Kun suhde aikuiseen lapseen on hankala

Aika ajoin lapsi nostaa pintaan katkeruuttaan minua ja muuta perhettämme kohtaan. Hänellä oli raskas nuoruus ja koen itse, että tuin sen mitä voin. Itsekin olin tuolloin aivan jaksamiseni äärirajoilla ja molemmat saimme tuolloin ammattiapua. Lapseni mielestä häntä on kohdeltu jotenkin eriarvoisemmin kuin sisaruksiaan mutta itse en tunnista tuota.

Asia on melko lailla päinvastoin, kun 5-6 vuotta meni tämän lapsen asioiden kanssa selvitellessä, koin että muut lapset jäivät paljosta paitsi tuona aikana. Ajatukseni olivat paljon tämän ongelmaisen nuoren asioissa, hoidin niitä joka päivä ja olin vuoronperään olkapäänä ja sylkykuppina.

Asiasta on puhuttu silloin ja puhuttaisi edelleenkin, mutta se tuntuu olevan hyödytöntä. Vaikka hän sanoo ymmärtävänsä, nostaa jonkun ajan päästä katkeruus taas päätään.

Minä en enää jaksa tätä. Minun mielestäni hänen pitäisi nyt enemmänkin ottaa ohjat omiin käsiinsä ja lakata katsomasta menneisyyteen ja syyttää omasta kurjasta olotilasta muita! Totuus ON kuitenkin se, että omilla valinnoillaan hän on isojakin asioita omassa (ja muiden) elämässä sotkenut!

Tämä aikuinen lapsi kuitenkin syyttää siitä minua ja isäänsä. Välillä tuntuu, että hän oikein "vääntää veistä haavassa" kun tietää minun olevan herkkä tämän asian suhteen ja kantavan syyllisyystaakkaa asioista joille en edes voi mitään.

Miten saan stopin tälle asialle!?

Mutta voisitte koittaa ottaa vähän etäisyyttä toisiinne. Itselläni on omaa äitiäni/vanhempiani kohtaan myös katkeruutta ja tunne siitä, että sisaruksia on kohdeltu/kohdellaan edelleen eriarvoisesti. Minua auttoi muutto kauemmas ja keskittyminen omaan elämään. Veljen kanssa ei olla enää oikeastaan ollenkaan tekemisissä ja vanhempiani tapaan silloin tällöin. Jotenkin siitä katkeruudesta on vaikea päästä yli, joten parempi on olla kun ei olla liikaa tekemisissä toistemme kanssa.

Meilläkin monien mutkien kautta päädyttiin tilanteeseen, jossa emme pariin vuoteen pitäneet yhteyttä. Perustin oman perheen, kodin ja oman itsenäisen elämän ilman mitään äidin vaikutusta elämääni.

Vasta sitten pystyin itse antamaan asioiden olla.

Nyt lapsenlapsen myötä välimme ovat kohteliaat

Etäisyyttä on tullut väkisinkin kun tilanne ajoittain tulehtuu riitelemisen vuoksi.

Minulla on tunne, ettei lapsi koskaan ota yhteyttä muuten, kun on jotain vailla. Hyvin harvoin kysyy "mitä kuuluu" tai ylipäätään näyttäisi olevan kiinnostunut meistä vanhemmista tai sisaruksistaan. Yleensä käykin vain silloin kun on "pakko" eli rahat loppu.

Olen käyttänyt rahojani tämän lapsen jaloille saamiseen ja jos joskus ostan muille sisaruksille jotain kalliimpaa, saan kuulla valitusta siitä, että "eipä minulle ostettu kameraa/tablettia ..". Unohtaa sen, että ON ostettu kallis harrastusväline jonka tuolloin tahtoi (ajatuksena että alkaisi harrastamaan tosissaan ja olisi elämässä jotain tekemistä) ja jonka "unohti" lojumaan ja joka on nyt jossain. Kustannettu huonekaluja, osa ihan uusia vain koska lasta "inhotti" ajatus käytetyistä huonekaluista kämpässään. Ostettu menopeli mutta itse kusi senkin homman niin, ettei saa sillä ajella.

Raha, raha, raha.

