Keskenmenon jälkeistä elämää

Ihan hyvä ajatus tämä pino.

Minähän se jälleen kerran näen myös valoa tunnelin päässä. Vaikka perjantaina tosiaan päällimmäisenä oli ajatus, että en enää jaksa, mutta sitten päätin, etten ota ehkäisyä ja käyn vaikka sitten säännöllisesti tapaamassa tuttua lääkäriä keskenmenojen yhteydessä vaikka viiskymppiseksi saakka. Mukavaa, että joku muukin ajattelee vielä yrittää. Tuolla kuumeilijoissa on niin paljon tuttuja, että kai sinne sitten joskus suuntaamme.

Nyt kun kaksi kertaa on mennyt perätysten kesken, olen melko varma, että seuraavakaan kerta ei onnistu. Todellisuudessa riskikin kasvaa kyllä jo. Mutta sen pelon kanssa on nyt vaan opittava elämään. Ehkä optimistipuoleni sittenkin voittaa. Terveydenhoitaja sanoi tänään, että on hyvä merkki, kun tulin niin helpolla raskaaksi. Syitä keskenmenoon aletaan tutkia vasta kolmannen perättäisen keskenmenon jälkeen.

Yritän normalisoida elämäni, ja tein itselleni lupauksen, etten enää ole tikuttamassa viikkoa ennen kuukautisia. Enkä tee raskauden yrittämisestä elämän ainoaa asiaa. Jos vielä tulen raskaaksi, niin sitten tulen.

Eilen juttelin kymmenisen vuotta nuoremman serkkuni kanssa ja minusta oli ihanaa, kun hän sanoi, että jos meidän perheeseen vielä tulee vauva ja meille jotakin tapahtuisi, hän kyllä huolehtisi lapsista. Olen lähinnä ajatellut sitä, että kun meillä vanhemmilla on kuitenkin jo ikää ja omat vanhemmat on jo vielä iäkkäämpiä, on kiva tietää, että iltatähtemme on aina hyvässä hoivassa, jos meille jotakin sattuisi. Hullua ajella noita asioita, mutta kaikenlaista nyt mielessä pyörii.

Sain sairaanhoitajan kautta ajan jo keskiviikkona lääkärille ja tyhjennys todennäköisesti sitten on perjantaina kotosalla taas. Luulen, että vauvamme kasvoi siis vain maksimissaan kahdeksan viikkoa, mutta on silti edelleenkin vielä mukanani.

terveisin Mimuli

Hei Rva Pikku-Myy!
Kirjoittelen tuolla yli 35-v. odottajissa, mutta käyn välillä täälläkin lueskelemassa, koska olen täälläkin joskus kirjoitellut, sillä minä olen kokenut kaksi keskenmenoa. Viimeisin v. 2006 syksyllä. Molemmat km tapahtuneet, kun rv ollut alle 10, mutta sitä on jo sekä henkisesti että ruumiillisesti (koska kaikki raskaus oireet jo ovat) valmistautunut vauvan tuloon. Minä olen vain alkanut kummassakin km vuotamaan tosi runsaasti ja ollut kovat supistukset sekä selkäkivut. Vuoto oli TODELLA runsasta; olisi saanut istua pöntöllä kokoajan, sillä plusplus-sidettä sai vaihtaa yhtä mittaa. Kuitenkaan eivät kehottaneet menemään minnekkään "näytille", vaikka soittelinkin välillä, et onkohan tämä ihan normaalia. Ja tässä viimeisessä paperiin jäi myös jotain muuta, kuin verta..ilmeisesti jälkeisiä. (no, tulipas sepustus.. :x ).

Henkisesti selviytyminen keskenmenosta kestää paljon kauemmin kuin fyysinen paraneminen. Anna itsellesi aikaa, ja oikeus surra ja käsitellä tämä asia! Itsellä tuli tämän toisen km jälkeen pelko uudesta km suurena esiin. Silloin jopa päätin, et nyt riittää, en JAKSA enää uusia keskenmenoja!!
Mutta naisen mieli on kumma..ja onneksi on..ja kyllä se aikakin parantaa haavat, vaikkei sitä uskoisikaan! Sinustakin varmaan tuntuu nyt siltä, ettei tästä selvitä! Mutta kyllä sinä selviät, usko vain! :heart:
Minullakin kuitenkin, vaikka jo vannoin toisen km jälkeen ettei ikinä, niin kummasti ajatus vauvasta alkoi nostaa päätään! Nyt minulla on menossa rv 23+4 ja alkuraskaus oli semmoista, että hoin itselleni, että katotaan nyt, kuinka tässä taas käydään, enkä tavallaan antanut itselleni edes lupaa hirveästi ajatella koko raskautta. Miehelleni sanoin, että tästä raskaudesta ei sitten puhuta kenellekään ennenkuin tämä lapsi on syntynyt!
Ja pidimmekin tiedon itsellämme melko pitkään. Että kyllä keskenmenot kuitenkin jättivät jotain "takaraivoon"..

