"jjjjj"
Hah. Mikä aloitus.. 
Ulkopuolisin silmin, mun elämä voisi näyttää tosi upealta. Hyvä mies, ihanat lapset, omaisuutta jonkun verran, ollaan ns. hoikkia ja hyväkuntoisia ihmisiä. Tehdään paljon asioita lasten kanssa, mulla on oma yritys, miehellä hyvä työpaikka.. Mä opiskelen korkeakoulussa.. Mutta. Mä olen täysin yksin. Mulla ei ole yhtään sukua. Eikä kavereita. Ja mä en tiedä miten se tapahtui.
Lapsena mut kasvatti koko suku. Mun äiti lähetti mut aina 600km päähän hoitoon eri sukulaisille kesken kouluvuodenkin. Mä olin tosi läheinen jokaisen tädin ja mummon kanssa.. Isä on ollut poissa kuvioista aina. On juoppona jossain.
Mä kasvoin, ja menin naimisiin. Ja kaikki tipahti kyydistä siinä vaiheessa. Ystäviä ei saapunut häihin, sukua ei tullut, ei tullut onnittelukortteja, ei vauvasta kyseilyitä, kun odotin esikoista.. Nyt mulla on kaksi lasta ja kukaan mun sukulainen ei ole nähnyt kumpaakaan. Mun äiti lähti vuosi sitten pois mun elämästä pienen riidan takia (heittää ihmiset heti pois elämästä kun jotain tälläistä tapahtuu). Eikä ole nähnyt mun nuorimmaista..
Mä en ole kuullut kenetäkään 3 vuoteen! Ja ystäviä.. Niitä mulla ei enää ole yhtäkään.
Nykyään pelottaa puhua edes ihmisille ulkona. Mä en halua lisää takapakkia elämään. Mä en jaksa tehdä ihmissuhteita, kun kaikki katoaa. Mä oon niin yksinäinen ettei se enää edes tunnu miltään. Mä teen kaikkeni että olen kiireinen. Mä opiskelen, kuntoilen, kokkaan, leivon, teen lasten kanssa jatkuvasti jotain, neulon, ... olen ns "täydellinen" äiti, että mä en luhistu. Mä pelkään mitä tapahtuu kun ei näitä "ruuhkavuosia". Mitä sitten? Mä olen vain yksin.
Onko muita täysin yksinäisiä ihmisiä, kenellä ei ole edes omaa äitiä jolle puhua? Miten teillä menee?
Ulkopuolisin silmin, mun elämä voisi näyttää tosi upealta. Hyvä mies, ihanat lapset, omaisuutta jonkun verran, ollaan ns. hoikkia ja hyväkuntoisia ihmisiä. Tehdään paljon asioita lasten kanssa, mulla on oma yritys, miehellä hyvä työpaikka.. Mä opiskelen korkeakoulussa.. Mutta. Mä olen täysin yksin. Mulla ei ole yhtään sukua. Eikä kavereita. Ja mä en tiedä miten se tapahtui.
Lapsena mut kasvatti koko suku. Mun äiti lähetti mut aina 600km päähän hoitoon eri sukulaisille kesken kouluvuodenkin. Mä olin tosi läheinen jokaisen tädin ja mummon kanssa.. Isä on ollut poissa kuvioista aina. On juoppona jossain.
Mä kasvoin, ja menin naimisiin. Ja kaikki tipahti kyydistä siinä vaiheessa. Ystäviä ei saapunut häihin, sukua ei tullut, ei tullut onnittelukortteja, ei vauvasta kyseilyitä, kun odotin esikoista.. Nyt mulla on kaksi lasta ja kukaan mun sukulainen ei ole nähnyt kumpaakaan.
Mun äiti lähti vuosi sitten pois mun elämästä pienen riidan takia (heittää ihmiset heti pois elämästä kun jotain tälläistä tapahtuu). Eikä ole nähnyt mun nuorimmaista..Mä en ole kuullut kenetäkään 3 vuoteen! Ja ystäviä.. Niitä mulla ei enää ole yhtäkään.
Nykyään pelottaa puhua edes ihmisille ulkona. Mä en halua lisää takapakkia elämään. Mä en jaksa tehdä ihmissuhteita, kun kaikki katoaa. Mä oon niin yksinäinen ettei se enää edes tunnu miltään. Mä teen kaikkeni että olen kiireinen. Mä opiskelen, kuntoilen, kokkaan, leivon, teen lasten kanssa jatkuvasti jotain, neulon, ... olen ns "täydellinen" äiti, että mä en luhistu. Mä pelkään mitä tapahtuu kun ei näitä "ruuhkavuosia". Mitä sitten? Mä olen vain yksin.
Onko muita täysin yksinäisiä ihmisiä, kenellä ei ole edes omaa äitiä jolle puhua? Miten teillä menee?