Joskus ollaan viety sisarukset lomalle, ihan kotimaahan. Kysytty haluaako lähteä. KOSKAAN ei halua lähteä, ei kiinnosta. Sitten kun kerran menemme enmekä häntä kysy mukaan, alkaa siitä katkera tilitys kun ei olla kysytty edes mukaan.

Liekö moni vanhempi muutenkaan roudaa mukanaan päälle 20-vuotiasta lastaan, maksaa matkat ja kaiken kunn hänellä itsellään ei rahaa "ikinä" ole. Vaikka ON mutta tuhlaa ne älyttömyyksiin ja sitten ollaan vanhempien kukkarolla.

Tilanne on raastava. Rakastan lastani ja toivon hänelle pelkkää hyvää mutta pikkuhiljaa minusta alkaa tuntumaan sille että minua hyväksikäytetään. Välittäminen on toispuoleista ja minussa kiinnostaa vaan se, miten voin hyödyttää rahallisesti ja toimimalla esimerkiksi autokuskina paikasta a paikkaan b.

Usein jo nykyään kieltäydyn. Syömään ja kotiin saa tulla milloin vain. Ei useinkaan viitsi jos en kuskaa edestakaisin. Muuten kyllä pääsee liikkumaan useitakin kilometrejä kavereittensa luo, kaupungille jne. Mutta ei tänne.

Kaikista pahinta on kuitenkin tuo, että osaa niin hyvin minua syyllistää ja saa omatuntoni kolkuttamaan. Tuskin kukaan pystyy olemaan "kovana" kun kuulee lapseltaan olevansa huono mutsi joka arvostaa enemmän toisia lapsia.

Alkuperäinen kirjoittaja aaapeee: Näytä alkuperäinen viesti

Etäisyyttä on tullut väkisinkin kun tilanne ajoittain tulehtuu riitelemisen vuoksi.

Minulla on tunne, ettei lapsi koskaan ota yhteyttä muuten, kun on jotain vailla. Hyvin harvoin kysyy "mitä kuuluu" tai ylipäätään näyttäisi olevan kiinnostunut meistä vanhemmista tai sisaruksistaan. Yleensä käykin vain silloin kun on "pakko" eli rahat loppu.

Olen käyttänyt rahojani tämän lapsen jaloille saamiseen ja jos joskus ostan muille sisaruksille jotain kalliimpaa, saan kuulla valitusta siitä, että "eipä minulle ostettu kameraa/tablettia ..". Unohtaa sen, että ON ostettu kallis harrastusväline jonka tuolloin tahtoi (ajatuksena että alkaisi harrastamaan tosissaan ja olisi elämässä jotain tekemistä) ja jonka "unohti" lojumaan ja joka on nyt jossain. Kustannettu huonekaluja, osa ihan uusia vain koska lasta "inhotti" ajatus käytetyistä huonekaluista kämpässään. Ostettu menopeli mutta itse kusi senkin homman niin, ettei saa sillä ajella.

Raha, raha, raha.

Joskus ollaan viety sisarukset lomalle, ihan kotimaahan. Kysytty haluaako lähteä. KOSKAAN ei halua lähteä, ei kiinnosta. Sitten kun kerran menemme enmekä häntä kysy mukaan, alkaa siitä katkera tilitys kun ei olla kysytty edes mukaan.

Liekö moni vanhempi muutenkaan roudaa mukanaan päälle 20-vuotiasta lastaan, maksaa matkat ja kaiken kunn hänellä itsellään ei rahaa "ikinä" ole. Vaikka ON mutta tuhlaa ne älyttömyyksiin ja sitten ollaan vanhempien kukkarolla.

Tilanne on raastava. Rakastan lastani ja toivon hänelle pelkkää hyvää mutta pikkuhiljaa minusta alkaa tuntumaan sille että minua hyväksikäytetään. Välittäminen on toispuoleista ja minussa kiinnostaa vaan se, miten voin hyödyttää rahallisesti ja toimimalla esimerkiksi autokuskina paikasta a paikkaan b.

Usein jo nykyään kieltäydyn. Syömään ja kotiin saa tulla milloin vain. Ei useinkaan viitsi jos en kuskaa edestakaisin. Muuten kyllä pääsee liikkumaan useitakin kilometrejä kavereittensa luo, kaupungille jne. Mutta ei tänne.