Tämä minun tarinani on varmaan hyvin sekavasti esitetty, mutta toivottavasti sait siitä poimittua niitä tuntemuksia, joita yritin välittää sinulle! :heart: Ja tärkein niistä on mielestäni se, että vaikka elämä tuntuu sinusta nyt todella raskaalta...niin päivä päivältä mieli alkaa kirkastua samoin kuin kevätaurinko alkaa helliä meitä säteillään!! Oikein paljon voimia Sinulle ja Miehellesi tämän asian läpikäymiseen!! :hug: :heart:

moikka!

hyvä idea tällänen pino, sillä täältä voi kysellä muilta erilaisista tuntemuksista niin henkisistä kun fyysisistäkin. itselläni on erilainen tilanne kun teillä muilla. keskenmenosta on nyt noin kaksi ja puoli kuukautta. tällä hetkellä on kovat toiveet uudesta raskautumisesta ja huomenna testaankin. minulla toodettiin tuulimuna rv 10+3 ja keskenmeno lahti itsellään käyntiin rv 10+5. minulla oli "helppo" keskenmeno. en joutunut ottamaan lääkkeitä, eikä ollut kaavintaa kaikki tuli itsellään pihalle.

keskenmenon jälkeen tuntui kun koko elämä olisi pilalla, tuntui ettei kukaan ymmärtänyt tai välittänyt! saan syyttää myös itseäni siitä, pidin kaikki tunteet sisälläni enkä puhunut asiasta. odotin esikoista ja mikä voikaan tuntua pahemmalta kun heti ensinmäinen niin toivottu ja odotettu raskaus menee kesken! kaikki sanoo että olette niin nuoria ja pla pla pla.. pelkään niin paljon tämän uusiutumista ja sitä etten voi enää ikinä täysin nauttia raskaudesta :ashamed: en usko että sellainen ihminen joka ei ole samaa kokenut, ei voi ymmärtää millainen olo siitä tulee eikä sitä ikinä unohda!

olen hyvä esimerkki siitä että aika parantaa!!se on totta, olen nyt paljon vahvempi ja kuumeilen täysillä :saint: silti päivittäin mietin menetettyä lastamme teille juuri keskenmenon kokeneille antaisin neuvoksi: anna aikaa itsellesi suruun, jatka päivittäisiä rutiinejasi, uuden raskauden miettiminen auttaa, aika parantaa, puhu tunteistasi-älä patoa niitä sisällesi...

:hug: kyllä me pärjätään..

Heips vaan rouva pikkumyy :hug: ja muut!
On sinulla ollut todella raskasta, mutta onneksi voit jo katsoa tulevaankin.
Minä olen toipunut omasta menetyksestäni ihan hyvin, vaikka tämä toinen olikin paljon vaikeampi sulattaa kuin lokakuussa tapahtunut km.
Nyt vain odotellaan niitä kuukautisia ja katsotaan sitten kuinka käy, ajattelin jos odottaisi kahdet kuukautiset ennen seuraavaa "kunnon" yritystä.
Oikein paljon voimia fyysiseen ja henkiseen toipumiseen!
Ritli

Voimia kaikille :flower:

Itse keskenmenon koin viime lokakuun lopussa,viikoilla 7+. Alkoi ihan itse vuotamaan ja en joutunut mihinkään yöllä lähtemään. Onneksi kipuja ei ollut ollenkaan,surullinen hetken olin mutta elämä jatkuu...ja pakkokin oli kun esikoinen niin pieni.

No onneksi vuosin "vain" reilun viikon ja sain jälkitarkastuksen kahden viikon päähän,kaikki oli loistavasti ja uusi yritys sai alkaa vaikka heti.

No jatkoimme yritystä normaalisti,sen enempää ajattelematta...tulee jos on tullakseen. No joulun jälkeen tein positiivisen raskaustestin ja nyt sitä jännitellään. Pieni on jo 11+0 ja silti pieni pelko koko ajan päässä on.

No toivotaan parasta ja positiivisella mielellä eteenpäin.
:heart:

Pahoittelut keskenmenosi ja kaiken kokemasi vuoksi :hug: Itku tuli, kun luin ensin np-ultran tuloksista ja sitten menetyksestänne Kovasti voimia ja jaksamista :hug: Tuolla kuumeilijoissa on myös oma pino meille keskenmenon kokeneille, tervetuloa sinne mukaan sitten kun sen aika on :heart:

Jospas minäkin tänne. Meillä 9.2.-08 syntyi pikkuruinen enkeli-poika rv16. Olihan hän lohduttoman näköinen, kun pää oli kehittynyt vian osittain ja silmien yläpuolella ei ollut mitään. Syynä anankefalia. Silti hän oli kaunis ja kaikki niin valmista muuten. Uskallauduin katsomaan tänään hänen kuvaansa ja kätilö laittoi mittoja sen taakse. En edes ennemmin niitä ole huomannut. Pienokainen painoi 120g ja mittaa oli 18.5 cm. Oma arvioni mitasta oli vähän vähemmän. Turvotustakin oli pienen masun alueella paljon.

