Kärsin siis itse kyseisestä pelosta. (ja/tai estyneestä persoonallisuushäiriöstä mutta se on irrelevanttia tässä). Apua olen hakenut moneen otteeseen, ensimmäisen kerran 2010. Pääsin psykiatriselle sairaanhoitajalle joka sivuutti asian ja oli sitä mieltä että olen masentunut. Määräsi citalopramia, ja tapasin kys. hoitajan kolme kertaa. Jep, resepti kouraan ja kolme tapaamista ja simsalabim parannus tapahtuu! ..ei. Meni 3 vuotta että uskalsin uudestaan yrittää saada apua, 2013 sain ajan jälleen psykiatriselle sairaanhoitajalle, jota tapaan edelleen n. 1-2 kertaa kuukaudessa.
Olen kokeillut aiemmin mainittua citalopramia, venlafaxinia, ketipinoria ja cymbaltaa. Ketipinor on antipsykoottinen lääke ja muut ovat masennuslääkkeitä. Mitään apua näistä ei ole ollut, siinä vain tavallisesta iloisesta minusta muuntuu tunteeton zombi joka vain suorittaa elämäänsä. Innostus asioita kohtaan, seksuaalisuus, naurut ja itkut katoavat mutta pelko sosiaalisissa tilanteissa on ja pysyy. Lääkkeitä mulle on määrätty opiskelijaterveydenhuollosta, ja terveyskeskuksessa lääkäri sekä toisella kertaa psykiatri jonka olen kerran tavannut.
Opiskelijaterveydenhuoltoon hakeuduin siksi, että elämäni ensimmäinen työssäoppiminen alkoi ja se aiheutti kamalaa pelkoa ja ahdistusta, koin etten selviä siitä. Ajattelin että jos minulle määrättäisiin vaikka mietoja rauhoittavia, selviäisin ensimmäisistä päivistä jonka jälkeen luultavasti olisin jo sen verran tuttu paikan käytäntöjen, ihmisten ym kanssa että selviäisin ilman lääkkeitä. Sen sijaan minua vähättelevä vanhahko nainen määräsi noita antipsykootteja. Oli sitä mieltä että sos.til.peloa ole olemassakaan, "olet vain ujo eikö siihen mitkään lääkkeet auta!" "minulla on kuule NIIN paljon kokemusta että kyllä MINÄ TIEDÄN nämä asiat" "ei sua kuule aina voi joku olla pitämässä kädestä kiinni!" tilanteesta jäi tosi paha maku suuhun.
Kerrottakoon että olen 24-vuotias, normaalin kiltin näköinen nuori nainen. Otsassani siis ei pitäisi lukea että lääkkeiden väärinkäyttäjä. Yritän siis sanoa että näytän tavalliselta, ja osaan käyttäytyä kohteliaasti - en antanut ainakaan syytä lääkärin olettaa minun tulleen keksimään tarinoita saadakseni rauhoittavia.
Nuo ssri-lääkkeet tähän vaivaan ovat mielestäni vähän sama asia kuin söisi buranaa kourallisen joka päivä kerran kuukaudessa esiintyvän migreenin vuoksi. = migreeniin ne eivät auta ja elimistö lääkitään "pilalle". Minusta vaan tuntuu että oon umpikujassa. Koulu jäi keväällä kesken työssäoppimisen vuoksi, se ahdistus kasvoi vain niin suureksi että jäin ensin sairaslomalle koko jakson ajaksi jonka jälkeen palasin kouluun. Siitä alkoi sitten ryhmänohjaajan ja opon kanssa palaaveeraus että noh noh, se on sulla sitten edessä ja sitten sulla jää muut kurssit jälkeen yms. Tajusin että ei tässä tule tapahtumaan syksyyn menneessä taikatemppuja - en olisi silloinkaan uskaltanut sinne mennä. Vailla koulutusta tässä iässä, halua ja motivaatiota opiskella löytyy mutta kun apua ei saa mistään. Kovin väsynyt olen tähän elämään ja siihen miltä tulevaisuus näyttää näillä eväillä.
Olen kokeillut aiemmin mainittua citalopramia, venlafaxinia, ketipinoria ja cymbaltaa. Ketipinor on antipsykoottinen lääke ja muut ovat masennuslääkkeitä. Mitään apua näistä ei ole ollut, siinä vain tavallisesta iloisesta minusta muuntuu tunteeton zombi joka vain suorittaa elämäänsä. Innostus asioita kohtaan, seksuaalisuus, naurut ja itkut katoavat mutta pelko sosiaalisissa tilanteissa on ja pysyy. Lääkkeitä mulle on määrätty opiskelijaterveydenhuollosta, ja terveyskeskuksessa lääkäri sekä toisella kertaa psykiatri jonka olen kerran tavannut.
Opiskelijaterveydenhuoltoon hakeuduin siksi, että elämäni ensimmäinen työssäoppiminen alkoi ja se aiheutti kamalaa pelkoa ja ahdistusta, koin etten selviä siitä. Ajattelin että jos minulle määrättäisiin vaikka mietoja rauhoittavia, selviäisin ensimmäisistä päivistä jonka jälkeen luultavasti olisin jo sen verran tuttu paikan käytäntöjen, ihmisten ym kanssa että selviäisin ilman lääkkeitä. Sen sijaan minua vähättelevä vanhahko nainen määräsi noita antipsykootteja. Oli sitä mieltä että sos.til.peloa ole olemassakaan, "olet vain ujo eikö siihen mitkään lääkkeet auta!" "minulla on kuule NIIN paljon kokemusta että kyllä MINÄ TIEDÄN nämä asiat" "ei sua kuule aina voi joku olla pitämässä kädestä kiinni!" tilanteesta jäi tosi paha maku suuhun.
Kerrottakoon että olen 24-vuotias, normaalin kiltin näköinen nuori nainen. Otsassani siis ei pitäisi lukea että lääkkeiden väärinkäyttäjä. Yritän siis sanoa että näytän tavalliselta, ja osaan käyttäytyä kohteliaasti - en antanut ainakaan syytä lääkärin olettaa minun tulleen keksimään tarinoita saadakseni rauhoittavia.
Nuo ssri-lääkkeet tähän vaivaan ovat mielestäni vähän sama asia kuin söisi buranaa kourallisen joka päivä kerran kuukaudessa esiintyvän migreenin vuoksi. = migreeniin ne eivät auta ja elimistö lääkitään "pilalle". Minusta vaan tuntuu että oon umpikujassa. Koulu jäi keväällä kesken työssäoppimisen vuoksi, se ahdistus kasvoi vain niin suureksi että jäin ensin sairaslomalle koko jakson ajaksi jonka jälkeen palasin kouluun. Siitä alkoi sitten ryhmänohjaajan ja opon kanssa palaaveeraus että noh noh, se on sulla sitten edessä ja sitten sulla jää muut kurssit jälkeen yms. Tajusin että ei tässä tule tapahtumaan syksyyn menneessä taikatemppuja - en olisi silloinkaan uskaltanut sinne mennä. Vailla koulutusta tässä iässä, halua ja motivaatiota opiskella löytyy mutta kun apua ei saa mistään. Kovin väsynyt olen tähän elämään ja siihen miltä tulevaisuus näyttää näillä eväillä.