ahdistuneisuuden fyysiset oireet

Jampu, oletko oireillut kuinka kauan?

Lukaisin ketjua osan jo läpi, täytynee jatkaa kun olen saanut kirjoitettua. Itselläni ahdistusta on ollut jo lapsudesta asti, epätodellisuus kohtauksia ja huolestuneisuutta ihme asioista. Nyt aikuisiällä ahdistustani lääkitty lähinnä ssri lääkkeillä, joista pientä apua onkin ollut. Täll hetkellä käytössä Mirtazapin, tosin pienellä annoksella raskaudesta johtuen. Pahin ongelmani on paha sairauksien ja kuoleman pelko. Erinäiset fyysiset oireet diagnosoin itse tappaviksi, kuitenkaan ikinä mitään hätää ei ole ollut. Välillä saan taottua itselleni järkeä, kun taas pahimman ahdistuksen keskellä ei omat eikä muiden vakuuttelut auta. Kuulostaa hullulta että ahdistus tekisi olon kuoleman sairaaksi, tai siksi että tuntee oikeasti jonkun olevan pahasti mielessä. Ainut 'ongelma' joka tutkimuksissa tullut vastaan, veressä lievä valkosolujen koholla olo (olleet koholla jo 10vuotta lääkärin mukaan, niiden erittely ja prosenttuaaliset arvot kuitenkin hyvät.) Imusolmukkeitani on ultrattu useasti, sillä valkosolujen koholla oli oli mielestäni syöpää. Hmm.

Nyt uusin: Olen viimeisilläni raskaana, kuukauden päästä laskettu aika. Viimeisen viikon olen kärsinyt kamalan pahasta olosta, oksettaa eikä ruoka maistu. Perjantaina alkoi kummalliset horkkapalelut, sekä tuskan hien knouseminen niiden jälkeen. Tärisen ja oksettaa. Lyhykäisyydessäänhän ämä voivat olla pelkkiä hormooneistakin johtuvia, vaan ei minulle. Diagnosoin ensin verenmyrkytyksen, miksikö, koska ihoni venyminen on aiheuttanut kutinaa jonka olen raapinut verille asti. Kävin äitiyspolilla ja vauva voi hyvin. Ei raskausmyrkytyksen oireita tai muutakaan huolta. Eilen taas horkassa tärinän seurauksena kävin päivystykseasä kosla tunsin itseni hyvin sairaaksi. Olin miltein varma että crp on pahoin koholla. Kuinka kävikään crp täysin normaali. Kuumetta ei ole edes horkan aikana. Ei flunssan oiretta. Ainoastaan palelu hiki palelu ja tärinä/vapina. Usein muuyaman päivän aikana tullut olo että nyt kuolen. En voi nauttia mistään hetkestä sillä tekee pahaa ajatella lapsia ilman äitiä. Sekunneiksi tajuan olevani vain ahdistuksen kourissa. Kuulostaako tämä muutaman päivän aikainen yhtäännrmaalilta ahdistukselta. Että kroppa huutaa hätää ja lääkäriä vaikka ei oikeasti olisi hätää? Entä tämä palelu?

Voi tätä elämän vaikeutta. Minulla oireet alkoivat loppukesästä, olivat välillä pois ja nyt ovat olleet pari viikkoa tosi voimakkaina. Koko ajan sykkii ja nyppii, pääasiassa jaloissa, välin tuntuu vihlovaa kipua jaloissa tai vatsasssa. Viimeyö meni suurinpiirtein valvoessa ja nykinöitä seurataessa. Olen ihan epätoivon partaalla. Tiedän että väsymys ja kyttääminen pahentaa tilannetta mutta minkäs teet?? Ei ollut paniikkokohtaus kaukana. Kurkkua kuristaa ja itkettää koko ajan, kotiin en voi jäädä seinät kaatuu päälle, töissä en pysty keskittyyn mihinkään. Illalla jotenkin näyttelen jaksamista ja kun lapset nukkuvat romahdan, mieheni kohta kyllästyy tähän valittamiseen. Toivon niin että pysyisin hengissä niin kauan että lapset ovat omillaan no siihen tarvittaisiin ainakin kymmenen vuotta. Tätä palstaa olen lukenut kymmeniä kertoja ja yrittänyt ajatella että kuinka paljon on samanlaisessa tilanteessa ihmisiä, se on jotenkin lohduttanut, vaikka toki enemmän kuin mitään toivon että kenenkään ei tarvitsisi tämmöisestä kärsiä. Tämä on kamalaa!!!

Jenikk, tuttuja ajatuksia... Just kävin lääkärissä kun kaulalla turvonneita imusolmukkeita ja valkosolut 11,2. Syöpää tietenkin pelkään. Missä lukemissa sulla on ollut?