Nyt pitää vain selvitä tästä surusta ja yrittää päästä arjesta kiinni. Mies lähti tänään töihin ja aamupäivä on hiljaista. Onhan pikkuneiti seurana, mutta itku tuntuu olevan herkässä. Eilen kävin kaupassa ja kesken kotimatkan vain itku tuli, vaikka en ajatellut edes mitään sen kummempaa, kun tavallista arkea.

Kaikki tunteet on niin sekaisin. Sairaalassa olin jopa helpottunut, että tämä pelätty kokemus oli ohi ja pienokainen syntynyt. Itkin häntä hyvästellessä ja sen jälkeen, mutta rauhoituin aika pian. Kotona lauantai oli sumuinen ja en oikein tiennyt mitä ajatella. Illalla hanat aukes ja itku oli ainut, mihin pystyin. Sunnuntaina ajatukset oli ihmeen selkeitä ja ymmärsin, että näin oli pienen puolesta parasta ja se ajatus kantoi päivän ohi.

Eilinen oli musertava. Suru tuli niin suurena, että tuntui pahalta ihan jokainen asia. En pystynyt ajattelemaan mitään selkeästi. Katoin telkkarista kaikkia ohjelmia, mitä en yleensä edes katto. Ihan vain saadakseni ajatuksia muualle. Hetkittäin se onnistui, mutta katse hiipi jatkuvati kirjahyllyyn ultrakuvaa kohti. itkua, itkua, itkua. Pakko oli kääntää kuvaa niin, että en sitä siitä nähnyt.

Nyt en tiedä mitä elämästä ajatella. Keho toimii mainiosti, kipuja ei ole, vuoto lähes olematonta. Edes päätä ei särje. Maitoa ei ole tullut, kiitos toimivan lääkkeen. Muhkeus niistä on kadonnut, samoin raskausaikainen aristus. Tuossa ne nyt on, kaksi tyhjää säkkiä. Kutistuneena, kuin mitkäkin tarpeettomat ulokkeet.

On vaan niin tyhjä olo. Pää ei tunnu selviävä oikein mitenkään. Minä en voi edes ajatella, että töihinpaluu saa ajatuksia muualle ja pääsen takaisin kiinni elämään sitä kautta. Olen hoitovapaalla ja töihinpaluuseen on vielä aikaa. Mikäli nyt saan edes virkaa tänne. Olen vain kotona, minä ja miun ajatukseni. Seinät tuntuu kaatuvan niskaan ja tämä hiljaisuus on musertavaa. Voin kuulla omat ajatukseni ja tekis mieli vain huutaa ääneen tämä paha olo. Pakko kuitenkin tytön takia yrittää pysyä kasassa. Odotan vain, että lapset tulevat koulusta, että tulee ääntä kotiin. En uskalla lähteä autollakaan minnekkään, kun olen vain vaaraksi liikenteelle ja itselleni.

Nyt tuntuu, että olen jossain niin syvällä pohjalla, ettei koskaan enää pääse takaisin entiseen. Kysyin jo neuvolasta, olisiko mahdollista päästä juttelemaan jollekkin ammattilaiselle muutaman kerran, mutta sinne pääsee vain lähetteellä ja jonoa on paljon. Muutamista viikoista muutamaan kuukauteen. Terkkari sanoi, että hänen luonaan voin käydä, mutta ei muuta tähän hätään voinut luvata. Sanoi vain, että eka viikko on pahin, sit alkaa helpottaa, että ei tähän muua auta kuin sureminen. Varmasti tuo onkin totta.

Nyt menen maate tytön viekkuun, joka vielä nukkuu. Menee edes vähän aikaa tästä hiljaisesta aamupäivästä sillä tavoin. Voimia kaikille.

Rouva Pikkumyy Kiitos tästä pinosta :hug:

Lumi-Marja

Josko yrittäisin minäkin tänne kirjottaa... tämä palsta vaan tuo aina itkun takaisin ja sitä kun tahtoisi olla vahva ja suunnata vaan eteenpäin.. muttei se niin mene..
Minulla keskenmeno(kaavinta)rv11+5, 28.1.... ja ensimmäinen viikko oli todellakin pahin, mutta edelleen purskahdan itkuun tuon tuosta.. ja mahakkaat vastaantulijat kierrän kaukaa.. kaksi viikkoa olin saikulla ja nyt olen takaisin töissä, mikä kyllä nopeuttaa päivän kulkemista mukavasti.. eikä ehdi asioita murehtia liiaksi, vai voiko niitä liikaa miettiäkkään, läpihän tämä on käytävä tavalla tai toisella..
Oma tapani helpottaa oloa on ollut himolenkkeily, kolmessa viikossa(kiitos myös huonon ruokahalun) olen laihtunut 5kg.. eipä ole maha enää pömpöttämässä ja muistuttamassa menetyksestä..

vauvakuume on kyllä todella kova, mutta myös pelko siitä miten keskenmenopelon kanssa sitten selviäisi.. ja tuntuu ettei näitä tunteita osaa pukea mitenkään järkevästi sanoiksi, toivon ja epätoivon soppa..

