeen viime vuonna, mutta hyvät välit säilyivät ja niinpä kävi klassisesti että vähän aikaa sitten huomasin olevani raskaana. Olihan se kummallekin shokki, mutta aikamme mietittyämme päädyimme ehdottomasti pitämään lapsen ja kasvattamaan hänet yhdessä - mutta erikseen. Vaan eipä mennyt kauaakaan kun varhaisultrassa, rv 11, sikiön sykettä ei enää kuuluutkaan (oli kuulunut aiemmin). Keskeytymätön keskenmeno.
Minulle on nyt kaksi kertaa annettu Cytotecciä ja olen yrittänyt tyhjennystä kotona. Mitään ei ole tapahtunut ei siis yhtään mitään. Ensi viikolla kaavintaan, mikä tuntuu nöyryytyksen huipentumalta kaiken tämän jälkeen. Samaistuin naiseen joka jossain sanoi olevansa pettynyt kroppaansa: ensin se ei pysty kantamaan raskautta ja sitten ei osaa edes luopua siitä.
En pääse millään tämän surun yli ja tuntuu epäreilulta että tämä tapahtuu vielä vaikeimman kautta. Olen yli 40-v ja yksin, joten väkisinkin tässä nyt näyttää siltä että tämä oli ainoa ja viimeinen mahdollisuuteni äidiksi. En voi ymmärtää miksi minulle ensin annetaan jotain ja sitten se otetaan pois.
Kuten kirjoituksesta varmasti huomaatte, suru, viha, epätoivo ja kaikki muut tunteet jylläävät voimalla. Siksi kirjoitinkin tämän: kysyäkseni onko muita jotka ovat kokeneet samansuuntaista? Yksin, yli 40 ja toivottomana? Tai jopa sellaisia, jotka ovat olleet vastaavassa tilanteessa ja sen jälkeen kaikki on kääntynyt iloksi?
Minulle on nyt kaksi kertaa annettu Cytotecciä ja olen yrittänyt tyhjennystä kotona. Mitään ei ole tapahtunut ei siis yhtään mitään. Ensi viikolla kaavintaan, mikä tuntuu nöyryytyksen huipentumalta kaiken tämän jälkeen. Samaistuin naiseen joka jossain sanoi olevansa pettynyt kroppaansa: ensin se ei pysty kantamaan raskautta ja sitten ei osaa edes luopua siitä.
En pääse millään tämän surun yli ja tuntuu epäreilulta että tämä tapahtuu vielä vaikeimman kautta. Olen yli 40-v ja yksin, joten väkisinkin tässä nyt näyttää siltä että tämä oli ainoa ja viimeinen mahdollisuuteni äidiksi. En voi ymmärtää miksi minulle ensin annetaan jotain ja sitten se otetaan pois.
Kuten kirjoituksesta varmasti huomaatte, suru, viha, epätoivo ja kaikki muut tunteet jylläävät voimalla. Siksi kirjoitinkin tämän: kysyäkseni onko muita jotka ovat kokeneet samansuuntaista? Yksin, yli 40 ja toivottomana? Tai jopa sellaisia, jotka ovat olleet vastaavassa tilanteessa ja sen jälkeen kaikki on kääntynyt iloksi?