Mulla arvot ollut samaa luokkaa kun sulla. Väliltä 9-13. Raskausaikana korkempikin, mutta raskaus arvoja voikin nostaa.

perjantaista asti tämä olo ollut kamala. yhtä sumua. pelottaa kuolema niin paljon ja tuntuu että se korjaa minä hetkenä hyvänsä. palelee ja taas kylmä/tuskan hiki. oksettaa ja on niin voimaton olo että vain pakolliset hoitaa.tunnen itseni sairaaksi vaikkei niin ole. odotan aamulla iltaa jotta pääsen nukkumaan, mirtazapin auttaa saamaan unta ja näin ollen se on ainoa hetki rentoutua. tuntuu että tämä ahdistus alkaa olla osittain jo masentuneisuutta. pieniä hetkiä päivässä kun saan hetkeksi olon että tämä on vain ahdistusta kunnes taas joku oire saa olon tuntemaan pahasti sairaaksi. tämä on yksi pahimmista ahdistusvaiheista tähän mennessä. pelottaa että lapset jää ilman äitiä ja etten voi nauttia tai tehdä mitään koska kuolen. huomenna aika lääkärille. keakustelemaan lääkityksistä jota tämä raskaus rajoittaa ja lähete uudelleen keskusteluihin. tunnistaako kukaan itseään kirjoituksistani? saako pelkkä ahdistus tämän aikaan?

Jennik! Nyt yritä hakea niitä asioita, tosiasioita jotka ovat vastaan tuota sinun pelkoasi. Hoe itsellesi esim. tuota jonka kirjoitit "olleet koholla jo 10vuotta lääkärin mukaan, niiden erittely ja prosenttuaaliset arvot kuitenkin hyvät" Sinua on tutkittu jo kauan eikä mitään ole löytynyt!!!! CRP normaali!!! Minäkin kutisin raskauden aikana ihan kamalasti, kuuluu siihen kuvioon, samoin kuin tietysti mielen herkkyyskin, hormonitoiminta varmistaa että nainen herkistyy myös siihen että pystyy vastaamaan tulevan vauvan tarpeisiin, herkkyyttä siihen tarvitaan ja hormonitoiminta aiheuttaa kaikenmoisia mielenmylleryksiä. En vähättele laisinkaan tuota sinun oloasi, olen itse rypenyt ja ryven samoissa "oloissa". Olen nyt hokemalla hokenut itselleni kaikkia niitä asioita mitkä on hyvin ja hakenut niitä tosiasioita jotka ovat pelkoani vastaan. Mutta tämä pelko saa aikaan mitä kummallisempia fyysisiä oireita, jotka ovat ihan oikeita ei kuviteltuja.
Keskity hengittämään syvään nenän kautta sisään hengitä palleaan ja syvän huokaisun kautta ulos, ja samalla sanot itsellesi että voit ihan hyvin ja kaikki on hyvin, alitajunta alkaa tämän asian pikkuhiljaa uskomaan ja tuskasi helpottuu. Sanot itsellesi että minusta ei ole löydetty mitään sairautta että mieleni tekee nyt minulle tepposet ja häädät sen mielen itsestäsi pihalle, selätä se. Se tunne on mahtava kun se pelko hetkeksikin hellittää ja sitten se hellittää jo vähän pidemmäksi aikaa ja siitä se lähtee. Yritetään hallita jotenkin ajatuksiamme. Tällä konstin minä nyt yritän selättää tämän pelon, saas nähdä mikä sitten on seuraava pelko?? Oikeasti olen aina ollut lähes terve, mitään kauhean vakavaa ei ole ollut, (umppari puhjennut ja melonooma, siinä pahimmat) ja niistäkin olen selvinnyt. Tuosta melonoomasta voisin saada paniikin jos huolisin, mutta torjun sen.
Nyt pyrstö pystyyn ja vahva voimahali sinulle, kaikki kääntyy vielä hyväksi=)

Hematiitti! Olen lukenut useaan otteeseen kirjoituksiasi, niin samalta kuulostaa ja nyt silmille pomppasi tuo "selviytyiminen" aina on pitänyt selviytyä ja siihen on kasvatettu!! En syytä ketään enkä ainakaan vanhempiani (no tietenkään en syytä ketään, olipa yllätys) Pitää pärjätä, osata, jaksaajaksaa, selviytyä, hallita.... onko sitten oltava jotain mitä ei hallita?? sairaus ja sairastumisen pelko?? Sallitaanko itsellemme epäonnistuminen?? voidaanko sanoa etten osaa tai en ymmärrä?? en pysty tähän, en jaksa tai en HALUA??? Onko tuttuja juttuja "joo mää voin tehdä", tai "minä hoidan sen", "kyllä mää jaksan", "ok, minä järjestän sen". MINÄ ja MINÄ!!
Käyn töissä (vaikeita asioita, mutta onneksi tekniikkaa) hoidan lapset, kodin, pyykit, ruuat, kotieläimet, kuuntelen huolet, siivoan toisten jälkiä ilta toisensa jälkeen, lämmitän taloa. Uusioperheen arkea eletään ja asioita sovitellaan ja myötäilen ja myötäilen ja myötäilen. Tarviiko ihmetellä jos kroppa ei jaksa, kun ei psyykekään jaksa?? Tapella en jaksa asioista jotka pitäisi olla ihtestään selvyyksiä, en vaan enään jaksa ja piste. Eli nyt teen itselleni seuraavan diagnoosin katson peiliin ja menen psykiatrille!! (ei se kyllä tule meille töihin) mutta jospa oppisin joskus sanomaan EI!