Kyllä tästä selviää, pikkuhiljaa..

Huomenta tai päivää jo.
Minäkin nukuin huonosti yön. Heräsin ja mulla oli valtavan kylmä. Johtunee varmaa noista hormooneista. Piti oikein villatakki hakea, vaikka mieskin oli lämmittämässä.

Yöllä vessan peilistä sitten kurkisti hapsutukkainen, roikkuva pyjamainen, (rinnatkin taas roikkuvat tyhjinä, kuten Lumi-Marja totesi) äiti, enkä nähnyt siellä jakkupukuista työminääni. Olenkin tämän päivän kotona ja huomenna mulla on se lääkäri ja saan varmaan vielä ne lääkkeet. On ihanaa olla kotona se paljasjalkainen taiteilijasielu...

Kohtuni tuntuu niin tyhjältä, ihan kuin siinä ei koskaan olisikaan ollut mitään. Viime keskenmenossa tunsin kuinka elämä aivan kuin irtosi minusta. En ollut koskaan kokenut sellaista tuntemusta aikaisemmin, ihan pelästyin. Jälkeen päin olin varma, että sillä hetkellä pieni sydän lakkasi sykkimästä ja vauvasta tuli enkeli. Nyt tässä keskenmenossa en ole sellaista tuntemusta kokenut. Mietin, josko varhaisultrassa lääkäri erehtyi sykkeestä (itse en sitä nähnyt) ja tämä raskaus olisikin ollut tuulimuna. Ehkä huomenna saan jotakin tietoa.

Rouva Pikkumyy:mulla kanssa viimeksi keskenmenosta viikko tyhjennyksen jälkeen imettiin jollakin alipaineimulla. Tämä tapahtui yksityisellä. Sattuihan se, ja lääkäri sanoi jo ennen sitä, että tämä on epämukavaa, mutta sillä konstilla tuli se viimeinen istukan kappale ulos. Olin kovin huolissani silloin, että jotain jäi kohtuu, mutta jälkitarkastuksessa lääkäri sanoi, että ultrassa siellä voi näkyä pitkääkin jotakin, kuukautiset sitten siivoavat loput. Näin kai se on sitten. Kävin silloin myös vielä parin viikon päästä verikokeessa, jossa mitattiin raskaushormonia ja arvoni taisivat jo silloin olla reilusti laskeneet. Kolme viikko tyhjennyksestä sitten alkoivat kuukautiset, aivan lopputarkastuksen jälkeen. Ikävää, että sinua kohdeltiin noin.

Minäkin laitoin pois ne parit äippähousut - odottamaan ehkä tulevaa. Vauvalle en ostanut vielä mitään, jotenkin pelotti. On mulla kyllä kaapissa yksi pinkki pehmolelu, mutta se on jäänyt sinne vahingossa. Mutta oli pakko käydä kokeilemassa yhden lastenhuoneen seinään, miten vaaleanpunakukalliset verhot sopisivat -ehkä joskus. Ne sopivat sinne todella hyvin. Sinisetkin sinne kyllä sopivat.

Mun esimieheni ovat suhtautuneet asiaat todella hienosti ja ymmärtäväisesti, sekin auttaa tässä eteenpäin.

terveisin Mimuli

Voi meitä.
Minä synnytin enkelini rv 20, 31.1. Siitä on niin vähän aikaa. Mutta kuumeilua on... :ashamed: En tiiä onko sallittua vai ei, mutta mulla on jo ihan pakkomielle tästä raskaudettomuudesta.

Mä tunnen olevani ruma, tyhjä, harmaa, mitäänsanomaton, tylsä ja TYHJÄ kun en ole raskaana.

En itke enää paljon. Tällä viikolla aloitin työt, on niin vaikea innostua niistä projekteista ja hommista mitä tein ennen.. no aikasemmin. Kunno ruokaa ei tee mieli, makeeta syön lohdutukseksi... :snotty:

Mutta vauvakuume on kova, ja vielä ei voi mitään tehdä kuin odottaa!! Ihan tosi vaikeeta! Haluaisin vaan nukkua muutaman viikon, sitten olisin kunnossa ja voisimme alkaa yrittämään uuudestaan... TÄÄ ON NIIN VAIKEETA!

Mä en osaa enää olla mitenkään. Kuka mä oon ja mitä mä oon? Maailma on ihan sekasin. Kuten blogiini oon kirjotellu, nii musta tuntuu et koko mun muu elämä; koulutus, harrastukset, elämänkokemukset ja koko eletty elämä on ihan turhaa ja tarpeetonta. Ainut asia millä on mitään sijaa mun ajatuksissa on raskaus ja raskaudettomuus.

Päivä kerrallaan parannutaan. :flower: :hug: :heart:
Onneksi on olemassa tällaisia palstoja... muuten tuntuisi että olen ainoa!

