Asumusero

Reilun puolen vuoden asumusero tuotti hyviä tuloksia tuttavaperheessä.

Mies alkoi arvostaa aikaa, jonka vietti lasten kanssa ja samalla hän joutui priorisoimaan elämäänsä (harrastukset ja työ veivät aikaa koko perheeltä) eikä voinut paeta hoitovastuitaan ja jättää lapsia minne sattuu. Ajan kanssa tilanne muuttui ja nyt asuvat taas yhdessä.

Lapsille se puoli vuotta ja varsinkin alku olivat Hirveitä. Lapset olivat 3- ja 7-vuotiaat ja oireilivat rajusti.

Särähtää korvaan..

"Reilun puolen vuoden asumusero tuotti hyviä tuloksia tuttavaperheessä."
"Lapsille se puoli vuotta ja varsinkin alku olivat Hirveitä. Lapset olivat 3- ja 7-vuotiaat ja oireilivat rajusti."

Alkuperäinen kirjoittaja Arwen Undomiel: Näytä alkuperäinen viesti

No mitä särähtämistä tossa on? Eiköhän se vanhempien lopullinen ero ole aikalailla hirvemämpää?

Click to expand...

Ei tarvitsisi lasten ainakaan toiseen kertaan käydä läpi samaa helvettiä.
Eikö avioliittoa voi korjata yhdessä asuen ja jos ei toimi niin ei toimi?
Kaikissa parisuhteissa ero ei todellakaan ole aina huonoin ratkaisu.

Mua kans kiinnostaa... Meillä tosin mies ei edes suostunu jatkaan pariterapiaa kun "vika on miun päässä"... Pelottaa että tästä kun lähen niin en tle ikinä takas

Mitäs eroa on asumuserolla ja avioerolla?
Jos itse muutettais erilleen, laittaisin avioeropaperitkin. Onhan niissäkin se puolen vuoden harkinta-aika eikä ero ole heti voimassa jos se hakemus ensi viikolla vaikka olisi käräjäoikeudessa.

Mun ystäväpariskunta oli asumuserossa puolen vuoden-vuoden ajan, ja palasivat yhteen, eivätkä muuttaneet enää takaisin yhteen asumaan siihen samaan asuntoon jossa ennen asuivat. Hyvin selvisivät tuosta, ja nyt ovat onnellisesti yhdessä.

Taitaa olla sanomattakin selvää, että aumiseron "onnistuminen" riippuu siihen johtaneista syistä, mutta kyllä se mun mielestä on parempi vaihtoehto kuin ero, mikäli tunteita on vielä jäljellä, eikä tilanne ole toivoton.

Lasten suhteen olisi hyvä jos asumiseron osaisi järjestää niin, että lapsille tulee selkeä käsitys siitä, että kyse ei ole erosta, vaan hetkellisestä tarpeesta hengähtää omilla tahoillaan, tms.

Jos asumiseron jälkeen päädytään eroon, niin parhaassa tapauksessa tuo voi olla lapsille pehmeämpi lasku, mikäli vanhemmat osaavat käyttäytyä aikuismaisesti, ilman että tuo riitoja lasten eteen.

Jos ei päädytä eroon, on tuo lapsille hyvä esimerkki, että elämää ei tarvitse elää tietyn kaavan mukaan, vaan tarpeen tullen voi keksiä itsekin "pelisääntöjä". Nimittäin, tunnen yhden tällaisenkin, jonka vanhemmat olivat jonkun aikaa erossa, ja palasivat yhteen. Heidän lapsi (aikuisiässä olessaan) kertoi tuosta erosta, että hänen äiti tarvitsi hetken omaa aikaa. Mitään traumoja tms. ei kellekään tullut.