Kuulostaa niin tutulta tuo suorittaminen.. Sitä kai se nykypäivänä on väkisin kovin monella... Tsemppiä!

Kamalaa vuoristorataa on tämä elämä, viimeyö oli taas kamala ja sama kamala olo senkun jatkuu näin aamusta, olen ihan lamaannuksissa ja paniikissa tämän oloni kanssa. Tämä nykiminen tekee hulluksi, vallankin kun siihen liittyy huomattavaa heikotusta, voimattomuutta ja kipuja, ei auta taas mikään järkipuhe. Joten taas sukelletaan.

No hohhoijakkaaa. Mullakin karmea päivä. Koko kehoa kirveltää, vapisuttaa ja heikottaa. Olo on nyt niin itkuinen ja pettynyt. Eniten mulla aina huolettaa toi sydän. Noi rytmihäiriöt. Olen käynyt lukuisia kertoja lääkärissä ja on ollut liian monta kertaa piuhojen nokassa. Aina saa kuulla, että sydän on kunnossa.Sitten saa kuulla, että sulla on nyt sellainen elämäntilanne, että tunteet ovat paljon voimakkaampia kuin aiemmin. olet niin paljon padonnut ja nyt ylireagoit. kyllä se siitä tasaantuu. ikään kuin puhdistut niistä padotuista tunteista. mutta kun se ei minulle itselle oikein riitä. En osaa välillä yhdistää, mitä ihmettä nyt tapahtui vai olenko taas vain ajatellut niitä ikäviä, paska ajatuksia, jotka käynnistää tunteita, joita en edelleenkään tiedosta.

Kun keho sitten reagoi, alan ( olen sen sentään huomannut ) pidätteleen hengitystä, josta seuraa nopea syke ja siitä seuraa rytmihäiriöt. Keho maitohapottuu ja kaikki on näin ihan luonnollisen tuntuista. mutta mikä helvetti se pistää eäilemään, pelkäämään ja vatvomaan kaikkein pahinta? Tänään ei ole ainakaan vielä ollut kovin hyvä päivä. mulla se alkoi eilen, ne hiton rytmärit ja siitä se alamäki. Töihin pitäisi pikku hiljaa palata ja mä kuormitan itseni jo pelkästä kauppareissusta, tosin pitkän puoleisesta :/ Mutta pitkiä ne on muun työvuorotkin 13, 5 h -17 h. että silleen. En luota, että kerkeen vapailla palautua, kun toi pään sisäinen ajatusmaailma on niin pirun vilkas ja kuriton.

Huokaus!! Olen tehnyt eräänkin googlediagnoosin tänään ja kerran käynyt jo lääkärissa ja verikokeessa (kalium). Lääkäri kirjoitti lääkkeeksi vahvemman cymbaltan, aloitin tänäaamuna 30 mg:lla puolentoistavuoden tauon jälkeen, viikko sitä ja sitten 60mg jatkoon toistaiseksi, tuttu lääke, lääkkeitähän olen ikäni vedellyt jos vaikka mitä...
Sydänoireita on minullakin, pienestäkin kummarruksesta tai ponnistukseta syke nousee ja sydän alkaa muljuaan, tykyttään ja tuntuu että se paukahtaa rinnasta läpi. Ai niin ja sainhan lapun fysikaaliseen.... ei helpota pelkoani yhtään. Järki on taas jättänyt:headwall: ja oireet ruokkivat pelkoani.

Pläh. Vain pieniä hetkiä päivässä kun olo on siedettävä. Edelleen tuntuu pahalta arki ja lasten seuraaminen koska kaikkea varjostaa pelko siitä etten kuitenkaan näe heiden kasvavan. Nyt omat pelkoni liittyy vain aiempaa poiketen tähän hetkeen, jos äkkikuolenkin keuhkoveritulppaan tai sydänkohtaukseen. Vakuutan 'ahdistus tämä vain on', kunnes sekunnin päästä taas ajattelen ettei , ahdistus voi tehdä olostani näin sairasta. Palelen, tärisen sisäisesti ja pulssi reilu 100 propralista huolimatta. Mulla tosin aina ollut nopea syke, mutta alkaa usko lopoua kun beetasalpaajatkaan ei auta. (Tosin minimi annos.)