-ElinaMaria

ps. Jos kiinnostaa lueskella blogiani jossa aiheena minä ja minä ja mun ogelmat: http://eli-nainen.vuodatus.net

Hei!

Lumi-Marjan kanssa poistuimme molemmat heinäkuisista odottajista. Minä vähän ennemmin rv 14 ja Lumi-Marja muutama viikko myöhemmin.

Minun koko odotusaika oli yhtä jännitystä. En uskonut raskauteen koko aikana vaikka testi näytti plussaa. Neuvolassa pyysin, että tekisivät raskaustestin mutta sanoivat ettei tarvitse. Aloin vuotaa rv 8 (muistaakseni). Edellinen km oli tapahtunut rv 9, joten pelkäsin ja odotin pahinta. Ed. km aikana pyysin neuvolassa päästä ultraan kun oli vuotoa, mutta eivät ottaneet koska se oli heidän mielestään normaalia. Nyt siis menin suoraan yksityiselle, enkä halunnut heitä häiritä ultratoivomuksillani. Silloin ultrassa siis kaikki oli vielä hyvin ja pieni sydän siellä löi. Seuraavalla viikolla vuoto alkoi uudelleen ja jatkui aina np-ultraan asti rv 14. Siellä todettiin että vauvanalku ei enää elänyt ja oli lopettanut kehityksensä jo rv10. Itseäni jotenkin kauhistutti ja ärsyttikin ajatus siitä, että olen kantanut sisälläni "kuollutta vauvaa" kuukauden verran sisimmässäni iloiten uudesta raskaudesta ja suunnitellen tulevaa. Halusin ultran jälkeen vain kaiken olevan pian ohi. Jäin suoraan np-ultrasta osastolle ja olin siellä pari yötä. Kamalaa miten paljon itkinkin. Välillä nauroin ja taas itkin. Kotiin päästyä ei enää niin itkettänyt, vaan elämän oli vain jatkuttava. Töihin palasin parin sairaslomapäivän jälkeen. Siellä ei ehtinyt miettiä asioita, joka ehkä oman psyykkisen voinnin kannalta oli ihan hyvä juttu.

Me jotka ollaan koettu kovia, emme koskaan varmasti raskaudesta välttämättä nautita kunnolla, sillä pieni pelko varmasti hiipii siinä odotuksen rinnalla.

Olen nyt tuolla km:n jälkeen kuumeilevissa mukana. Uutta yritystä emme ole vielä ehtineet aloittaa kun vuoto kesti niin kauan km:n jälkeen. Siirtykää muutkin sinne, kun tunnette että siihen on oikea aika.

terveisin Sussoo

Mun elämä velloo tyhjyydessä. Raivonpuuskia, itkua, kiukuttelua, unettomuutta, väsymystä... Haluaisin niin kovasti ajatella, että elämä jatkuu ja uusi vauva olisi suunnittelilla, mutta en vain pysty. Peruin kaks plus lehden ja vauvalehden tilaukset. Siellä vieläpä kysyttiin syytä ja sanoin, että vauvamme kuoli, etten voi lehteä katsoa, niin johan pian oli puhelu päättynyt, samoin tilaus. Keräsin illalla kotoa kaikki lehdet pois, kaikki mikä muistuttaa jotenkin ihanasta kuumeilusta ja odotuksesta. Onni-enkeliin liittyvät asiat eivät ole piilossa, vaan sellaisen matkan päässä, että voin katsella kuvia heti, kun siltä tuntuu. nähdessäni hänen kuvan, helpottaa ja tajuntaan menee paremmin, miksi näin kävi.

Itselleni en sen sijaan voi äitinä anteeksi antaa sitä, että en voinut pientä parantaa, en puhaltaa tätä pipiä pois. Hulluahan tuo itsesyytäksessä kieriminen on, mutta tämä suru ja ikävä tekee kummallisia asioita pääkopassa. Tiedän varsin hyvin, ettei anankefaliaa kukaan voi parantaa eikä siihen löydy koskaan hoitokeinoa, mutta joku sisällä huutaa edelleen, miksi miksi miksi!

Mies on jo kovasti ajattelemassa uutta vauvaa, mutta minua pelottaa pelkkä ajautuskin. Jos uusikaan vauva ei selviä, jos hänkin sirastuu. En kestä enää kuudetta menetystä, en, en millään. Tai siltä ainakin nyt tuntuu. Ei tähän suruun totu, ei opi koskaan hyväksymään. Tämä menetys nosti vain kaikki entisetkin elävästi mieleen ja suren välillä jokaista viittä enkeliäni, kuin he olisivat vasta äsken kuolleet.