Kaikista pahinta on kuitenkin tuo, että osaa niin hyvin minua syyllistää ja saa omatuntoni kolkuttamaan. Tuskin kukaan pystyy olemaan "kovana" kun kuulee lapseltaan olevansa huono mutsi joka arvostaa enemmän toisia lapsia.

Click to expand...

Jotenkin sellaista tekstiä, että otahan etäisyyttä. Minusta tuossa tilanteessa tehdään selväksi, että kotiin on tervetullut, mutta rahaa ei tipu. Eikä todellakaan yli 20 vuotiasta oteta reissuille mukaan ja kustanneta.

Nyt selväksi nuorelle aikuiselle, että alkaa elää omaa elämää, tienaa itse rahat ja kyläilee kotona, kun on mieli hyvä.

Ja toisesta korvasta ulos tuollaiset väitteet, että arvostaa enemmän toisia lapsia. Jos muiltakaan lapsilta ei tuollaista viestiä kuulu niin ihan tuulesta temmattuja väitteitä. Tämä ihminen on aikuinen ja toimii oman tahdon mukaan. Syylistää sinua ja et sille mitään voi muuta kuin lopettaa sen rahan antamisen ja paapomisen. Kohta sinua alkaa syyllistää muut lapset, kun yhtä paapot ja huolehdit. Anna olla.

Alkuperäinen kirjoittaja vieraskin.: Näytä alkuperäinen viesti

Jotenkin sellaista tekstiä, että otahan etäisyyttä. Minusta tuossa tilanteessa tehdään selväksi, että kotiin on tervetullut, mutta rahaa ei tipu. Eikä todellakaan yli 20 vuotiasta oteta reissuille mukaan ja kustanneta.

Nyt selväksi nuorelle aikuiselle, että alkaa elää omaa elämää, tienaa itse rahat ja kyläilee kotona, kun on mieli hyvä.

Click to expand...

Jotenkin sellaista tekstiä että huh huh. Ai että kotiin vaan kun on pirteä? Omat välit vanhempiin meni juurikin sen takia kun aina piti esittää että kaikki on hyvin ja mieli on hyvä vaikka mitä kamalaa olisi tapahtunut.

Ehkä tuo rahan antaminen kannattaisi lopettaa. Eihän se opi tulemaan toimeen omillaan, jos aina voi luottaa siihen, että vanhemmat maksaa, vaikka olis laittanut ihan turhuuksiin rahansa. Aikuinen ihminen kuitenkin kyseessä ja omasta elämästä pitää oppia ottamaan vastuu.
Ja noista vanhempien maksamista reissuista, että kannattaa kysyä vaan joka kerta mukaan, vaikka tietäis etukäteen vastauksen. Eipä pääse sitten syyllistämään, ettei kysytty ja mistä sen tietää, vaikka joskus yllättäisi ja lähtisikin mukaan.

Alkuperäinen kirjoittaja vieraskin.: Näytä alkuperäinen viesti

Jotenkin sellaista tekstiä, että otahan etäisyyttä. Minusta tuossa tilanteessa tehdään selväksi, että kotiin on tervetullut, mutta rahaa ei tipu. Eikä todellakaan yli 20 vuotiasta oteta reissuille mukaan ja kustanneta.

Nyt selväksi nuorelle aikuiselle, että alkaa elää omaa elämää, tienaa itse rahat ja kyläilee kotona, kun on mieli hyvä.

Click to expand...

Samat ohjeet annan minäkin. Äidin ei tarvitse olla sylkykuppina ja rahalähteenä aikuiselle lapselle. Toki lasta voi auttaa, mutta auttaminen ei saa olla äidin hyväksikäyttöä. Olen nähnyt tapauksen, jossa äitiä rahastettiin loppuun saakka. Katkeruus ja haukkuminen vain paheni aikaa myöten. Niin tuttua tuo, että kaikki muut ovat saaneet, mutta hän on jäänyt täysin ilman, vaikka todellisuus on täysin päinvastainen.

Sen verran pakko sanoa, että taitaa kuitenkin olla ap:n vika kun tuohon tilanteeseen ollaan tultu. Kun ollaan ensimmäiset 20v paapottu ja ostettu, tai edes lähdetty puolustelemaan jos on muihin lapsiin laitettu rahaa. Nämä kun ei kuulu lapselle.