Eilen kävin tk lääkärillä joka onneksi oli ymmärtäväinen. Huomenaamuna jo ensimmäinen keskustelu aika. Voiko tämä muka olla vain ahdistusta?

Mulla on itsellä osaan lääkkeistä allergioita ja herkkyyksia. matalan verenpaineen vuoksi en ole voinut käyttää esim .propraalia. Yksi mielialalääkkeistä sai aikaan verenpurkaumia jalkoihin, ihottuman jne. lääkäri meinasi, etten taida hyötyä lääkityksestä, vaan tekee enemmän hallaa toipumiselle. joten en käytä lääkkeitä. varalta on obamox, johon en ole turvautunut vaan hengittelen ja seison vaikka käsillä. Se hyöty siitä on ollut, että kun olen mennyt johonkin ja vetänyt jonkin paniikin. sinnitellyt ja selvinnyt siitä läpi, antaa hieman uskoa, ettei niihin välttämättä kuole, vaikka sillä heikomalla hetkellä siltä tuntuu.

Tällä hetkellä olo on kyllä poloinen. Kädet lievästi tärrää, heikotus riivaa ja ihan kuuma ja turra olo. Multakaan ei ole löydetty veristä muuta kuin kalsium koholla, mutta sekin oli korjaantunut. Yksi psy.sairaanhitaja sanoi, että kun ihminen on kokenut vaikka onnettomuuden tai on kovassa stressissä, jostain syystä luusto alkaa luovuttaan kalsiumia esim. veren kiertoon. saa aikaan pahoinvointia, heikkoutta, tärinää ja todella ikäviä tuntemuksia. mutta mikä yllätti niin todellakin pitkä aikainen paine saa kehon toimimaan noin. Sulla oli siis kalium, eikä kalsium Jampu?

Itse olen kulkenut liki vuoden keskustelemassa. Etsin juuri psykoterapeuttia, kun sain siihen B- lausunnon. Näistä kerta viikko keskusteluistakin on ollut paljon hyötyä itsetuntemuksen kanssa, mutta edelleen kapinoin kehon reaktuioita vastaan. Aina kun olen tauteja pelännyt.

Kolmelta yöllä aloin kuunteleen tätä oloani... särkee, nykii, heikottaa, lihakset on ihan kovat ja jännittyneet ainakin jaloissa, pelottaa ihan rutosti. Sain eilen ajan ENMG:hen mutta se on vasta 16.1. toisaalta onneksi ei ole ennen joulua, koska en halua "tuomiota" ennen joulua. Itken lapsiani ja ajattelen että miten ne pärjäävät ilman minua ja miltä niistä tuntuu jos kuolen.
Kalium otettiin eilen, tulokset maanantaina, on se otettu ennenkin ja on ollut normaali. Voi kun tuommoisia tosiasioita kun esim. tuo kalsium-juttu kuulisi enemmän, niihin voisi tukeutua pahimman ollessa päällä.

Huomenta!
Täällä kans painitaan taas pahan ahdistuksen kourissa.
Pari viikkoa sitten tuli niskaan patti, ihonalainen finni. Puristelin sitä aivan tuskissaan ja kovalla voimalla ja se sitte tietysti turposi ja oli kipeä. Lääkekuuria tulehdukseen ja lopulta vaadin että se avataan, epäilivät joko sitä ihonalaista finniä tai sitte ateroomaa. Eihän sieltä mitään ulos saatu, lääkäri sanoi että turvonneet kudokset siellä vain on. Eilen poistettiin tikit ja onhan se patti siinä vieläkin, tosin sieltä syvemmältä on toki paljon pienentynytkin. Oli pahimmillaan sellanen 2 e kokoinen halkaisijaltaan. Ja nyt taas ajatukset laukkaa ties missä. Mä niin inhoan tätä ahdistusta, kun haluaisin vaan elää normaalia elämää enkä huolehtia joka asiasta :'(

No voihan... Kyllähän tähän uupuu joka tasolla. Viime yön särki selkää koko vasemmalta puolelta. Sairastin taas kaikki pahimmat tappavat taudit. Aamulla olin niin huonovointinen, että ei ollut oksennus kaukana. Eniten tuskastuttaa tämä jatkuva itsensä ruoskiminen, kun tietää, ettei minua tästä kukaan voi pelastaa, vain minä itse. En vain poloinen osaa muuttaa elämääni ja itseäni, typeriä ajatuksia ahdistavista siedettäväksi. pelkään sairauksia ja kuolemaa, mutta välillä tuntuu, että kannattaako niitä pelätä. Eikö kuolema olisi melko armollista tästä helvetistä.