Mä hain ensin avioeroa, sitten päädyttiin jäämään yhteen, mutta myöhemmin kuitenkin muutettiin erilleen. Puoli vuotta asuttiin erillään ja yritettiin selvittää, toimiiko suhde vai ei, eikä se kyllä toiminut, joten erottiin lopullisesti. Minusta oli ihan hyvä olla asumuserossa, siinä näki, että kuinka sitoutunut toinen on yhteisiin asioihin, lasten hoitoon ym. Aika yksin jäin, joten sen takia päätin suhteen.

Kerron nyt omatkin kokemukseni, vaikka ei oltu tuolloin miehen kanssa vielä naimisissa eikä ollut lapsia. Aika meni riitelemiseen ja kalvoi epäilys että onko tunteita riittävästi vai hakataanko vain päätä seinään. Mutta siis meillä asumusero auttoi. Asuimme erillään noin vuoden, ja auttoi paljon siinä, että lakkasi pitämästä toista itsestäänselvyytenä. Oppi arvostamaan toisen tekemisiä ja läsnäoloa kun joutui pähkäilemään kaiken itse. Oli aikaa ikävöidä toista ja tuli tehtyä työtä suhteen eteen. Yhdessä vietetyt hetketkin oli laadukkaampia, kun tapaamiset piti erikseen järjestää, eikä vain töistä tullessa rojahdettu sohvalle katsomaan teeveetä...

Me kokeilimme tuossa yhteydessä hetken myös että miltä tuntuisi olla pelkästään ystäväsuhteessa, mutta siitä ei tullut mitään, tunteita oli liikaa eikä pystynyt muita ihmisiäkään katselemaan sillä silmällä, kun kukaan ei vetänyt vertoja. Siinäkin oppi arvostamaan toista uudella tavalla.

On kokemusta ja erillään asuessa oli kivaa, mutta kun muutettiin takas yhteen niin mikään ei lopullisesti muuttunut. Kaikkia ei ole luotu asumaan yhdessä.

Tekopillusta loppu kerran patterit. Viikon päästä ostin uudet. Tuntui kuin uudelta. Ero oli vahvistanut suhdettamme.

Hei, Italiassa avioero on aina juridisesti kaksivaiheinen. Ensin tuomari vahvistaa ja virallistaa semmosen ns separationin (voisiko verrata vaikka juuri tuohon asumuseroon?) . Siità làhtien 3 vuoden pààstà voi hakea avioeroa.

Kukaan tuntemani henkilò ei ole palannut yhteen tuon separation-kauden jàlkeen

Ja vaikka tarkoitus ei ole kummankaan etsiä uutta kumppania, niin voihan siinä niinkin käydä, että jompikumpi törmää johonkin toiseen kiinnostavaan ihmiseen. Samoin jompikumpi voi huomata, että yksinään onkin paljon mukavampaa kuin toisen kanssa. Mutta nämähän ovat ihan tietoiset riskit, jotka otetaan, kun kokeillaan "pelkkää asumuseroa" (asumusero ei muuten nykyajan Suomessa enää edes ole mikään virallinen termi, eli virallinen puoli ei tunne asumuseroa).

Alkuperäinen kirjoittaja fgf: Näytä alkuperäinen viesti

Ja vaikka tarkoitus ei ole kummankaan etsiä uutta kumppania, niin voihan siinä niinkin käydä, että jompikumpi törmää johonkin toiseen kiinnostavaan ihmiseen. Samoin jompikumpi voi huomata, että yksinään onkin paljon mukavampaa kuin toisen kanssa. Mutta nämähän ovat ihan tietoiset riskit, jotka otetaan, kun kokeillaan "pelkkää asumuseroa" (asumusero ei muuten nykyajan Suomessa enää edes ole mikään virallinen termi, eli virallinen puoli ei tunne asumuseroa).

Click to expand...

Miten erillään asuminen liittyy siihen, että törmääkö johku vai ei? Ihan samalla tavalla voi törmätä vaikka asuu yhdessä.

Onko se riski jos huomaa, että yksin on kivempaa? Silloinhan oli hyvä, että muutettiin erilleen, koska on onnellisempi kuin ennen.

En oikein ymmärrä pointtejasi.