Olisimpa edes töissä, että näkisin toisia ihmisiä. Voisin jutella niitä näitä ja aina sekunniksi edes unohtaa surun. Minulla ei ole muuta kuin tämä koti ja touhuni täällä. Yksin olen suuren osaa päivästä ja vaikka tekisinkin mitä arkisinta hommaa, niin itku tulee ja kyyneleet valuu poskilla. Eilen havahduin, kun itkiessä unohdin kokonaan mitä tein ja istuin koiratarhassa koirankakka ämpäri ja lapio kourassa istuen kaiken sonnan keskellä. Koira istui vieressä ja nuoli kättä ja yritti hyvittää jotain hellyydenosoituksillaan. 11v poika tuli koulusta ja otti siivousvehkeet ja keräs kakat pois. Otti mua kädestä ja sano, et äiti, olisko päikkärien aika.

Aivan kamala tilanne, lapsi pitää äitiä kädestä ja vie sisälle. Riisuu kengät ja auttaa takin pois. Taluttaa sänkyyn, tuo lasin vettä ja antaa paperia. Silitttää ja sanoo, me kaikki rakastetaan sua äiti ja Onni veikka taivaassa varmaan on tietoinen, että häntä rakastetaan. Siihen poika jäi viereen istumaan ja silittelemään. Pikkuneiti kapus viereen ja nukahti. Miten sitä voi ihminen näin syvälle suruun edes vajota.

Hetkittäin jaksan olla ja touhuta. Tänään en ole vielä jaksanut pukeutua, kammata hiuksia tai muutenkaan tehdä mitään tavallista. Jos tätä palstaa ei olisi, en voisi näitä asioita minnekkään jakaa ja olo olisi entistäkin kurjempi. En tiedä, pääsenkö ikinä tämän yli.

Lumi-Marja

... vaikka se ei oikeasti siltä tunnukaan. Haluan jakaa kokemukseni Teidän kaikkien kanssa, koska oikeasti tästä tarinasta saattaa olla jollekin lohdutukseksi. :hug:

Olen itse kokenut 2 alkuraskauden km:a, molemmat rv 7+ (05/01 ja 03/02). Ensimmäinen ei ollut mikään hirmuinen shokki vaan jotenkin enemmän ajattelin, että tämä on tätä elämää... Toisen jälkeen ei positiivisia ajatuksia enää löytynyt. Ainoana lohtuna (?) oli, että olin molemmilla kerroilla tullut raskaaksi ensimmäisestä yrityskierrosta. Seuraavalla kerralla (05/02) en edes tiennyt olevani "raskaana" vaan kohdunulkoinen todettiin hirmuisten vatsakipujen takia. Tällöin menetin myös toisen munatorven ja itsestäni alkoi tuntua, että elämä on oikeasti toivotonta eikä meille sitä pikkuista nyyttiä sitten suodakaan... :'(

Kesä meni töitä tehdessä ja elo-syyskuun vaihteessa matkasimme mieheni kanssa aurinkorannalle lepäilemään. Kotiin saavuimme sitten plussauutisten kera vaikka olo oli tässä vaiheessa jo sellainen, ettei koko raskauteen oikeasti jaksanut edes uskoa saatika sitten että olisi uskonut sen nyytin syliinsä saavan. Ja oikeassahan sitä jälleen kerran oltiin... Rv 16 juuri ennen joulua alkoi ruskea tuhrutteluvuoto ja hädissämme lähdimme ensiapuun, jossa saimme maailman kamalimpia uutisia. Pikkuisellamme oli erittäin pahanlaatuinen anenkefalia ja häneltä puuttui kaikki kulmakarvojen yläpuolelta. sanomattakin selvää, ettei pienellä enkelillämme olisi ollut mitään mahdollisuuksia elää, joten jouduimme geneettiseen keskeytykseen. Fyysisesti ei niinkään rankka juttu mutta henkisesti sitten sitäkin rankempi. Viikkoja oli todella masentunut ja itku tuli herkästi pienimmästäkin asiasta. Pikkuhiljaa tilanteeseen kuitenkin sopeutui, ehkä asiassa auttoi, että elän yleensä asenteella, että en itse voi vaikuttaa tällaisiin asioihin, joten niitä on ehkä turha murehtia turhan paljon.

Silti jossain takaraivossa kyti, että jospa sittenkin vielä joskus... Seuraavat 2 vuotta meni lapsettomuuskierteessä, ei plussan plussaa vaikkei ehkäisyä käytetty ja ennen olin aina tullut helposti raskaaksi. Tutkimuksissa kävimme ja syy selvittämätön lapsettomuus. 01/05 sitten kävimme ensimmäisissä (ja tuloksettomissa) hoidoissa... jonka jälkeen aloimme odottaa elokuun IVF-aikaa. Tässä vaiheessa parisuhdekin oli jo mitä oli ja päätin syödä muutaman kuukauden pillereitä, koska halusin unohtaa koko vauvatouhun.