Alkuperäinen kirjoittaja Ken guru: Näytä alkuperäinen viesti

Sen verran pakko sanoa, että taitaa kuitenkin olla ap:n vika kun tuohon tilanteeseen ollaan tultu. Kun ollaan ensimmäiset 20v paapottu ja ostettu, tai edes lähdetty puolustelemaan jos on muihin lapsiin laitettu rahaa. Nämä kun ei kuulu lapselle.

Click to expand...

Ainakaan minun tuntemassani tapauksessa ei ollut näin. Perheen lapsia ei ole paapottu eikä osteltu muuta kuin välttämättömät. Jos jotain on halunnut, niin se on pitänyt hankkia itse.

Alkuperäinen kirjoittaja Sivusta seurannut: Näytä alkuperäinen viesti

Ainakaan minun tuntemassani tapauksessa ei ollut näin. Perheen lapsia ei ole paapottu eikä osteltu muuta kuin välttämättömät. Jos jotain on halunnut, niin se on pitänyt hankkia itse.

Click to expand...

ok

Mikä kirjoituksissani viittasi paapomiseen?

Tuen antaminen kun murrosiässä myrskysi, ei mielestäni ole paapomista. Rajat oli tuolloin asetettu ja seuraamukset selkeät kun niistä poikkesi.
Kaikenlaisten rajojen asettamisen jo tuolloin lapsi koki vain hänen kiusaamisenaan vaikka rautalangasta ja välillä viranomaisten kanssa yhdessä väännetty että miksi ei voi käyttäytyä miten haluaa.

Eikö jokainen vanhempi joskus osta lapselleen jotain. Aika usein kustannetaan harrastusväline, ajokortti ja menopelikin, jos rahatilanne antaa myöten. Tässä tapauksessa sovimme yhdessä, että lapsi maksaa ajokortin itse ja me ostimme sukulaiselta kohtuu halvan auton joka on nyt tuossa pihassa ollut, koska lapsi ei sitä ajokorttia saanut aikaiseksi hankkia. Ihan omaa laiskuuttaan ja rahan tuhluutaan. Sitä emme hänelle alkaneet maksamaan koska oli muuta sovittu ja hän ei omaa osaa sopimuksestaan pystynyt täyttämään.

Mielestämme olemme eläneet ihan tavallista elämää. Tämän lapsen murrosikä,
kuten olen sanonut, oli keskimääräistä hankalampi. Kaikki lapset ollaan yritetty ottaa huomioon samalla viivalla.

Tämä aikuinen lapsi on vaan katkera.. tässä vielä yksi esimerkki : hänen 16-vuotias sisarensa oli
viime viikonloppuna kaksi yötä kaverillaan. Kun aikuinen lapseni sai tietää,
hän sanoi "en minä koskaan saanut olla tuolla tavalla kaverin luona, ja varsinkin ilman että
tuli tarkistussoittoja (kyseli ensin minulta soitanko sisarelle)".
Unohtipa sitten että itse tuossa iässä ryyppäsi usein, oli kotiarestissa vähän väliä ja luottamus nollassa. Tämä toinen lapsi ei ole aiheuttanut luottamuspulaa, siksi en koe tarvetta tarkistella ylimääräisiä.

Ei, häntä on nyt tässäkin asiassa sorrettu. Siitäkin tuli sanomista kun sisarus sai rippilahjaksi lahjan joka tuli kustantamaan hieman enemmän kuin hänen rippilahjansa
silloin vuosia sitten.

Aikaakaan ei olla annettu. Vaikea antaa kun ei lapsi kotona viihdy yhtään,
jo nuoresta saakka muut piirit painaneet joka asiassa enemmän.

Onko tuo nyt enää normaaliakaan?

Kuulostan jo itsekin katkeralle. Vaikea pukea sanoiksi kunnolla tätä asiaa. Nyt minusta on alkanut kuitenkin tuntumaan että saa
riittää! Parhaani olen yrittänyt ja jos se ei riitä eikä kelpaa ...
en voi mitään.

Alkuperäinen kirjoittaja aaapeee: Näytä alkuperäinen viesti

Mikä kirjoituksissani viittasi paapomiseen?

