Elämän epäonnistuja

Siltä minusta ainakin tällä hetkellä tuntuu, kun vertaan itseäni muihin ihmisiin.

Täytän tänä vuonna 37 vuotta... kolmen vuoden päästä olen nelikymppinen, ja käytännössä en ole saanut mitään elämässäni aikaiseksi.

Minulla ei ole miestä eikä lapsia, ei ystäviä, ei vakituista työpaikkaa (urasta puhumattakaan), ei omaa asuntoa, ei autoa, ei mitään.

Joskus vielä jaksoin yrittää, mutta kaiken suhteen tuntuu siltä, että hakkaan vain päätäni seinään. En löydä ystäviä mistään, enkä miestä. (en ole itse asiassa seurustellut kunnolla ikinä, ja olen varmaan jo liian vanha, että kukaan enää kiinnostuisi minusta). Töitäkään ei löydy, sillä kuka palkkaa ihmisen, joka ei ole koskaan ollut vakituisessa työssä elämänsä aikana. (vaikka töissä muuten olen ollutkin).

Sen kun vaan tietäisi ja keksisi, että mikä minussa on vikana. Että miksi minä en pysty samaan, mihin kaikki muut ihmiset pystyvät.

Nyt kuulostaa ihan siltä, että on itsetutkiskelun paikka.
Kuulostaa kliseeltä, mutta tee vaikka sellainen unelmakartta, ja mieti mihin suuntaan haluat elämääsi viedä.
Pyri siihen, ettet vertailisi elämääsi muiden elämään suoritusten jonona, vaan mieti joka päivä asioita joissa olet hyvä, ja jotka osaat. Ei ole kovin rakentavaa verrata itseään muihin parempanakaan, mutta tee hetki sitäkin. Mieti miten pahasti jotkut mokaavat, pilaavat toiminnallaan vielä muidenkin elämän, ja huomaa että olet oikeasti ihan hyvä ihminen.

Tärkeintä on löytää ne onnen aiheet omasta elämästä, millaista Se sitten onkin.

No, minä saman ikäinen. Miehiä ollut, ei tosin avioliittoa. Vuosiin ei ketään. Lapseton olen omasta halustani. Vakituinen työpaikka on, koulutusta vastaamaton työ. Ei uraa. Ei omaa asuntoa eikä autoa. Ystäviä ei ole, joskus ollut mutta etäännytty. Pari tuttavaa. Varmaan olen joidenkin mielestä eäonnistunut, itse en koe niin...uskon että elämällä voi olla vielä vaikka mitä tarjottavaa.

Killin kanssa samaa mieltä, että nyt olisi hyvässä hengessä itsetutkiskelun paikka.

Tuskin monikaan voi kehua, että elämä soljuu tuosta vain ja suuntaviivat ovat kirkkaan selvät. Ja mitä herkempi, kokonaisvaltaisemmin ja asioita eri kanteilta punnitsevaa ihmistyyppiä olet, niin sitä enemmän joudut tekemään töitä itsesi kanssa. Sellainen myös palkitsee, koska mitä sitten teetkin olet sen myös huolellisesti miettinyt.

Ja haluaisitko sinä olla passiivinen ihmisten suhteen? Tyytyä siihen, joka tulee vastaan vai yritätkö enemmän löytää ns. sielunkumppaneita niin parisuhteeseen kuin ystävyyteen?

Kuten Killi kirjoitti, tee unelmakartta. Se on hauskaa hommaa. Piti tässä katsoa omaani kahden vuoden takaa ja kyllä se vaan toimii. TAidanpa paskarrella uuden. Painotan, ettei siinä ole sinänsä mitään järkeä, jos siis järkeä hakee, mutta kivaa puuhastelua. Pidä paussi tuossa märehtimisessäsi ja vietä kiva parituntinen itsesi kanssa

Täällä juuri kolmekymmentä täyttänyt samoja ajatuksia omaava. Itse en ole edes töihin juuri päässyt.
Täytyisi lähteä rakentamaan itselleen uutta elämää opiskeluineen ja töineen. Mutta mihin tänä päivänä kannattaa edes pyrkiä kun töitä ei ole millään alalla.

Koulu? Aikuispuolella on omat linjansa, ja usein nuorisoasteellakin on ikähaitari ollut 16-55v, kun kyseistä koulutusta ei olekaan alkanut aikuispuolella. Sieltä saattaa saada uusia tuttavuuksiakin, ja varmasti saa uutta pietittävää ja rutiinin.

Olen lähes samassa tilanteessa, ja ajattelin hakea taas kouluun. Ehkä jopa toiselle paikkakunnalle.

Itse olen 33-vuotias mies.Vuosia tehnyt töitä mutta en ole ollut vakituisessa työsuhteessa. Olen elämän aloittanut muutamaan otteeseen alusta. Edellisen kerran noin 3-vuotta sitten kun päätin palata kotiseudulleni, josta lähdin 16-vuotiaana muihin maisemiin etsimään onnea. Lähtökohdat eivät olleet kovin hyvät, koska usean vuoden koulukiusaaminen oli jättänyt jälkensä. Lähtö muualle oli ainut oikea vaihtoehto silloin. Olen saanut roppakaupalla elämänkokemusta vaikka elämä ei ole vaikeuksilta säästänyt. Koulut meni joten kuten läpi mutta vaikutusta työsuhdetta minulla ei ole ollut. Yksi useamman vuoden seurustelusuhde ja toinen muutaman vuoden kestänyt kariutunut suhde takana. Töitä olen tehnyt määräaikaisesti paljon ja rohkeasti kävin yhtä unelmani toteuttamaan, mutta rahoitusta en saanut kerättyä tarpeeksi, silti 2.5 vuotta jaksoin tehdä sitä. Nyt olen yli puoli vuotta ollut tekemättä mitään. Edellisestä erosta on pian vuosi. Mulla ei ole vielä auennut että mitä seuraavaksi teen ja ystävä piiri on kaventunut . Mutta olen vasta nyt oppinut löytämään itseni ja olemaan oma itseni. Olen päässyt miellyttämisen tarpeesta pois ja pystyn olemaan oma itseni välittämättä mitä muut minusta ajattelee. En koe että olen epäonnistuja. Uskon että minulle vielä aukeaa ovia. Kun vain saan jalkani taas oven väliin. Tsemppiä muillekin tienristeyksessä oleville. Uskotaan itseemme niin me valitaan oikea tie.