Yllätys oli siis mitä suurin, kun heti vapun jälkeen 2005 tajusin menkkojen olevan myöhässä ja testiin tuli heti vahva viiva. Ja kun vielä tuon kuukauden aikana seksiä oli harrastettu tasan kerran, oli yllätys melkoinen. Tosin en hetkeäkään jaksanut kuvitella, että tästäkään raskaudesta syntyisi meille vauvaa. Mutta niin vain syntyi... ihana pikkuinen prinsessa, joka nyt hyppii ja kiipeilee ihanana parivuotiaana taaperona =)

Tämän onnistuneen raskauden jälkeen annoimme pikkusisarukselle luvan tulla mmilloin vain. Mutta eihän se tietysti niin helposti käy... puolitoista vuotta (imetin näistä 9kk) ilman mitään toivetta. Päätin taas kokeilla pillereitä. Pari kuukautta niitä söin ja testi näytti taas yllättäen positiivista. Tämä punainen viiva potkii nyt masussa rv tasan 34.

Useammankin keskenmenon jälkeen siis voi onnistuneesti tulla raskaaksi ja elämä voi hymyillä Kulkemamme tie on ollut tuskainen mutta silti kaiken sen arvoinen. Km on raskas juttu, joka ei koskaan unohdu mutta sen muistot kyllä haalenevat. antakaa itsellenne aikaa surra rauhassa ja suunnatkaa katse (toivottavasti) valoisampaan tulevaisuuteen heti kun siltä tuntuu!

halauksin,
Nekkuli

Kirjoituksesti tuli kuin tilauksesta. Itkin sitä lukiessa ja itken edelleen. Sana anankefalia kirjoituksessasi tuli silmiin kuin salama taivaalta. Sen sekunnin aikana näin koko lauantain uusiksi ja kaikki sitä ennen olleet käynnit lääkärissä. Meillä oli kans vaikea laatuinen juttu. Vasemman kulmakarvan yläpuolella ei mitään ja oikea silmäkuoppa oli kokonaan ilman luuta, eli kallo loppui jo silmän alle.

Meillä ei vaan raskaus ole lähtenyt käytniin mitenkään helposti, vaan 1v8kk tätäkin pientä ihmettä tehtiin. Ekaa yhteistä kaksi vuotta. Ainut lohtu on se, että tämän menetetyn lapsen alku oli luomu juttu, vaikka eka lähtikin hoidoilla käyntiin. Se, miten kirjoitit siitä, että teillä on lapsia anankefalia vauvan jälkeen, toi jotain uutta lohtua elämään. Ehkä mekin sittenkin voisimme saada vielä terveen lapsen, tai ainakin sellaisen, jolla on kaikki ruumiin osat paikoillaan. Et tiedä miten paljon toit Nekkuli lohtua tähän päivään :hug:

Vaikka itken, hymyilen silti samalla. Jospa oikeasti vielä elämä voittaa ja voimme uuden yrityksen alkoittaa, kun kaikki on muuten kunnossa. Kiitos vielä kerran, kun kirjoitit just tähän rakoon tuon viestisi. Aurinko paistaa ulkona, jospa jaksaisin jo pukea, lähteä ulos ja katsoa kohti taivasta.

Tuntuu vain, että elämä pyörii ympärilläni, mutta minä olen naulatuna paikoilleni pääsemättä siihen mukaan. Pakko kai tästä on vaan nousta ja lähteä, ottaa elämästä kiinni, vaikka vain pieni pala kerrallaan, mutta tämä tie millä olen nyt, ei johda mihinkään.

Lumi-Marja

Itse synnytin pienen enkelipoikamme rv23. Tapahtumasta on 4 viikkoa, hautajaiset ovat lauantaina.
Mietin asiaa koko ajan. Nyt vielä enemmän, kun hautajaiset ovat tulossa.
Itselläni on samanlaisia tuntemuksia, kun Lumi-Marjalla. Elämä jatkuu ympärilläni, mutta itsestäni tuntuu ettei pääse siihen mukaan. Mietin miten kaikki voi jatkua, vaikka jotain puuttuu, poikamme on kuollut. Miten kaikki voi jatkua muka..
Välillä tunnen vihaa kaikkea kohtaan; miksi vauva vietiin pois luotani. Vieläkään ei ole selvinnyt syytä km:noon, mutta silti haaveilen jo uudesta. Välillä tuntuu, etten saisi.. Minua niin harmittaa, etten ottanut vauvaamme syliini, en koskettanut häntä. Olin hänen äiti, enkä ottanut häntä syliin, katsoin vain kaukaa..

Jaksamisia kaikille saman kokeneille. Pakko jaksaa eteenpäin

Hei vaan kaikille,

Minä tuonne pariin pinoon olen kirjoittanutkin omaa tarinaani. Josta on kohta 2 v, mutta mikä kumma siinä lienee, ettei siitä pääse eroon? Vaikka kuinka itseään käskisi.

Meillä siis rv 19+0 rakenneultrassa havaittiin, että vauva on menehtynyt ja synnytin silloin napanuoraan kuristuneen poikamme. Tutkimukset osoittivat, että lapsi oli mitä ilmeisemmin ollut kuolleena jo jonkun aikaa (1-2v). Kuten joku tuolla aiemmin kirjoittikin, niin myös minusta tuntui todella kamalalta ajatella kantaneeni kuollutta lasta kohdussani niin kauan.

