"ellu"
Mulla on paljon kavereita erilaisista sosiaaliluokista ja erilaisilla taustoilla. On nuorempaa ja vanhempaa kuin itse olen, rikkaampaa ja köyhempää, menestyneempää ja syrjäytyneempää jne. Tämä johtuu suureksi osaksi siitä ettei itsellänikään ole aina hirveän vahvasti mennyt.
Lapsuuttani varjostivat vanhempien alkoholismi ja mielenterveysongelmat, perheväkivalta ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Jouduin teini-ikäisenä lastenkotiin, jossa vanhemmat pojat parittivat mua aikuisille miehille pitäen kaikki seksipalveluista maksetut rahat itsellään, eli olin ihmiskaupan uhri. Tämän jälkeen narsisti-sekakäyttäjä exäni iski minuun silmänsä, ja asuin tämän sairaan ja hyvin väkivaltaisen miehen kanssa melkein kolme vuotta kunnes tajusin häipyä. Sen jälkeen aloin myymään itseäni, koska en minulla ei ollut enää yhtään kunnioitusta itseäni kohtaan jäljellä. Tienaamillani rahoilla ostin huumeita turruttaakseni traumojani. Olisin katuojassa tai jopa haudassa jollen olisi 23-vuotiaana tavannut nykyistä miestäni. Hän nosti mut ylös pimeästä, antoi rauhassa toipua, ja sen jälkeen kannusti kun kävin terapiassa ja yritin eheyttää itseäni.
Olemme olleet nyt yli 7 vuotta yhdessä, ja nykyään asiat on jo tosi hyvin. Meillä on kaksi lasta ja koira, oma talo ja molemmilla työt joista tykkäämme todella paljon. Uskaltaisin viimeinkin sanoa että selvisin hengissä ja olen onnellinen kaikkeen mitä olen saanut. Välillä vaan tulee paha mieli kun törmään siihen että kavereideni mielestä olen päässyt hirveän helpolla elämässä ja en kuulemma ymmärrä mitään oikeista ongelmista. Mulla on niin traumaattisia nuo kokemukset menneisyydessäni, etten niistä oikein tykkää puhua, edes läheisille ystäville. En kaipaa sääliä, enkä halua että minuun aletaan suhtautua jotenkin erikoisesti siksi että mulla on ollut rankkaa. Ja vaikka mulla on kavereita niiltäkin ajoilta kun mulla meni huonosti, esim. käytin huumeita tai olin exäni piestävänä, eivät hekään tiedä koko totuutta kaikesta kokemastani. Niinpä monet näkevät mut vaan väärään seuraan joutuneena rikkaan isin pikku prinsessana tms. Todellisuudessa mitään en oo saanut helpolla, maksoin vuosikausia vanhempieni mun nimiin aiheuttamia velkoja ennen kuin sain edes asuntolainan, taistelin tosissani päästäkseni eroon huumeista, ja olin nykyisessä työpaikassani melkein vuoden ilmaisena harjoittelijana ennen kuin sain sieltä ihan palkallisen työn.
Mitä tuossa tilanteessa oikein kuuluisi sanoa tai tehdä. Esim. viime viikolla kaverini ilmoitti facebookissa tappavansa itsensä. Kysyin häneltä yksityisviestillä haluaisiko jutella, niin hän vastasi että mä olen "vitun väärä ihminen mihinkään jutteluun kun en mistään oikeista ongelmista tajua". Tyydyin sitten vaan toteamaan että sepä ikävää, vaikka oikeasti ois tehnyt mieli kertoa sille et mulla on varmasti kamalampia juttuja taustalla kuin osaat ikinä kuvitella. Sekin kuulostaa silti tyhmältä, sillä ei kärsimyksen määrästä voi kilpailla, jokainen kokee omat ongelmansa niin eri tavalla...
Lapsuuttani varjostivat vanhempien alkoholismi ja mielenterveysongelmat, perheväkivalta ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Jouduin teini-ikäisenä lastenkotiin, jossa vanhemmat pojat parittivat mua aikuisille miehille pitäen kaikki seksipalveluista maksetut rahat itsellään, eli olin ihmiskaupan uhri. Tämän jälkeen narsisti-sekakäyttäjä exäni iski minuun silmänsä, ja asuin tämän sairaan ja hyvin väkivaltaisen miehen kanssa melkein kolme vuotta kunnes tajusin häipyä. Sen jälkeen aloin myymään itseäni, koska en minulla ei ollut enää yhtään kunnioitusta itseäni kohtaan jäljellä. Tienaamillani rahoilla ostin huumeita turruttaakseni traumojani. Olisin katuojassa tai jopa haudassa jollen olisi 23-vuotiaana tavannut nykyistä miestäni. Hän nosti mut ylös pimeästä, antoi rauhassa toipua, ja sen jälkeen kannusti kun kävin terapiassa ja yritin eheyttää itseäni.
Olemme olleet nyt yli 7 vuotta yhdessä, ja nykyään asiat on jo tosi hyvin. Meillä on kaksi lasta ja koira, oma talo ja molemmilla työt joista tykkäämme todella paljon. Uskaltaisin viimeinkin sanoa että selvisin hengissä ja olen onnellinen kaikkeen mitä olen saanut. Välillä vaan tulee paha mieli kun törmään siihen että kavereideni mielestä olen päässyt hirveän helpolla elämässä ja en kuulemma ymmärrä mitään oikeista ongelmista. Mulla on niin traumaattisia nuo kokemukset menneisyydessäni, etten niistä oikein tykkää puhua, edes läheisille ystäville. En kaipaa sääliä, enkä halua että minuun aletaan suhtautua jotenkin erikoisesti siksi että mulla on ollut rankkaa. Ja vaikka mulla on kavereita niiltäkin ajoilta kun mulla meni huonosti, esim. käytin huumeita tai olin exäni piestävänä, eivät hekään tiedä koko totuutta kaikesta kokemastani. Niinpä monet näkevät mut vaan väärään seuraan joutuneena rikkaan isin pikku prinsessana tms. Todellisuudessa mitään en oo saanut helpolla, maksoin vuosikausia vanhempieni mun nimiin aiheuttamia velkoja ennen kuin sain edes asuntolainan, taistelin tosissani päästäkseni eroon huumeista, ja olin nykyisessä työpaikassani melkein vuoden ilmaisena harjoittelijana ennen kuin sain sieltä ihan palkallisen työn.
Mitä tuossa tilanteessa oikein kuuluisi sanoa tai tehdä. Esim. viime viikolla kaverini ilmoitti facebookissa tappavansa itsensä. Kysyin häneltä yksityisviestillä haluaisiko jutella, niin hän vastasi että mä olen "vitun väärä ihminen mihinkään jutteluun kun en mistään oikeista ongelmista tajua". Tyydyin sitten vaan toteamaan että sepä ikävää, vaikka oikeasti ois tehnyt mieli kertoa sille et mulla on varmasti kamalampia juttuja taustalla kuin osaat ikinä kuvitella. Sekin kuulostaa silti tyhmältä, sillä ei kärsimyksen määrästä voi kilpailla, jokainen kokee omat ongelmansa niin eri tavalla...