[QUOTE="vieras";25054178]Miten erillään asuminen liittyy siihen, että törmääkö johku vai ei? Ihan samalla tavalla voi törmätä vaikka asuu yhdessä.

Onko se riski jos huomaa, että yksin on kivempaa? Silloinhan oli hyvä, että muutettiin erilleen, koska on onnellisempi kuin ennen.

En oikein ymmärrä pointtejasi.[/QUOTE]

Tarkoitin nyt ap:n tapausta, josta kirjoitusten perusteella sain sellaisen käsityksen, että suurin toive olisi kuitenkin jatkaa asumuseron jälkeen yhdessä. Voi olla, että käsitykseni on väärä, ja silloinhan mainitsemani seikat eivät luonnollisestikaan olisi minkäänlaisia riskejä.

Eli mun mielestäni "pelkkien" parisuhdeongelmien pääratkaisuna asumusero ei ole toimiva, jos kuitenkin kaiken aikaa tarkoituksena olisi sen jälkeen jatkaa parisuhdetta. Jos taas aidosti mietitään, erotaanko vai ei, ja tuon selvittämiseen tarvitaan fyysistä (ja henkistä) etäisyyttä toiseen osapuoleen, niin silloin taas asumusero voi (toisilla) olla hyväkin juttu tilanteen selvittämiseksi. Pitää vaan tosiaan pitää mielessä, että ero se on asumuserokin.

En tiedä, saitko yhtään sen paremmin kiinni ajatuksenjuoksustani, mutta olen ainakin yrittänyt selventää pointtejani...en nyt jostain syystä osaa selvittää ajatuksiani tämän paremmin.

Omakohtaisia kokemuksia ei ole, mutta olen saanut olla sivustakatsojana ja tukijana aika monelle pariskunnalle/perheelle asumuserotilanteessa. Yleensä tähän päädytään silloin, kun perhe-/parisuhdeterapiat eivät ole tuoneet toivottua muutosta vallitseneeseen tilanteeseen ja haetaan ns. radikaalimpaa ratkaisua.

Ja sitähän se kyllä on. Tosin ko.ratkaisu on myös jonkinlainen kaksiteräinen miekka - riski on myös ongelmien lakaisemiseen maton alle tuon ajanjakson aikana; tuudittaudutaan siihen eron tunteeseen, mikä tuosta ratkaisusta väistämättä nousee voimakkaasti esille, jollei lähde sitä aktiivisesti myös työstämään. Tämä puolestaan voi sysätä hällä väliä- asenteen ruokkimiselle ja avata tilaisuuksia laastarisuhteille - näin itse asiassa on käynyt aika monelle tuntemalleni pariskunnalle. Toisaalta erossaolo voi tuoda kaivattua perspektiiviä nykytilanteeseen; sitä havahtuukin toisen ihmisen tärkeyden ja tarpeellisuuden tunnustamiseen ja omien tunteiden tiedostamiseen.

Lapsille jakso on kyllä tunteiden vuoristorataa myöskin, ja silloin on molempien vanhempien tahoillaan oltava myös omien tunteidensa käsittelyn ohessa valmiina antamaan lapselleen tukea ja ymmärrystä, aikaa ja rakkautta rajojen kera myös käymään läpi lapsen omia tunteita. Lapsi voi oireilla tilannetta todella monin tavoin, mikä kyllä haastaa vanhemmat toimimaan. Jos lapsi/lapset ovat hoidossa/koulussa, niin perhetilanteen muutoksesta kannattaa ilmoittaa sinnekin, jotta osaavat tykönänsä varautua ja suhtautua mahdollisiin käytöksen muutoksiin oikein ja tukea myös perhettä ko.tilanteessa. Lapselle on annettava siis tilaa tunteidensa käsittelyyn sekä varmuutta siitä, että häntä ei jätetä yksin, että häntä ei olla hylkäämässä ja että lasta rakastetaan ehdoitta, aina.