Ja myös minulla oli hillittömät itsesyytökset ja itseinho. Tunsin itseni täysin epäonnistuneeksi ja turhaksi ihmiseksi (vaikka minulla oli jos illoin 3 lasta eli enemmän kuin monelle koskaan suodaan). Itseluottamus romahti ihan täysin. Olin kaunainen ja katkera.

Tulin uudelleen raskaaksi 3 kk km:n jälkeen ja kuopus syntyi sitten lähes vuosi koetun km:n jälkeen ja on nyt reipas 9kk:n ikäinen vauveli. Mutta jostain syystä tuo kuolleen vauvan synnyttäminen oli niin rankka kokemus ainakin minulle, että edelleen sitä mielessäni pyörittelen. Ja koen, ettei kukaan voi ymmärtää minua ja minun ajatuksiani. Paitsi sellaiset ihmiset, jotka ovat itse saman rääkin läpikäyneet.

Siksi siis täällä puutun teidän keskusteluunne, vaikka en oikeastaan tänne kuulu.

Mietin tuossa sitä, että vaikka kokemus oli kamala, niin toisaalta se ei ehkä kuitenkaan ollut niin kamala kuin niissä tapauksissa, missä lapsella on sellainen vamma, joka vaatii raskauden keskeyttämistä. Minun ei siis ole tarvinnut sitä tuskaa käydä läpi. Kohdalleni vain sattui huono tuuri.

Se toisaalta helpotti päätöstä uudesta raskaudesta, koska ei ollut syytä epäillä mitään vammaa, joka voisi toistua uudessa raskaudessa.

En kuitenkaan koskaan unohda sitä pientä, täydellistä poikavauvaa, jonka näimme synnytyksen jälkeen. Eikä häntä ole unohtaneet meillä isommat lapsetkaan. Emmekä koskaan unohda. Mutta omalla tavallamme jokainen ennemmin tai myöhemmin opimme asian kanssa elämään. Myös minä, vaikka se onkin vaikeaa.

Minä sain tänään varmistuksen keskeytynyt keskenmeno diagnoosiin. Tänään olisi pitänyt olla viikkoja jo 12+5, mutta vauvan alun mitat vastasivat viikkoja 7+6. Eli yli kuukauden olen kantanut mukanani kuollutta sikiötä, ilman mitään merkkejä keskenmenosta, vasta viime perjantaina se pieni vuoto alkoi. Kummallista, että vähäiset oireenikin jatkuivat vaan.
Vajaa puoli vuotta sitten raskaus keskeytyi myös viikolla 7+. Olen varma, että tästä tulee minulla jatkossa se kamala viikko, jos vielä uskallan yrittää. Mitenköhän pääsen tuon viikon yli. Mitään syytä ei osattu sanoa, on niin monta asiaa, jotka voivat vaikuttaa. Itse kovasti haluaisin tietää, onko tuohon jokin syy, kun noin samaan aikaan kesken menivät.

Sain kotiin lääkkeet, jotka otan sitten perjantaiaamuna. Tuo on jo minulle tuttua, kun sen olen jo kokenut. Sairaslomaakin lopulta sain. Aluksi lääkäri tarjosi vain perjantaita ja viikonloppua (jonka olen muutenkin vapaalla). Hän sanoi, että tämä ei vaadi enempää fyysisesti. Kuitenkin hän sanoi, että henkisesti on sitten eri juttu ja kysyi, mitä mieltä olen. Sanoin, että haluan olla nyt kotona, en oikein pysty nyt keskittymään. Olin jo tänään töissä, mikä toisaalta helpotti ensi viikkoa, kun kohtasin lähimmät työkaverit, ja kerroin heille asian ja olivathan he jo arvanneetkin osin, mitä oli tapahtunut. Pelkäsin, miten jaksan, mutta kaikki suhtautuivat suruuni hyvin, eikä kukaan udellut, vaan kerroin itse. Helppoa ei ollut puhua ensin, mutta nyt on kyllä helpompi olla, vaikka en yleistä kahvipöytäkeskustelua tästä haluakaan. Mutta täyspainoisesti en pysty töitä tekemään, kun ajattelen perjantaita. Jälkitarkastusaika on kuukauden päästä. Viimeksi kuukautiseni alkoivat jo kolmen viikon päästä tyhjennyksestä.

Tänään paistoi aurinko, mikä tuo kyllä valoisuutta myös elämään. Toivottavasti meille kaikille kevät ajan mittaan tuo lämpönsä ja valonsa. Minusta tuntuu, että minä olen päässyt kuitenkin helpolla, kun raskaus on keskeytynyt noin alussa, vaikka tietenkin nyt luulin jo olevani varmemmilla vesillä ja suunnittelin kaikenlaista.

Näitä surullisia tapahtumia ei kai koskaan pidäkkään unohtaa täysin. Itse kun vasta nyt olen keskenmenoja ensi kerran kokenut, olen vasta tajunnut, kuinka moni on niitä käynyt lävitse.

Mimuli

voimia kaikille :flower:

klara :hug: paljon voimia :heart: