En kuulu kirkkoon, koska en usko Jumalaan enkä Ramattuun.
Koen moraalisesti vääräksi ajatuksen kuulumisesta johonkin uskontoon, jos ei usko siihen.
MInulle henkilökohtaisesti tärkeitä arvoja on erottaa toisistaan usko ja uskonto, mutta en silti hyväksy sitä, että kuulu uskontoon, johon ei usko. Koen hierveän ahdistavana, kun tapaan ihmisen, joka kuuluu johonkin uskontoon, nyt vaikka ev.lut.kirkkoon, eikä edes tiedä, mitä tuo uskonto opettaa.
Usko tulee sisältä, omasta sydämestä, uskonto määrätään ulkoa. Uskova tietää arvomaailmansa ilman uskontoakin, epävarma ja tai sisäisesti moraaliton ihminen tarvitsee uskontoa, joka kerttoo mikä on oikein, mikä väärin.
Minun hengellinen vakaumukseni mahtuu kahten aforismiin; "Uskonto on niille, jotka pelkäävät helvetiä, hengellisyys niille, jotka tulevat sieltä" ja "Uskonnollinen istuu kirkossa ja ajattelee kalastusta, uskova istuu kalastamassa ja ajatelee jumalaansa". Jos pitäisi löytää lokero vakaumukselleni, se olisi lähinnä itämainen filosofia ja buddhalaisuus.
Lapsia ei ole kastettu, ripikoulun kansa saavat/ovat saaneet tehdä kuten haluavat. Koulussa osallistuvat normaalisti uskonnon opetukseen ja tilaisuuksiin kirkossa -tämän hetken Suomessa se on kuitenkin osa kulttuurikasvatusta. Vanhin mietti rippikoulu asiaa, mutta päätyi siihen, että liian huono hyötysuhde, suvulta ei saa niin paljoa ripilahjoja, että kannattaisi. Itse koitin keskusteluissa korosta sitä, että uskonnossa pitäisi olla kyse uskosta ja en pidä moraalisesti oikeana kirkkon kuulumista, jos ei usko sen opetuksen. Keskimmäinen ei ole uhrannu ajatustakaan koko asialle, hänelle ei tulis mieleenkään uhrata aikaansa rippikouluun ja nuorin on niin nuori, ettei asia ole vielä muutamaan vuoteen ajankohtainen.