Asumuseron näen itse haasteellisena parisuhteen pysäyttämisen ajankohtana, jolloin on ensiarvoisen tärkeää tutustua omaan itseensä uudelleen ja arvottaa ne asiat, jotka ovat omassa elämässään niitä, joiden vuoksi on valmis tahtomaan..ja tekemään töitä. Ajanjakson rinnalla olisi hyvä käydä esim. yksilöterapiassa, jotta pääsee tunnustamaan jatiedostamaan perustellusti omia tuntemuksiaan ja selkeyttämään päätänsä.

Asumusero ei siis ole mikään "kuolemantuomio" parisuhteelle, lähinnä se on "uusi ikkuna ja näkymä" omalle itselleen. Katsojasta riippuu, mitä haluaa jatkossa maisemassaan nähdä.

Mies muuttaa ensi kuun alussa kodin läheltä vuokrattuun pikku kaksioon. Tulee kotiimme tapaamaan lapsiaan (4kpl) pari krt viikossa + pari yötä/2vko, jolloin minä ajattelin poistua kotoa, kauppaan tai ystävien luokse. Tarkoituksenamme on ottaa oikeaa etäisyyttä ja kokemuksia siitä, mitä elämä ilman toista on. En haluaisi erota, mutta tilanne on miehen kriisin takia niin paha, että tarvitsen jo itsekin aikaa parantua ja miettiä tulevaa. Toista naista ei ole (ainakaan vielä). Pyysin miestäni kertomaan, mikäli jonkun toisen tapaa, sitten en enää odota takaisin. Itse en missään nimessä halua toista miestä, en ainakaan ennenkuin olen surrut mahdollisen eromme ja parantanut haavani. Toivon vain, että mieheni löytää takaisin luokseni, aidosti ja omasta halustaan. Yhdessä voisimme sitten parantua ja jatkaa uudella tavalla hyvän arjen elämistä. Miehen ajatuksista ja toiveista ei minulla ole juurikaan tietoa, huonosti on puhunut ja kertonut, kun ei kuulemma tiedä...

Miten Arwen teillä meni?

Me muutimme asumiseroon, reilu vuosi sitten.
Kun muutimme asumiseroon, meni vain pari kuukautta kun palasimme yhteen. Nyt meillä menee paremmin kuin koskaan, asumme erillämme mutta olemme yhdessä. Tämä sopii meille todella hyvin, kumpikin saa omaa aikaa mutta silti yhteistä aikaa. Meillä on yhteinen poika, joka ei ole kärsinyt tilanteesta ollenkaan, joskus kysellyt että kummassa paikassa hän on tänään yötä, mutta mitään muuta "ihmeellistä ei ole ollut".
Tällatavalla saan enemmän omaa aikaa, mitä minulla ei ole koskaan aikaisemmin ollut. Ehkä joskus vielä muutamme yhteen, mutta en näe siinä "järkeä". Kun asuimme yhdessä, tappelimme vain koko ajan kaikista. Nyt kun olemme asuneet erillämme, olemme vain saaneet kerran yhden isomman riidan aikaiseksi, meillä menee niin hyvin nyt että ei haluta riskeerata sitä enään yhteenmuuttamalla.

Arwen?

Meillä 4 lasta ja tosi inhottava tilanne päällä. Mies haluaa lähteä ajattelemaan, mitä elämältään haluaa ja löytämään syyt omaan pahaan oloonsa. Nyt minullakin jo ahdistusta, riippumatta onko mies kotona vai ei. En tiedä mitä haluan, yksinjääminen pelottaa. Rakastan miestäni, niinkuin hänkin kuulemma minua, emme vain enää kumpikaan tiedä, rakastammeko tarpeeksi ja onko kitka välillämme jo liian iso yhteistä tulevaisuutta ajatellen.

Raskasta tämä on, ja koen epäonnistuneeni täysin puolisona, äitinä ja jopa ihmisenä... Tunteet heittelevät ja vaikka kaipaan miestäni, en kestä olla hänen lähellään.

up