Alkuperäinen kirjoittaja Toivon sulle kaikkea hyvää;30372835:
Oothan viellä täällä? Oon monena päivänä käyny kurkkaamassa ootko kirjottanu tänne mitään. Olisi kiva tietää miten sinä voit, toivottavasti olet saanut apua.
Aijaa kiva kuulla, et joku on jopa kaipaillu kuulumisia
. Joo oon mä täällä. Viiltelin lisää, koska sattu yks tosi ikävä vastoinkäyminen ja sit olin taas vähän aikaa osastolla, kunnes lähin taas kotiin viiltelemään ja sit taas pari päivää osastolla ja nyt taas kotona. Olin ihan jäätävän itsetuhonen tossa välissä, oisin voinu kuollakin siihen, mut selvisin ja nyt en aio enää viillellä. Tai siis mulla ei oo siihen enää tarvetta kun sain mun "projektin" valmiiks, enkä haluu enää koskee siihen enempää. 19 tikkiä tällä hetkellä ja kaks antibioottia päällä, sekä rautakuuri. Näillä mennään. Avohoito jatkuu ja nään mun terapeutin keskiviikkona ja psykiatrin pikasesti perjantaina. Mun terapeutti ois halunnu mut jollekin osastolle moneks viikoks, mut sellasia hoitoja ei kuulema oo täällä enää ees olemassa vaan ne on kaikki lopetettu. Bullshit sanon minä, koska muita potilaita on kuitenki siirretty sieltä muualle pitkiä hoitoja varten, mutta en mä ois sellaseen hoitoon halunnukkaan enää. Toi osasto jolla mä olin oli hoidoltaan kyllä ihan perseestä, eikä siitä ollu mulle oikeestaan mitään hyötyä, paitsi että tutustuin pariin mukavaan potilaaseen, joihin varmaan pidän jatkossakin yhteyttä. Aina kun mulle tuli halu viillellä ja lähteä sen vuoks kotiin, niin kukaan ei ees yrittäny puhua mua ympäri. Sanottiin vaan, että ei me voida sua täällä pakolla pitää, et lähe vaan kotiin, kun ei tästä hoidosta näytä olevan sulle hyötyä. Myös ne keskustelut, mitä siellä käytiin oli ihan naurettavia. Vastaus suunnilleen kaikkeen oli, että sun pitää puhua tosta siellä sun avohoidossa, tai sit koko aika meni siihen et mä valitin siitä kuinka huonoa "hoitoa" siellä sai. Ja hyvä puhua miljoonasta eri asiasta avohoidossa kun se on 45min viikossa ja sen terapeutin mielestä mun pitäis olla osastolla, kun mun tilanne on niin vaikea. Noi pari vikaa päivää siellä mä jouduin jopa perustelemaan niille, että miks niiden pitäis ees ottaa mut sinne takasin. Mulla oli diili yhen lääkärin kanssa, että jos se auttaa mua saamaan hoitoa noihin viiltelyhaavojen seurauksiin, niin mä suostun menemään takas osastolle ja pidin sanani. Sanoin sit syyks sen, et kun mun anemia on niin pahana, et tarviin pari päivää lepoa, et pystyn taas ylipäätään käymään kaupassa ja apteekissa jne. Noh sitä se hoito noi pari vikaa päivää olikin eli käytännössä vaan paikka missä saa ruuan nenän eteen ja napit kouraan ajallaan. Oli siellä joitaki kivojaki hoitajia, mut ne ei ollu mun omahoitajia. Muut potilaat siellä mua enemmän autto ku ykskään hoitaja. Oon ollu kolmella eri osastolla ja toi on kyllä niistä paskin ehdottomasti. Kahdella muulla osastolla on sentään ees voitu puhua siitä, mikä mut sinne osastolle on ees tuonu, ja yritetty keksiä siihen joku ratkasu, mut ei tuolla, ehei vahingossakaan.
Toi osasto on pelkästään rajotuksia, nappeja, eristystä, ja lepositeitä hoitona tarjoava paikka ja mulle sanottiin moneen kertaan, ettei mun kuuluis ees saada olla siellä. Niiden mukaan mä olin "hankala tapaus". Kai se johtuu siitä, että mulla on kokemusta paremmastakin ja osasin vaatia sitä tuollakin, enkä vaan tyytyny, niinku suurin osa tuntu tyytyvän. Noh pakkohan niiden muiden olikin tyytyä kun olin melkein ainut, joka oli siellä ilman pakkohoitopäätöstä. Mutta en mä siellä riehunut, tai huutanut tai mitään, paitsi sillon kun mulla oli niin heikko olo, että istuin lattialle odottamaan, kun piti odottaa ja mut vaan yhtäkkiä väkivalloin revittiin siitä ylös ja alettiin tönimään pitkin käytävää. Siinä tilanteessa palo käämi, mut samalla tietty adrenaliini toi voimaa jäseniin ja kiroillein marssin mun huoneeseen paiskaten oven kii. Tein siitä ekasta ja pahimmasta osastojaksosta valituksen ja sain siihen täynnä valheita ja kiertelyä olevan vastauksen ja aion kyllä vielä viedä asian eteenpäin. Toi osasto on psykiatrisen osaston irvikuva ja säälin jokaista, joka sen ovien sisästä joutuu kulkemaan. Noh ihan asiallinen lääkäri siellä sentään oli, mutta hoitajat valehteli sille päin naamaa ihan pokkana, kun valitin sille niistä asioista, mitä siellä tapahtu mulle kokoajan. "En ole sanonut noin" "Ei se noin mennyt" "Nyt sinä keksit kyllä omiasi" ja mulla on kyllä ihan helvetin tarkka sanamuisti sillon, kun joku asia särähtää korvaan oikein pahasti, mutta kumpaakohan se lääkäri uskoo?
Mutta joo, tarpeeks valitusta tosta osastosta. Tänään palasin mun harrastusten pariin ja oli oikein kiva päivä, vaikka ei ihan putkeen mennytkään siellä. Onnistuneesti myös salasin tän koko episodin mun äidiltä, jolle selitin pokkana olevani vielä osastolla kun oikeesti olin kotona olemassa itsetuhoinen ja siis sehän ylipäätään luulee, että mun vaan teki mieli tehdä jotain, mutta että oikeesti en oo tehny mitään. Ja parempi se niin onkin. Koirat on taas mun luona ja elämä rullaa toivottavasti taas eteenpäin kohti parempaa. En mä oo ees masentunu tällä hetkellä, mutta jotain syömishäiriön tapasta varmaan kehittelemässä tässä itelleni kovaa vauhtia vaihteeksi. Ja noi viiltelyepisodit oli ainakin tossa loppuvaiheessa ihan täysin pakkomielteisiä. Mun oli vaan pakko tehä niin kuin mä tein, koska mä en pystyny pääsemään siitä ajatuksesta eroon sit kun se tuli mieleen. Pakko pakko pakko. Se viimesin episodi oli mulle itellenikin aika helvetin epämiellyttävä, mutta mä en voinu jättää sitä projektia kesken ennen kuin mä sain sen valmiiks. Henki siinä kyllä meinas mennä. Sori vaan niille, jotka ois toivonu sen menneenkin, elossa ollaan
.