Niin on samanlaiset ajatukset minullakin. Itsensä ylitarkkailua ja kauheita paniikkikohtauksia milloin mistäkin, sydän hakkaa, hiki valuu päästä, olen ihan toimintakyvytön, mietin hautajaisiani ja sitä että miten lapset pärjää ja kuinka niille tulee ikävä... ja siitä se sitten oikein lähtee käyntiin. Aamulla ajattelin että en kuitenkaan pelkää että rekka jyräyttää mun yli, mikä kanssa aiheuttaisi kuoleman tai pahan vammautumisen. Jätän mielessäni jäähyväisiä ja itken niitä jo etukäteen. Kyllä on kyyneleet virranneet viimeaikoina. Ja elohiiret sen kuin mellastaa ja kipuja on kaikkialla, voimat hukkuvat ja jäsenet puutuilevat ja on tunnottomia. Tänäänkin on ollut koko päivän semmoista nykimistä ettei mitään rajaa. Cymbaltaa olen kohta syönyt viikon eikä tunnu vielä ainakaan missään. Joulu tulossa ja pitäisi tehdä yhtä sun toista ja laitella joulua lasten kanssa ja tietenkin ajattelen tämä on varmaan viimeinen joulu yhdessä....

Mulla ei paniikkikohtauksia ole ollut vähään aikaan, mutta sellainen päälle jäänyt ahdistus. Mun ahdistukseni asuu vasemmassa jalassa ja vasemmassa kädessä. Kun kaikki on hyvin sisäisessä maailmassa, ei oireita. Kun taas ahdistaa ja stressaa, ei aikaakaan, kun vasen jalka maitohapottuu ja vasen käsi tärisee huomattavasti. Mulla on näitä lapsuustraumoja. Epävakaa äitee, joka löi ja silitti samasta asiasta. ikinä ei tiennyt mistä päin tuulee nyt. Aina sai olla varuillaan. Muistan nostaneeni vielä 20 vasemman käteni ja jalkani iskun suojaksi. Nykyisin reagoin jokaisen huolen aiheeseen jännittämällä vasemman hartijan ja jännitän, ihan hullua vasenta jalkaa tietämättäni koko ajan paineen alla. Pitäs jotenkin oppia pois näistä, kun oon jo 40 ja osa lapsista alkaa olla lähellä täysi- ikää. Haluan elää ja olla terve. Vaan kun ei luota elämään, kun se perusturvallisuus on silloin lapsena viety. Ny se pitäs itse rakennella. kova työtä, kun keho muistuttaa koko ajan, että luotatko, älä luota. Nykii lihaksia, tärisyttää, sydän muljahtelee ja ties vaikka mitä. Luotappa siinä sitten itseesi.

Kohta saan viettää 17 vuotis synttäreitä tän ahdistuksen kanssa. muistan kun ajattelin ,että tää on MS- tautia ja oon kohta pyörätuolissa, nyt sairastan alsia ja msää vuoronperää ja välillä oon ihan varma, että päästä kiinni. Stemppiä teille. Vasen käsi tärrää täällä =)

Syöpää ja Ms tautia minäkin olen sairastanut, luusyöpää pelkäsin jo ala-asteella eli 70-luvun lopussa ja sitten 80-luvulla ms-tautia.... ja sen jälkeen vaikka mitä. Nyt sitten on als. Ms-tautia lakkasin pelkäämästä kun siihen on löytynyt niin hyvät lääkkeet ja tunnen monia ms-potilaita jotka elävät hyvää elämää vaikka sairastumisesta on parikymmentä vuotta. Tähän nykyiseen tautiin ei ole hoitoja ja tappaa vähän kuin kiduttamalla, joten tämä on tehokas sairaus pelätä. Syövässäkin on toiveita. Minä olen lapsesta asti ollut semmoinen "en minä mitään tarvi" tyyppi, ja sitä olen edelleenkin. Minulle ei oikein kuulu onni ja hyvä olo, en ole sitä ansainnut. Olen tunnollinen työntekijä ja kiltti kaikille. Sisällä on sitten välillä semmoista raivoa että meinaan pakahtua.
Tuo ihmismielen muisti on kummallinen, anteeksiantamaton, esim. tuo fyysinen kipu joka on aiheutettu, tulee alitajunnasta mieleen kun joku tilanne muistuttaa sitä tilannetta jossa sattui ja ahdisti ja mieli liittää sen siihen muistikuvaan ja tuo sen kivuntuneenkin mukana. Samoin kuin joskus joku haju tuo mieleen aina jonkun tilanteen missä on ollut jotain merkittävää on se sitten hyvää tai pahaa.