Tuen antaminen kun murrosiässä myrskysi, ei mielestäni ole paapomista. Rajat oli tuolloin asetettu ja seuraamukset selkeät kun niistä poikkesi.
Kaikenlaisten rajojen asettamisen jo tuolloin lapsi koki vain hänen kiusaamisenaan vaikka rautalangasta ja välillä viranomaisten kanssa yhdessä väännetty että miksi ei voi käyttäytyä miten haluaa.

Eikö jokainen vanhempi joskus osta lapselleen jotain. Aika usein kustannetaan harrastusväline, ajokortti ja menopelikin, jos rahatilanne antaa myöten. Tässä tapauksessa sovimme yhdessä, että lapsi maksaa ajokortin itse ja me ostimme sukulaiselta kohtuu halvan auton joka on nyt tuossa pihassa ollut, koska lapsi ei sitä ajokorttia saanut aikaiseksi hankkia. Ihan omaa laiskuuttaan ja rahan tuhluutaan. Sitä emme hänelle alkaneet maksamaan koska oli muuta sovittu ja hän ei omaa osaa sopimuksestaan pystynyt täyttämään.

Mielestämme olemme eläneet ihan tavallista elämää. Tämän lapsen murrosikä,
kuten olen sanonut, oli keskimääräistä hankalampi. Kaikki lapset ollaan yritetty ottaa huomioon samalla viivalla.

Tämä aikuinen lapsi on vaan katkera.. tässä vielä yksi esimerkki : hänen 16-vuotias sisarensa oli
viime viikonloppuna kaksi yötä kaverillaan. Kun aikuinen lapseni sai tietää,
hän sanoi "en minä koskaan saanut olla tuolla tavalla kaverin luona, ja varsinkin ilman että
tuli tarkistussoittoja (kyseli ensin minulta soitanko sisarelle)".
Unohtipa sitten että itse tuossa iässä ryyppäsi usein, oli kotiarestissa vähän väliä ja luottamus nollassa. Tämä toinen lapsi ei ole aiheuttanut luottamuspulaa, siksi en koe tarvetta tarkistella ylimääräisiä.

Ei, häntä on nyt tässäkin asiassa sorrettu. Siitäkin tuli sanomista kun sisarus sai rippilahjaksi lahjan joka tuli kustantamaan hieman enemmän kuin hänen rippilahjansa
silloin vuosia sitten.

Aikaakaan ei olla annettu. Vaikea antaa kun ei lapsi kotona viihdy yhtään,
jo nuoresta saakka muut piirit painaneet joka asiassa enemmän.

Onko tuo nyt enää normaaliakaan?

Kuulostan jo itsekin katkeralle. Vaikea pukea sanoiksi kunnolla tätä asiaa. Nyt minusta on alkanut kuitenkin tuntumaan että saa
riittää! Parhaani olen yrittänyt ja jos se ei riitä eikä kelpaa ...
en voi mitään.

Click to expand...

Mun koko pointti oli tuossa aiemmassa kirjoituksessa, että omalla kohdallani olisi ns. saanut riittää jo kauan sitten. En olisi selitellyt mitään. Olan kohautuksella voisin kuitata nuo hänen sanomiset tai vaihtaisin vaan puheenaihetta.

Ok, nyt tajusin.
Itse olen aina ajatellut, että jospa ne nyt ja kyllä tää tästä. Oma henkinen hyvinvointi ollut koetuksella aika paljon. Olen yrittänyt elää saamien hyvien ohjeiden mukaisesti ja pitänyt huolta itsestäni myös "tee itsellesi hyvää niin ympärilläsi olevat ihmiset voivat myös hyvin" ja niin edelleen.

Mutta kun on oma lapsi kyseessä niin kyllä se aina edelle menee .. pikkuhiljaa alkanut tajuamaan että ehkä tämä ei olekaan normaalia ja minun täytyy sitä irtiottoa enemmän ottaa jos lapsi ei sitä ota ja velloo katkeruudessaan..

En haluaisi viitata mitenkään perheenne pinnan alla mahdollisesti oleviin ongelmiin, mutta olen varma, että oma äitini voisi kirjoittaa tällaisen aloituksen. Välimme ovat tuollaiset ja päällepäin olin hankala teini. Toisaalta taustalla on isäni alkoholismi (joka pahenee vaan, juo joka päivä), ja siitä jäänyt voimakas hylätyksi tulemisen kokemus, mikä sitten johti masennukseen ja katkeruuteen paitsi isääni kohtaan, myös äitiäni kohtan. Äitini olisi näet voinut tehdä tilanteess amuutakin (esim avioero) kuin moittia minua liian herkäksi.

Nykyään kylläkin käyn töissä ja tienaan omat rahani, sekä olen melko korkeasti kouluttautunut. Mutta katkeruus ja sitä myötä näennäisesti epäloogiset vihanpuuskat nostavat päätään ajoittain ja olenkin tullut siihen tulokseen etten voi olla enää väleissä vanhempieni kanssa.

[QUOTE="jemina";30223512]En haluaisi viitata mitenkään perheenne pinnan alla mahdollisesti oleviin ongelmiin, mutta olen varma, että oma äitini voisi kirjoittaa tällaisen aloituksen. Välimme ovat tuollaiset ja päällepäin olin hankala teini. Toisaalta taustalla on isäni alkoholismi (joka pahenee vaan, juo joka päivä), ja siitä jäänyt voimakas hylätyksi tulemisen kokemus, mikä sitten johti masennukseen ja katkeruuteen paitsi isääni kohtaan, myös äitiäni kohtan. Äitini olisi näet voinut tehdä tilanteess amuutakin (esim avioero) kuin moittia minua liian herkäksi.

Nykyään kylläkin käyn töissä ja tienaan omat rahani, sekä olen melko korkeasti kouluttautunut. Mutta katkeruus ja sitä myötä näennäisesti epäloogiset vihanpuuskat nostavat päätään ajoittain ja olenkin tullut siihen tulokseen etten voi olla enää väleissä vanhempieni kanssa.[/QUOTE]

Lisään vielä, että äitijni mielestä perheemme elämä on tosiaan täysin normaalia ja minä vain turhasta katkeroitunut vaikea lapsi.

Mulla nuorena ollut jotain samaa kuin lapsellasi, eli aika hurja nuoruus ja välit vanhempien kanssa todella ongelmalliset. Olin sijaisperheessäkin jonkun aikaa, vanhempieni toiveesta, he siis kokivat minut niin hankalaksi ja porukan jossa liikuin vaaralliseksi, että halusivat mut pois kotoa.

Voisin kuvitella, että lapsi kokee ettette ole rakastaneet häntä yhtä paljon kuin sisaruksia. Tunne varmaan syntyy siitä, että hankalan lapsen kanssa se vuorovaikutus on useimmiten negatiivista jollain tapaa, vaikka aikaa antaisi enemmänkin kuin niille "kilteille" sisaruksille.
Vaikka nuori on omat asiansa sotkenut ihan itse omilla valinnoillaan, ei se poista sitä lapsen sisäistä tarvetta olla vanhempiensa rakastama.
Sanoisin siis että sun lapsen kokemus voi hyvin olla ihan aito, eikä mitään hyväksikäyttöä, hän voi ikäänkuin kokea että olette velkaa hänelle kymmenen hyvää ja kaksitoista kaunista, kun hän ei ole saanut samanlaista välittämistä kuin muut sisarukset.

Tosiasiassa sen hankalan ajan "korvaaminen" jälkeenpäin on mahdotonta, eikä aikuisen lapsen menoja kuulu/tarvitse maksaa eikä sisarusten suhteen aina voi olla täysin tasapuolinen vaikka kuinka haluaisi. Tarjoa aikuiselle lapselle aikaasi jos mahdollista, ei rahaa, vaan yhdessä tekemistä (ilmaista, ei siis mitään matkustelua sun rahoilla vaan vaikka pullan paistamista yhdessä). Jos se vaatii sen, että kuskaat aikuisen lapsen teille ja pois, onko se mahdottoman raskasta kuitenkaan?

