elodi
Olemme olleet yhdessä 16 vuotta. Olemme eläneet välillä läpi vaikeita aikoja, kun yksi lapsista sairastui vakavasti. Siitä seurasi monen vuoden henkisesti ja fyysisesti raskas aika. Olen elänyt viimeiset 10 vuotta koko ajan jonkun muun ehdoilla, jonkun toisen tarpeet itseni edellä. Viimeiset kaksi vuotta minusta on koko ajan tuntunut enemmän ja enemmän siltä, ettei minua ole enää olemassa. Olen elänyt arkea ja tehnyt töitä täysin mekaanisesti. Lapsen sairaus aiheuttaa edelleen kovan stressin. Hän ei tule koskaan olemaan terve, vaikka monella tavalla meillä on jo helpompaa. Syksyllä kuitenkin romahdin aivan täysin. Nyt selviydyn juuri ja juuri arjesta, enkä siitäkään kovin loisteliaasti. Jaksan hoitaa lapset, kaikki ylimääräinen vie kaiken energiani täysin. Tuijotan vain eteeni ja en saa ajatuksiani kasaan. Olen hyvin väsynyt, en tahdo enää mitään. En jaksanut edes välittää siitä, että työ loppuivat. Olen ajelehtinut pitkään, jo ennen kuin työ piti minua keinotekoisesti kiinni elämässä.
Puolisoni otti esille, että hänen mielestään minä tarvitsisin nyt kunnolla aikaa itselleni. Sellaista, että pohtisin mitä haluaisin ja mitä aion tehdä elämälläni. Hän ehdotti, että lähtisin jonnekin muutamaksi kuukaudeksi, matkustelisin, tekisin jotain. Ja sen aikana yrittäisin saada itseni jälleen itsekseni.
Onko sellainen aivan mahdoton ajatus? Lapset tietysti, eivät he ilahtuisi. Miehen toive on, että tuloksena olisi entinen minä. Tai ainakin joku, joka jotenkin eläisi ja jolla olisi tavoitteita, unelmia ja toiveita. Joku, joka ei odota joka päivä passiivisesti, että kuolisi pois.
Ajatus asian järjestämisestä tuntuu ylivoimaisen uuvuttavalta. En tiedä pystynkö siihen. En tiedä minne menisin.
Puolisoni otti esille, että hänen mielestään minä tarvitsisin nyt kunnolla aikaa itselleni. Sellaista, että pohtisin mitä haluaisin ja mitä aion tehdä elämälläni. Hän ehdotti, että lähtisin jonnekin muutamaksi kuukaudeksi, matkustelisin, tekisin jotain. Ja sen aikana yrittäisin saada itseni jälleen itsekseni.
Onko sellainen aivan mahdoton ajatus? Lapset tietysti, eivät he ilahtuisi. Miehen toive on, että tuloksena olisi entinen minä. Tai ainakin joku, joka jotenkin eläisi ja jolla olisi tavoitteita, unelmia ja toiveita. Joku, joka ei odota joka päivä passiivisesti, että kuolisi pois.
Ajatus asian järjestämisestä tuntuu ylivoimaisen uuvuttavalta. En tiedä pystynkö siihen. En tiedä minne menisin.