AD/HD - liioittelua ja vähättelyä

Meinaisin kirjoittaa tuohon erityislapsiketjuun, mutta päätin kuitenkin avata uuden ketjun. AD/HD on asia, joka on ollut "tavallisen kansakin" huulilla jo vuosikausia. Kaikki tuntuvat tietävän nämä asiat ja kääntelevän niitä mieleisiksiin. Tavallisten lasten vanhemmista kovin monet vähättelevät asiaa ja saattavat jotkut jopa ajatella, että että se on vain synonyymi huonolle kasvatukselle...

Mulla on asiasta aika paljon kokemusta. Mulla nimittäin on lapsia kahden miehen kanssa. Ensimmäinen mieheni oli nimittäin ADD, oikein klassikkotapaus. Ei tosiaan mikään hyperaktiivinen (siksi ADD), pikemminkin päinvastoin. No hän on ihan oma persoonansa eikä kaikkea tarvi edes pistää ADD:n piikkiin. Meille syntyi yksi poika ja hyvin vahvasti isänsä piirteitä hän omaa. Nyt tämä poika on jo 20v, menestynyt aika hyvinkin, yliopisto-opinnot aloittanut tänä syksynä. Tuen häntä todella paljon, koska tiedän, että tällaiset siirtymävaiheet ovat todella vaikeita...

Minulla on "uuden" mieheni kanssa 2 lasta, molemmat poikia. Ei tietoakaan AD/HD:sta. Niin ilmeistä se geneetinen perimä on. Täytyy sanoa, että hirveen helppoa on näiden "tavallisten" poikien kanssa ollut. Mahtavia tasapainoisia ja helppoja tapauksia. Ikää jo heilläkin sellaiset 12v ja 10v. Koulu menee hyvin, harrastukset pyörii ja kavereita piisaa.

Itse olin 15 vuotta sitten aika lailla yksin kun epäilin pojallan i ADD:tä. Hän oli lapsena jo aika erilainen, vaikeuksia oli tarhassa ja koulussa. Psykologillekin lähettivät, mutta totesivat pojan erittäin älykkääksi. Sen minä toki tiesin muutenkin... Lopulta 15 vuotiaana sai diagnoosin. En viitsinyt siitä muilla jauhaa koska jo 5 vuotta sitten oli paljolti kaiken maailman vähättelyjä sun muita. Pojalle ja mulle se oli suuri helpotus ja se helpotti poikaa myös lukio-opiskeluissa. Se sai hänet tajuamaan, että hänen on ponnisteltava ainakin tuplat muihin nähden menestyäkseen...

Lääkkeitä hän ei ole koskaan syönyt, vaikka joskus ajattelimme niitä koittaa. 10 vuotta sitten niitä oli vaikea saada ja sitten kaiken lukemani perusteella totesin, että parempi olla ilman jos vaan pärjää edes joten kuten...

Mitä yritän tällä sanoa? Yritän sanoa jotain sellaista, että tämä maailma oikeasti tarvitsee erilaisia ihmisiä. Kaikkien ei pidä eikä tarvitse olla niitä "tasapainoisia unelmakansalaisia". Niin ei vaan voi olla. Kenties näistä tasapainoisista, helpoista tapauksista tulee hyviä kansalaisia, mutta ehkä se on vaan hyvä ettei kaikki ole sellaisia. Tylsäähän se olisi, eikö mitä?

Miun itseni täytyy kyllä sanoa etten osaa silleen leikitellen todeta että kivaa kun on erilaisia ihmisiä maailmassa. Itselläni ADHD poika jolla myös muita diagnooseja ja niin rankkaa on ollut ja on edelleen että totean tähän että tekisin mitä vaan että saisin tämän "taudin" lapselta pois.

Ei se ole mikään AD/HD, vaan ADHD. Keskustelisitte edes oikealla nimellä.

Mielestäni on meneillään ihmiseen liittyvä nopea evoluutio, jossa aivojen plastisuus pistetään koville nykyisen tietomäärän vuoksi. Osa ihmisistä ahdistuu tiedon määrän vuoksi, osa kykenee muistamaan lähes kaiken ja sitten on niitä siltä väliltä. ADD, Asperger, ADHD jne ovat mielestäni luonnon tapa kokeilla uusia ihmislajeja tietoon perustuvaan luontoon.

Kaikki tarvitaan ja siksi onkin tärkeää antaa kaikkien kukkien kukkia. Ongelma on siinä, että ihmiset pyrkii keskiarvoistamaan kaiken. Poikkeavat leimataan ja diskriminoidaan. Parempi olisi ymmärtää ja ottaa oppia. Esimerkikisi koulujärjestelmässä voisi ihan hyvin opetalla tekemään persoonakohtaisia opintosuunnitelmia kunkin kykyjen mukaan. Sama pätee työn maailmaan. Mikäli sinulla on poikkeuksellisia kykyjä, niitä pitäisi osata hyödyntää, vaikka ei olisikaan sosiaalisesti kelpo tai kaunis.

Diagnoosien ongelmana on se, että ne voivat sairastuttaa. Diagnoosin jälkeen ihminen alkaa käyttäytyä siten kuin diagnoosiin kuuluu. Toisaalta diagnoosi voi olla helpotus. Kysymys kuuluukin, pitääkö kaikkea diagnosoida? Mikäli hyväksysimme erilaisuuden, ei tarvitsisi.

Mielestäni Platon oli todella fiksu, kun osasi kirjoittaa "Oikeaa rakastamista on nimittäin juuri se, että itse kulkee tai antaa toisen ohjata itseään alkaen ensimmäisistä kauneuden aisteista kohti tätä viimeistä, askel askeleelta ylöspäin kuin portaita pitkin, yhdestä kahteen ja kahdesta kaikkiin ulkonaisesti kauniisiin ihmisiin ja kauniista ihmisistä taidoissa ilmenevään kauneuteen ja taidoista kauniisiin tietoihin, kunnes hän tavoittaa sen tiedon, joka on tietoa itsestään kauneudesta ja päätyy viimein tajuamaan, mitä kauneus on."

... eli poikkeava ihminen voi hyvinkin olla kaunis, vaikka hän ei olisi ulkoisesti kaunis, eikä edes tiedoiltaan kaunis.

mina elän päivästä toiseen hallitsemattoman aggresiivisen, väkivaltaiseen käyttäytymiseen taipuvaisen lapsen kanssa. Kuulen lähes päivittäin kuinka taas koulussa on nyrkki heilunut, tavarat lentäneet tai lapsi karjunut kurkku suorana. Kuinka kirjat ei ole mukana ja läksyt tekemättä. Olen ostanut tänä syksynä kuusi välikausitakkia, vaikka kuinka monta hupparia. Viime talvena meni satoja euroja hanskojen ja piojen ostoon. pyyhkeitä meillä ei kohta ole koska ne unohtuvat jumppapusseihin jotka jäävät johonkin paikkaan nimeltä "emmä tiiä".
Lapsella on diagnoosi enkä kyllä jaksa nähdä neurologista poikkeavuutta millään tavalla hienona asiana. Tai olen vain täysin paska kasvattaja ja jollakin ihmeellä vain mun muut lapset on täysin normaaleja. :|