Haluaisin tehdä jotain mutta en keksi mitään tekemistä. Olemme lapsen kanssa kaksin, hän on pian vuoden vanha. Vanhempani lähtivät Helsinkiin siskoni kutsumina, mutta kukaan ei halunnut meitä mukaan (asia ilmaistiin kiertoteitse), koska minulla on lapsi ja pilaisi heidän suunnitelmansa.
Ystävät eivät pidä yhteyttä, läheiset eivät käy koskaan kylässä. Jos haluan että meille tulee joku käymään tai että näemme jonkun vaikka lounaalla tai puistossa niin laitan viestejä tutuille, mutta harvemmin meitä pyydetään mihinkään. Mietin eilen että milloin joku on viimeksi soittanut tai kysynyt mitä minulle kuuluu ihan oma-aloitteisesti... siitä on hirveästi aikaa... ei varmaan edes raskausaikana.
Olen pahoillani. Olen katkera. Tajuttoman yksinäinen. Tajuttoman surullinen. Lapsesta olen pitänyt huolta niin paljon kuin mahdollista ja käymme paljon paikoissa. Joskus on mummi mukana ja ukki on vähän skarpannut lähiaikoina, ennen oli sitä mieltä että koska olen hankkiutunut yksinhuoltajaksi, saan luvan pärjätä yksin.
Käytiin toissapäivänä uimarannalla lapsen kanssa ja oli mukavaa, mutta jotenkin joka päivä yksin sinne meneminen lapsen kanssa käy rankaksi kun ei ole koskaan kotona edes toista aikuista joka jakaisi vähän hoitovastuuta. Ehkä menemme silti illalla uimaan, että on jotain tekemistä.
(ja ei, en ole ruma, sosiaalisesti lahjaton tai omasta mielestäni mitenkään outo ihminen. olen vain tällä hetkellä nyt surullinen ja kaipaisin läheisiä ihmisiä.)
