Aina tulee paha mieli, kun äidin kanssa juttelee

Huoh!! Äitini on aina ollut hyvin omaehtoinen ja hyvin on tehnyt selväksi, että hänen elämänsä olisi ollut lapsettomana paljon onnellisempaa. Kiire oli saada meidät aikuiseksi eikä ikinä ole yhtään meidän lapsia hoitanut (en ole kyllä pyytänytkään). Nyt hänellä oli astetta vakavampi terveysongelma kesän alussa ja sen jälkimainingeissa toivoi meitä käymään kesällä (välimatkaa reilut 200km). Harvoin toivoo ja lupasin, että tullaan, kun lasten harrastukset ja jo varatut lomareissut antavat myöten. Äiti toivoi, että ilmoitetaan ajoissa. Ilmoitin heinäkuun 2. päivä, että tultais 26.7. Siihen ei oikein kommentoinut mitään. Nyt kun soittelin uudestaan, että tullaanko, niin hänellä onkin viikonloppu jo täyteen varattuna ohjelmaa. Mm. joku lasten tapahtuma, johon on menossa.

Hankalas hänen kanssa on aina ollut ja kanssakäyminen on minimissä. Kohteliaat välit yms. Puheluita ehkä kerran kuussa ja nähdään kerran vuodessa. Tuli taas paha mieli, kun ei edes yhtä, hyvissä ajoin tiedossa ollutta viikonloppua voinut järjestää niin, että olis pari tuntia liiennyt lapsenlapsilleen.
 
"Jen"
Mun äiti on valinnut aina elämässä ensin hänet, eikä minua, ainoaa lastaan. Tullut selväksi vuosien varrella, että hänen elämänsä olisi ollut helpompaa ilman mua, joten saa olla. Mä en vaan enää jaksanut tuntea aina surua mun äitiä kohtaan, ja kaivata rakkautta ja läheisyyttä. Se ei koskaan muutu, ja mä en tuu koskaan saamaan mitään äidillistä siltä. Olen siis katkaissut välit kokonaan, enkä ole kyllä kuullut edes kolmeen vuoteen mitään, vaikka kaksi lastakin tässä välissä olen saanut. Surullista.
 
Onpa kurjaa kuulla, että muitakin tämmöisiä löytyy. Kun yleensä isovanhemmat koetaan hankaliksi, kun eivät pysy poissa, niin tää on aivan päinvastainen. Aina yritän ajatella, että hän se eniten menettää, kun ei tunne lapsenlapsiaan, mutta joskus tulee silti surku. Olis kiva, jos äitiä edes vähän kiinnostaisi...
 
"jen"
Onpa kurjaa kuulla, että muitakin tämmöisiä löytyy. Kun yleensä isovanhemmat koetaan hankaliksi, kun eivät pysy poissa, niin tää on aivan päinvastainen. Aina yritän ajatella, että hän se eniten menettää, kun ei tunne lapsenlapsiaan, mutta joskus tulee silti surku. Olis kiva, jos äitiä edes vähän kiinnostaisi...
Jep.. Kyllä mä suren, mulla on ikävä, ja ikävä kun lapset ei opi tuntemaan mummoaan. Mulla kun ei ole edes isääkään kuvioissa niin on vähän... Paska fiilis, mutta aina ei saa niitä ihania vanhempia, mutta omille lapsille yritän tarjota paremman lapsuuden/elämän meidän osalta :)
 
Todellakin omille lapsille haluan olla läsnä ja saatavilla ja kiinnostunut!! Usein mietin, miten paljosta hän on jäänyt paitsi, kun ei ole osallistunut mitenkään melkein mihinkään. Ja miten ihanat lapset voisivat olla osa hänen elämäänsä, jos hän vain antaisi. Mulla isä on edelleen yhdessä äidin kanssa, mutta se liitto on kaamea.
 

Yhteistyössä