"Tuppisuu"
Olemme 3-kymppinen aviopari, yhteistä historiaa yli 10 vuotta ja lapsia on kaksi. Lasten syntymän myötä ollaan ajauduttu tilanteeseen, jossa tavallaan kaikki on hyvin, mutta kovin läheisiä toisillemme ei enää olla. Emme riitele juuri koskaan, toisaalta emme myöskään puhu toisillemme kuin ns. pakollisista, arjen pyörittämiseen liittyvistä asioista ja tietenkin lapsista. Emme tee asioita paljoakaan yhdessä, kahdestaan emmekä perheenä. Perheenä sentään enemmän kuin kahdestaan. Seksi on hyvää silloin harvoin, kun sitä on, mutta minun on aina vain vaikeampaa syttyä siihen, koska tuntuu, että sitä pitäisi harrastaa ihan vieraan ihmisen kanssa. Kokonaisuudessaan tuntuu siltä, ettei ole mitään "meitä", ei yhteiseen hiileen puhaltamista, ei yhteisiä haaveita tai tavoitteita, vain kaksi erillistä ihmistä, jotka huolehtivat lapsista, tekevät töitä ja nukkuvat yöt kaukana toisistaan.
Kysyn joskus mieheltä, onko hän tyytyväinen ja onnellinen, ja vastaus on aina, että kaikki on hyvin. Kuitenkin on usein pahantuulisen oloinen, vaitelias ja vastaukset yksisanaisia ja -tavuisia. Ei siis vaikuta kovinkaan tyytyväiseltä. Olen yrittänyt viritellä keskustelua parisuhteen tilasta muutamaan otteeseen, kirjoittanut pari kirjettäkin, mutta eipä siitä mitään oikein tule. Jos puhun, mies katselee telkkaria enkä ole varma edes kuunteleeko. Ainakaan ei itse kerro omista tuntemuksistaan mitään. Kirjeitä ei kommentoinut mitenkään. Tiedän, että ainakin osittain mököttäminen on kiinni seksin vähyydestä, mutta ei se meitä myöskään lähennä kuin siksi hetkeksi, kun sitä harrastetaan.
Kun ajattelen tulevaisuutta, pala nousee kurkkuun: Tällaistako tämä on aina tästä eteenpäin? Asiat ei tästä itsekseen parane, enkä tiedä miten yrittää ohjata niitä parempaan suuntaan. On asioita, jotka ehdottomasti haluaisin sanoa miehelle ja asioita, joita haluaisin kuulla, mutta nykyään en pysty edes aloittamaan keskustelua, koska tiedän että se menee vain omaksi yksinpuhelukseni. Sanat jää kurkkuun. En jaksa yrittää lukea toisen ajatuksia tai esittää, että haluaisin seksiä, kun en tippaakaan halua. Ollaan sitten vaan hiljaa, mökötetään ja tuijotetaan iltaisin telkkaria. Erotaan jos jaksetaan sitten kun lapset on isoja.
Kysyn joskus mieheltä, onko hän tyytyväinen ja onnellinen, ja vastaus on aina, että kaikki on hyvin. Kuitenkin on usein pahantuulisen oloinen, vaitelias ja vastaukset yksisanaisia ja -tavuisia. Ei siis vaikuta kovinkaan tyytyväiseltä. Olen yrittänyt viritellä keskustelua parisuhteen tilasta muutamaan otteeseen, kirjoittanut pari kirjettäkin, mutta eipä siitä mitään oikein tule. Jos puhun, mies katselee telkkaria enkä ole varma edes kuunteleeko. Ainakaan ei itse kerro omista tuntemuksistaan mitään. Kirjeitä ei kommentoinut mitenkään. Tiedän, että ainakin osittain mököttäminen on kiinni seksin vähyydestä, mutta ei se meitä myöskään lähennä kuin siksi hetkeksi, kun sitä harrastetaan.
Kun ajattelen tulevaisuutta, pala nousee kurkkuun: Tällaistako tämä on aina tästä eteenpäin? Asiat ei tästä itsekseen parane, enkä tiedä miten yrittää ohjata niitä parempaan suuntaan. On asioita, jotka ehdottomasti haluaisin sanoa miehelle ja asioita, joita haluaisin kuulla, mutta nykyään en pysty edes aloittamaan keskustelua, koska tiedän että se menee vain omaksi yksinpuhelukseni. Sanat jää kurkkuun. En jaksa yrittää lukea toisen ajatuksia tai esittää, että haluaisin seksiä, kun en tippaakaan halua. Ollaan sitten vaan hiljaa, mökötetään ja tuijotetaan iltaisin telkkaria. Erotaan jos jaksetaan sitten kun lapset on isoja.