Mä en ole tykännyt ottaa vanhemmiltani rahaa enkä apua vastaan, kalliimmat joululahjatkin tuntuu joskus hankalalta. Koen etteivät he hyväksyneet mua nuorena sellaisena kuin olen, vaan olisi pitänyt olla joku hymytyttö. Siksi olen jollain lailla varautunut heidän seurassaan, lastenlasten myötä olen kuitenkin pyrkinyt hyviin väleihin ja olemme säännöllisesti tekemisissä.Ja olen siis yliopistotutkinnon hankkinut, perheen perustanut ja oikein peruskunnollista elämää elän nykyään eli nykyään jo varmaan elän sellaista elämää mitä he ovat minulle toivoneet. Silti on joku raja, joka mun puolesta saakin olla, sellainen välitön läheisyys mun vanhempien kanssa ei toimi vaikka yhdessä nykyään viihdytäänkin.

Musta kuullostaa ettei sun lapsi ole tehnyt tällaista henkistä hajurakoa teihin, jollain tasolla se on hyvä tehdä (ehkä nimenomaan sen lapsen itsensä takia). Kuitenkin, se miten esim. mä suhtaudun vanhempiini, on varmaan vanhempien kannalta vähemmän mielekästä kuin se, että sun lapsi kuitenkin yrittää jollain (epäonnistuneellakin) tavalla luoda teihin sitä yhteyttä, joka on mennyt pieleen nuorena.

Lopuksi totean, että mun vanhemmat ei tunnu näkevän omassa toiminnassaan silloin mun nuoruudessa mitään vikaa vieläkään, mutta minussa kyllä.Siksi mulla hieman nousee karvat, kun joku kertoo teininsä olevan vaikea ja että vanhemmat on vaan kaikkensa yrittänyt.
Omatkin lapset jo isoja, ja tiedän että ongelmat voivat lähteä lapsen puolelta, mutta kyllä aikuisen suhtautuminen vaikuttaa myös, paljon.
Jos ei nuoren käyttäytymiseen niin ainakin siihen, miten nuori kokee vanhempiensa häneen suhtautuvan. Tiedän nimittäin hyvin samanlaisen nuoruuden eläneitä, joiden suhde vanhempiin on silti ihan erilainen kun mulla, osin varmaan juuri vanhempien erilaisen tunnesuhtautumisen ansiosta.

Jotenkin voisin ensin sanoa ap:lle been there. No ei ihan samalla kaavalla mutta paljon paljon paljon murheita murrosiässä. Ja paljon syyttelyä. Olin oikeasti maailman huonoin äiti hänen mielestään, en äiti ollenkaan. Tätä jatkui pitkään. Kuitenkin minuun turvattiin kun oli hätä. En koskaan lopettanut huolehtimista vaikka itse aloin olla aika rikki. Edelleen huolehdin joitain asioita mutta hienosti on itsenäistynyt ja nykyään välit todella hyvät. En tiedä mistä muutos tullut. Ehkä vaan lapsen omasta aikuistumisesta ja siitä, että saanut vaikeita ongelmiaan kuriin. Jossain kohtaa myös ymmärsin ja myönnyin myöntämään joitain isoja virheitä joita tein, vaikka kyseisessä tilanteessa luulin toimivani oikein. Jotenkin vaan haluaisin sanoa että jaksa ja rakasta sitä lasta, mutta kasvata myös vieläkin. Toivottavasti asiat kääntyvät hyväksi.

Minkälainen hänen lapsuutensa oli? Minkälainen ilmapiiri kotona oli? Kyllä tuo jostain tuo käytös kumpuaa. Ensimmäisenä lähtisin sitä kautta tarkistelemaan, että onko lapsuudessa oikeasti ollut jotain mikä on jo siinä vaiheessa haavoittanut ja jäänyt sitä kautta katkeraksi ajatukseksi mikä nyt purkautuu eri tavoin aikuisella lapsella.

Miksi hänellä oli vaikea murrosikä? Siksi että hänellä oli paha olla. Miksi hänellä oli jo silloin niin paha olla?

