se ei olekaan niin
Olen vähintäänkin keskellä elämäni suurinta kriisiä ja kun tuntuu, etteivät asiat voisi mennä enää enempää solmuun, ni tapahtuu taas jotain! Elämäntilanteeni on se, että jätimme vuosi sitten mieheni kanssa yhteisen avioerohakemuksen. Meillä on kolme alle kouluikäistä lasta. Aloin seurustella hyvin pian eropäätöksen jälkeen naimisissa olevan miehen kanssa ja suhteemme syveni hyvin nopeasti rakkaudeksi. Mies tapasi lapseni muutamaankin kertaan ja minä hänen lapsensa, ei tosin esitellyt minua heille tietenkään "seurustelukumppaninaan", koska vaimonsa ei vielä silloin meistä tiennyt. Sittemmin vaimo sai tietää meistä, ei tosin mieheltään. Vaimo halusi jatkaa edelleen, mutta mies halusi edelleen jatkaa seurustelua kanssani ja sanoi sekä minulle että vaimolleen näkevänsä asiat niin, että hän eroaa ja alkaa rakentaa elämäänsä minun kanssani. Vaikka vaimo tiesi mesitä, seurustelusuhteemme jatkui intensiivisenä. Mies kannusti minua tekemään asioita siihen suuntaan, että saamme järjestettyä asiat nin, että voimme olla oikeasti yhdessä. Katselimme jo yhteistä kotia jne. Kysyin häneltä moneen kertaan, että onko hän oikeasti valmis päästämään irti vaimostaan ja hän sanoi olevansa, vaikka ei sitten erohakemusta koskaan jättänytkään. Hän ei "uskotellut" ainoastaan minulle vaan puhui kuulteni samoin myös ystävilleen, meidän yhteisille ystävillemme ja myös omille lapsilleen hän kertoi meistä ja avioeroaikeistaan. Sitten kävi niin, että ehkäisystä huolimatta tulin raskaaksi. Kerroin siitä seurustelukumppanilleni ja toki asia tuli meille molemmille täysin yllätyksenä! Hän sanoi haluavansa sulatella asiaa hetken ja soitti sitten jonkin ajan kuluttua, ettei haluakaan lähteä perheensä luota ja että meidän suhteemme on loppu! Nyt pari viikkoa tämän jälkeen hän soitti haluavansa puhua mun kanssa asiat halki. Ja mitä hän sanoo?? Että hän ei missään nimessä halua lasta, mutta jos päätän sen synnyttää, niin hän tulee vaimonsa kanssa hakemaan lasta kokonaan itselleen!! En ollut uskoa korviani.
Tiedän, ettei hän sitä voi tehdä, se ei mitenkään menisi missään instanssissa läpi, mutta minkälainen mies kehtaa edes päästää suustaan tuollaista?! Eikö riitä jo se, että pettää mun luottamukseni meidän suhteeseen?! Ja siksi toiseksi, minkälainen nainen haluaa vielä katsella tuollaista miestä rinnallaan, etenkin kun kyseessä oli jo miehen toinen avioliiton ulkopuolinen pitkä suhde!?
Mä olen tässä nyt aika rikki ja hukassa. Kolme pientä lasta joista olen vastuussa, joilla toki isä aktiivisesti mukana elämässä, mutta minä kuitenkin lähivanhempi, ja sitten ihminen, johon luotin ja jota rakastin, jonka rinnalla kuvittelin eläväni loppuelämäni, vetää maton jalkojen alta. Ja sitten pitäisi kaiken surun murheen ja uhkailujen keskellä vielä tehdä päätöksiä raskaudesta ja vauvasta. Ei ihan helppo rasti!
Ja tiedän, ulkopuolisten on helppo sanoa, että noinhan siinä käy kun lähtee varatun kanssa suhteeseen, mutta mulla ei missään kohtaa ollut syytä epäillä, etteikö mies olisi tosissaan kanssani tai eroamassa ja muuttamassa mun kanssa yhteen. Ja aina kun itse yritin "irrottautua", hän vakuutteli mua monin sanoin ja teoin rakkaudestaan ja pyysi luottamaan. En niinkään kaipaa kommentteja neuvoja, enkä etenkään haukkuja ja tuomitsemista, päättyneeseen parisuhteeseen vaan ennemminkin liittyen miehen esiin tuomiin uhkauksiin vaatia lasta itselleen ja tehdäkseen vaimostaan lapselle äidin, sekä raskauden kohtalosta ylipäänsä. Että miten sitä oikeasti kolmen yh:na jaksaisi yksin raskausajan ja elämän neljän pienen yh:na?!
Tiedän, ettei hän sitä voi tehdä, se ei mitenkään menisi missään instanssissa läpi, mutta minkälainen mies kehtaa edes päästää suustaan tuollaista?! Eikö riitä jo se, että pettää mun luottamukseni meidän suhteeseen?! Ja siksi toiseksi, minkälainen nainen haluaa vielä katsella tuollaista miestä rinnallaan, etenkin kun kyseessä oli jo miehen toinen avioliiton ulkopuolinen pitkä suhde!?
Mä olen tässä nyt aika rikki ja hukassa. Kolme pientä lasta joista olen vastuussa, joilla toki isä aktiivisesti mukana elämässä, mutta minä kuitenkin lähivanhempi, ja sitten ihminen, johon luotin ja jota rakastin, jonka rinnalla kuvittelin eläväni loppuelämäni, vetää maton jalkojen alta. Ja sitten pitäisi kaiken surun murheen ja uhkailujen keskellä vielä tehdä päätöksiä raskaudesta ja vauvasta. Ei ihan helppo rasti!
Ja tiedän, ulkopuolisten on helppo sanoa, että noinhan siinä käy kun lähtee varatun kanssa suhteeseen, mutta mulla ei missään kohtaa ollut syytä epäillä, etteikö mies olisi tosissaan kanssani tai eroamassa ja muuttamassa mun kanssa yhteen. Ja aina kun itse yritin "irrottautua", hän vakuutteli mua monin sanoin ja teoin rakkaudestaan ja pyysi luottamaan. En niinkään kaipaa kommentteja neuvoja, enkä etenkään haukkuja ja tuomitsemista, päättyneeseen parisuhteeseen vaan ennemminkin liittyen miehen esiin tuomiin uhkauksiin vaatia lasta itselleen ja tehdäkseen vaimostaan lapselle äidin, sekä raskauden kohtalosta ylipäänsä. Että miten sitä oikeasti kolmen yh:na jaksaisi yksin raskausajan ja elämän neljän pienen yh:na?!