Mutta en voi ymmärtää esim. tätä elohiiri juttua laisinkaan, tämä on oikea fyysinen tila, tätä nyppimistä kun kuuntelee ja tunnustelee koko päivän niin kyllä se paniikki iskee monta kertaa päivän aikana. Aina löytyy joku heikkouden merkki joka sitten oikein laukaisee semmoisen paineen päässä että meinaa taju lähteä. Nyt on toiseen poskeen tullut lontto ja sen puolen leuka on väsynyt. Voiko henkinen väsymys saada tämän aikaan vaan onko tämän takana als? sitä pohdin päivä toisensa jälkeen, enmg on vasta 16.1. ja sitä pelkään, pelkään ihan rutosti, mitä sitten tapahtuu? Voi kun saisi jonkun semmoisen tilan päälle että se tulee mikä tulee ja mitään et sille voi. Miksi pitää murehtia ja pelätä asioita?? Olen käynyt neljä vuotta terapiassa ja lähes ikäni sen lisäksi Mtt:ssä, aikoinaan jo nuorisopolilla. Nyt olen ollut vuoden käymättä, kun en oikein ole päässyt semmoisen henkilön kanssa jutteleen jonka kanssa synkkaisi. Kierin pelossa ja yritän jotenkin mennä päivän kerrallaan. Voimia kaikille, yritetään jaksaa!

Jokin aika sitten luin artikkelin psykoterapeutin työprojektista, jossa nuori nainen oli halvaantunut kehon vasemmalta puolelta. Kuitenkaan halvaantuminen ei ollut fyysistä. Hänen kehonsa oli halvaantunut sisään kertyneestä häpeän tunteesta. Siinä puhuttiin häpeähalvauksesta. Kaiken karvaisilla lääketieteellisillä tutkimuksilla nainen oli siis todettu terveeksi, joten syy oli sisälle kätketyt tunteet, jotka kaiken pinnistelyn tuloksena saivat kehon jännittymään ja saivat loppuhuipenukseksi halvausoireet päälle.

Tätini on työskennellyt psy. sairaanhoitajana kymmeniä vuosia ja sen lisäksi erilaisilla kuntoutusosastoilla. Hänen kanssaan olen käynyt ne kaikkein helpottavammat keskustelut. Hän kertoi mm. tarinan naisesta, joka oli halvaantunut kokonaan. Ei päässyt vessaan, syömään itse, puhumaan vain. Kaikki tutkimukset oli tehty ja nainen makasi vain osastolla. Aiheutti henkilökunnalle ongelman, koska ei ollut diagnoosia, minkä mukaan hoitaa ja oli siis periaatteessa terve. Nainen itse oli varma halvaantuneensa ihan oikeasti, koska ei kyennyt liikkumaan.

Loppuviimein henkilökunta ajatteli lääkärin kanssa, että nainen täytyy saada uskomaan, että hänen kehonsa on terve, ettei hän tarvitse sairaalahoitoa. He aloittivat jonkun kyseenalaisen hoidon, jossa naista ei autettu millään tavalla, vaan hänet ikään kuin sisuunutettiin toimintakykyiseksi. Varmaan tuntunut katkeralta naisesta, kun ajattelee, että hän on itse ollut täysin varma halavuksesta. mutta sieltä se oli noussut. hoito on kuitenkin ollut arveluttava, eikä sitä enää saa tehdä. Tätini ei ole enää työelämässä säännöllisesti, kun on eläkeläinen. mutta hän on nähnyt niin paljon. Sellainen jalat maassa olija, nänyt sen elämän monet kasvot suoraa ja kai siinä kaiken oppii hyväksymään. Ennen kaikkea ne tunteet, mitä tämä kaikki itsessä herättää.

Mäkin olen ollut tuommoinen mulle kuulu mitään. nyt minä olen opetellut sitä, että mistä olen jättänyt itseni paitsi ja yrittänyt kokeilla kaikkea sellaista. Mutta kyllä sitä joutuu taisteleen, että uskomus muuttuu, että minullakin on oikeus onneen ja elämän iloihin ja nautintoihin. Välillä on ikään kuin krapula, kun olen tehnyt jotain kivaa ja nauttinut. ahdistusoireet ovat ollet hirveät sen jälkeen, kun on ajatellut, että mihin paskaa olen elämäni tuhlannut, kun olisin voinut välillä nauttiakin huolehtimisen sijasta.

Kunpa oppisi sitä armollisuutta ja pilkettä silmäkulmaan itsensä suhteen. Ei ottas kaikkea niin tosissaan, pelkäisi virheitä, suututtavansa muita ja ajattelisi liikaa. osaisi vain olla ja nauttia edes hetkittäin mitä elämässään on saanut.

Olen uusi täällä ja melkeen koko viestiketjun olen lukenut ja voin vain todeta että onhan niitä muitakin jotka pelkäävät että sairastaa MS-tautia, Alsia, syöpää jne....Itselleni ei ole ahdistusdiagnoosia tehty mutta itse tiedän sitä potevani. Ja ehkäpä syy ahdistukselleni on se että jo pitkään työttömänä ja raha-asiat huolettavat ihan hirveästi. Ja sen myötä tulee kaikenlaista oireilua. Ja osasyynä on myöskin yksinäisyys ja se että olen pari hyvää ystävää menettänyt, ts. he vain lopettivat "ystävyyden" kanssani muutama vuosi sitten ja sen jälkeen olen ollut aika maassa. Koskaan en saanut selitystä sille mitä tapahtui ja täytyy sanoa että paljon itkin tapahtunutta ja masennuin sen myötä.