[QUOTE="plääh";30223168]Jotenkin sellaista tekstiä että huh huh. Ai että kotiin vaan kun on pirteä? Omat välit vanhempiin meni juurikin sen takia kun aina piti esittää että kaikki on hyvin ja mieli on hyvä vaikka mitä kamalaa olisi tapahtunut.[/QUOTE]

Tottakai huolet voi kertoa, mutta tuolla hyvällä mielellä tarkoitin sitä katkeruutta ja syyttelyä. Ei aikuinen ihminen mene toisen luo syytteleen oli äiti tai ei. Jos vanhemmat on toimineet väärin niin pitää etäisyyttä. Tuo kaikki syyttelyhän koskee ilmeisesti rahaa. Muut saa ja hän ei. Häntä ei oteta reissuille eli RAHAn vuoksi kiukuttelee. Ilmeisesti on tarkoitus saada vanhemmat kokemaan syyllisyyttä ja antamaan rahaa ja ap sitä rahaa on antanut. Ilmeisesti rahan anto sitten tilannetta helpottaa jonkin verran, mutta lapsi tässä nyt toimii väärin.

Kiitos vastauksistanne. On todella avartavaa lukea kokemuksistanne niin äidin kuin lapsenkin näkökulmasta. Varmasti meidänkin perheestä löytyisi monta näkökulmaa tähän asiaan, jos alkaisimme kunnolla kaivamaan. Lapsen, sisarusten, äidin, isän, enon, mummon, kummin ... jokainen näkee ja kokee asiat eri tavalla enkä kenenkään näkökulmia väheksy.

Olen lapsen kanssa asioita käynyt läpi kerta kerran jälkeen. Jonkun ajam päästä hän ei muista, mitä on puhuttu. Saattaa sanoa, että en ole jotain asiaa hänelle kertonut vaikka olen. Nuoruudessa tapahtuneita toilailuita en osannut aina ottaa kovin aikuismaisesti itsekään mutta lapsuuden koen hänellä olleen ihan normaali. Vai onko normaalia perhettä olemassakaan? Päihde- tai mielenterveysongelmia perheessämme tai suvussamme ei ole, vanhemmat töissä käyneet koko ajan paitsi itse olin putkeen 9v kotiäitinä välissä.

En vaan enää repeä tämän enempää. Lapsen sisarukset on hyvin selkeästi ottaneet ilmatilaa aikuisen lapsen ja heidän itsensä väliin vaikka jotain perhekeskeskeisyyttä yritän välillä
ylläpitää päivällisten ja vaikka keilaamassa käymisen myötä.

Myös minä olen ollut lapsesi kaltainen nuori. Jossain vaiheessa päälle pari kymppisenä aloin itsenäistyä, päästyäni muuttamaan tarpeeksi etäälle. Muutamaan vuoteen pidimme todella vähän yhteyttä, sitten jossain vajaan kolmenkympin kohdalla kun aika oli meille kypsä, aloimme jälleen lähentyä, muutin jopa takaisin samalle paikkakunnalle, vaikka olin vuosia vannonut toisin. Nyt vanhempani ovat ihanat isovanhemmat omille lapsilleni. Ja me kaikki aikuiset olemme läheisissä väleissä. Ja pystymme kaikki toteamaan menneisyydestä, että virheitä ja tyhmyyksiä tuli tehtyä puolin ja toisin, ja erityisesti omalta puoleltani. Mutta nyt minun täytyy mennä, lähdemme äitini kanssa katselemaan löytyykö kanttarelleja. Voimaa sulle, yritä olla tuntematta liiallista syyllisyyttä. Tilanteesi on vaikea ja raskas, tiedän sen, ja toivon sinulle voimaa ja kaikkea hyvää.

Minunkin lapsuudenkodissani oli yksi lapsi, joka koki aina saavansa vähemmän kuin muut, vaikka vaati ja sai aineellisesti eniten. Hän joutui vauva-aikana olemaan pitkiä aikoja sairaalassa erossa vanhemmista, minkä olemme joskus miettineet vaikuttaneen hänen persoonaansa. Myöhempinä vuosina hän oli aina se, joka toi kotiin kutosia kymppien sijasta ja teki vääriä valintoja. Vanhemmat toisaalta vertailivat häntä negatiivisessa mielessä toisiin sisaruksiin, toisaalta antoivat hänelle kohtuuttoman isoja etuoikeuksia ja antoivat hänen manipuloida itseään.

Hänen aikuistumisensa vei tosi kauan. Mutta jos se sinua yhtään lohduttaa, niin aikuiseksi kasvoi hänkin, ja muodosti lopulta vanhempiinsa lämpimän ja huolehtivan suhteen.

Rakasta minkä jaksat, älä enempää.