Nykyisin tarkkailen kaikkia oireitani ja niitähän löytyy. On mm. molempien reisien tunnottomuutta, kuumotusta ja välillä kylmän tunnetta, selän kipuilua, sekä ylä- että alaselässä. On nielemisvaikeuksia, hengenahdistusta, ja olen myös erittäin itkuherkkä ja mielialat vaihtelevat hirveästi. Myös se että päätöksenteon vaikeus on elämässäni hallitsevana, ts. en tiedä mitä teen, mikä kiinnostaa jos mikään enää kiinnostaakaan. Olen missannut työpaikkoja sen takia että ei vain kiinnosta, en jaksa. Ja tälläkin hetkellä olen varma että mulla on MS-tauti tai jotain. Olen huomannut että tavarat tippuvat käsistä, välillä horjahtelen jne...

Olen käynyt viime keväänä erään lääketutkimuksen myötä erittäin laajoissa tutkimuksissa, siis labra-arvojen suhteen ja kaikki oli ok. Myös sydänfilmi ok, eikä ollut turvonneita imusolmukkeita. Viime keväänä alkoi korvani oireileen, paineen tunnetta jne,,, ja oletin että se on vain puhdistusta vailla mut ei siellä mitään ollut. Lääkäri vain totesi että kaikki on ok.

Menin uudelleen marraskuussa lääkärille kun se paineen tunne ei vain katoa ja hän määräsi kuulokokeeseen, kaikki ok. Määräsi sumutetta jolla pitäisi kahdessa viikossa saada korva kunton JOS olisi kyse korvatorven toimintahäiriöstä. Ei ollut apua. Tämä sama lääkäri teki neurologisia testejä, piti kävellä viivaa pitkin, saada sormi osumaan nenään jne...ja kaikki ok. Hän laittoi sitten lähetteen pään magneettikuvaukseen ja pääsenkin suht pian koska jo tammikuussa on aika. Lääkäri mietti että laittaisiko korvalääkärille mutta päätyikin sitten tuohon magneettiin ja sitten neurokirurgille vielä ja sehän sopii minulle.

Itselläni on nykyisin välillä niin epätodellinen olo kun miettii että onko se totta että minä olen tässä tilassa. Ulospäin esitän että kaikki on ok, mut kun olen yksin niin olo on kaikkea muuta kuin hyvä. Todellakin tarkkailen kaikkia oireita, luen netistä mitä oireita kuuluu mihinkin sairauteen ja kaikkihan ne sit sopii minun "sairauksiin". Ehkä minun olisi käytävä puhumassa asioista jonkun kanssa ja hakea apua ennenkuin pää leviää kokonaan näitten ajatusten kanssa. Ja ennen kaikkea seuraavaa työmahdollisuutta en aio missata. Ajattelen koko ajan että ei minua mikään kiinnosta mutta tiedän että JOS töihin pääsisin niin sen myötä saisin muuta tekemistä ja ajateltavaa ja ehkä se ahdistus sen myötä helpottaisi, who knows!?

Kamalaa tämä elämä on tämän ahdistuksen kanssa. Mitä enemmän ahdistuu sen voimakkaammin kokee kaikki oireet. Minä ainakin ihan tärisen pelosta, joskus on hetkiä kun on parempi oli, eli silloin kun pystyn keskittyyn muuhun kuin olooni. Työssä yritän jaksaa. Paikat on kipeät, kipua on joka paikassa, kylmät väreet menee koko kropan läpi aina kun liikahdan. Voimat on kadoksissa. Elohiiret jatkaa koko kehossa. Lihakset on jäykät, suonta vetää jaloista.... Ja Paniikki on kamala.

Heipä hei taas,

Tänään yritin olla vähän positiivisempi. Kävin hierojalla eilen ja ajattelin/ oletin, että olo olisi mainio tänään. Yön olin selästä niin kipeä, että itketti ja tänään illalla olo oli vielä karmeampi. Niskani jäsähti oikealta puolelta. Aikasemmin kaikki vaiva on ollu vasemmalla ja nyt vielä tuo oikea puoli. PRKLE. Yritin kannustaa itseäni, että vaivani alkoivat siis nämä uudet vaivat vuosi sitten, edelleen kävelen ja selviän arjesta melkolailla, lukkunottamatta sitä, että kordinaatio on välillä vasemassa kädessä hukassa ja vapisuttaa. Hierojani totesi, että selkäni on melko lukossa, varsinkin iso selkälihas ja kyljet. Vaikuttavat käden toimintaan ja hengitykseen, aiheuttavat rytmihäiriöitä, varsinkin ne jumikohdat, mitä minulla on. Olin kyllä tänään aidosti onnellinen, sillä niitä lihasnykinöitä ei ole ollut viikkoihin Syynä ehkä vitamiinikuuri, en tiedä. Jos minulla olisi als, eikö kuntoni ppitäisi mennä alaspäin melko nopeasti. Itse olen kieltänyt itseltäni kaiken googlaamisen, sillä saan kaikkien tautien oireet heti, mistä luenkin. Mutta kyllä se ahdistaa, vaikka mositiivisiakin juttuja huomaa. Tällä hetkellä pää ei väänny oikealle. Jes. Mä en mitään niin toivo, kun tervettä ja toimivaa kroppaa.

Millaiset välit teillä on vanhempin ja mahdollisiin sisaruksiin ja millainen sosiaalinen elämä teillä on? minulla ei ole mitään juuri nyt ja siksi kai sitä kiertää ympyrää.

Huomenna kaulan ultra ja labrat.. Stressaa niin ettei ruoka taas maistu...

Huomenta! Monta kertaa käyn kurkkaamassa täällä onko joku jotain kirjoitellut:ashamed: Olo on niin tuskainen ja paha ettei mitään rajaa, herään yöllä joskus kolmen aikaan mitä ihmeellisempiin tuntemuksiin. Nyt pari päivää on toisen käden pikkurilli jatkuvasti puuduksissa ja kipeä, yöllä alkoi pisteleen toisen jalan isovarvasta.... jalat on jäykät ja kipeät, särky on kamala, vihloo, viiltää, juilii, jomottaa. Särkyä on eniten jaloissa, jalkapohjat on erityisen kipeät. Leuat on väsyneet, puhuminenkin ottaa leukoihin. Kävin fysikaalisessa viimeviikolla, no ei siitä vielä ainakaan apua ollut. Maanantaina menen uudestaan. Nykimiset on oikein pahoina myös, koko ajan nyppii jossain päin. Hermot on ihan riekaleina, olen kuitenkin töissä koska kotona seinät kaatuisi päälle, en uskalla jäädä sairaslomalle vaikka lääkäri sitä esitti.
Googlettamisen minäkin olen yrittänyt lopettaa, sitten aina ajattelen että jos löytyisi jotain semmoista mikä helpottaisi ja taas olen nenä pitkällään googlessa lukemassa, ja pelko senkun lisääntyy....:headwall: Sydän tulee takuulla läpi joku päivä, niin kovasti se paukuttaa nykyään. Iltaisin olen puolikuollut, aamulla ehkä vähän parempi olo.
No tämmöistä valitusta, mutta ihanaa kun voi nämä edes johonkin vuodattaa.

Mieheni on kyllä ymmärtäväinen ja sympaattinen. Välit vanhempieni kanssa on hyvät, mutta varovaiset jollain tavoin, en halua heidän mieltään vaivata näillä oireillani. Äiti kyllä tietää että olen menossa ENMG,hen ja sanoin tässä sille että olen ollut aika kipeä. Olenkin ajatellut että jos minä tässä alan kuolemaan niin onneksi he ovat olemassa ainakin toistaiseksi tukena lapsille. nyyhhh!! ja itkua tulee.... :'( Minulla on myös veli joka on minua huomattavasti nuorempi, hänenkin kanssaan on hyvät välit, mutta olemme kuitenkin eri sukupolvea, ehkä nyt lähempiä kun hänkin on jo kuitenkin aikuinen. Nuorin lapseni on 12.
Sosiaalinen elämä on vähäistä, erittäin vähäistä. Perhe (uusio sellainen) ja työ.
Töistä olen uupunut, mutta en voi luovuttaa, viimeisissä yt:ssä meistä kolmesta kaksi pihalle ja yksi jäi, eli minä, ja taas on yt:t. En jaksa surra sitä että jos työt loppuu, ehkä se on sitten jonkun uuden alku, melkein joskus toivon sitä että saisin lopputilin, olen tähän työhön tosi puutunut. Luonteeltani olen epäitsekäs ja ylitunnollinen.
Sitä toivon että olo olisi normaali, että voisi herätä ilman kipuja ja pelkoa. Kesä oli vähän parempi, kevät oli tämmöinen samanlainen, no ei varmaan ihan näin paha.
Onneksi on olemassa tämä netti ja tämmöinen asiallinen keskustelupalsta, tämä on tällähetkellä melkoinen henkireikä.
Voimia tähän päivään!!
ja yritetään uskoa siihen että joskus näistä kokemuksista on apua siihen että voidaan tukea toisia paremmin, kun on ymmärrys siitä että mistä on kyse. :hug: