Onko muut tehneet isoja virheitä/ratkaisuja elämässä?

Siinä se. Virheitä, katumusta, liian isoja asiota enää muuttaa, surua menneistä jutuista. Asioita jotka olisi pitänyt tehdä toisin. Valittu tie poikinut matkallaan hyvääkin ja asioita joita et enää muuttaisi mutta silti...

 

Eiko toi kuulu ihan elamisen kuvaan ?

Etta sita tekee virheita, isojakin, joita harmittelee, kenties katuukin...miettii omia valintojaan, kenties tekisi tanaan toisin... Tai sitten ei tekis . Koska - se oma elama nyt on vain mennut juuri noin. Syysta tai toisesta. Sita vain toivoo, etta niista virheistaan on ottanut opikseen.

Ei siina eilisessa kannata elaa. Toki sita voi muistella ja tovin viipya mutta muutoin - suunnata iloisen luottavaisena katseensa eteenpain j a odottaa huomiselta vain kaikkea hyvaa

 

Oot kyllä symmpis Freeze. Joskus vaan on elämässä tilanteessa, jossa katsoo taaksepäin ja näkee virheitä ja katsoo eteenpäin ja näkee ei mitään/näyteltyä onnellisuutta. Sori, melankolia hetki, kohta ryhdistäydyn ja jatkan vaan. Lasteni takia tekisin mitä vaan ja vielä menee tovi ennenkuin ovat kaikki omillaan.

 

Olen tehnyt virheitä mitä kadun, kohdellut ihmistä huonosti joka ei todellakaan sitä ansainnut ja yrittänyt korjata virheitäni ja muuttua/kasvaa/oppia niistä.
Tiettyjä elämänvalintoja kadun, mutta en ala niiden takia ryömimään pohjamudassa kun ei sekään muuta menneisyyden valintoja/virheitä. Sitä vaan täytyy oppia ja toimia seuraavan ihmisen tai samankin ihmisen kanssa tulevaisuudessa paremmin (jos saa enää uutta mahdollisuutta yrittää).

 

Mä olen miettinyt tuota asiaa aika usein. Varsinkin sen jälkeen, kun 4 vuotta sitten hädintuskin selvisin hengissä äkillisestä sairaudesta, josta selviämiseni oli kaikille mua hoitaneille lääkäreillekin suuri yllätys. Tilastollinen epätodennäköisyys selvitä hengissä.

Olen varmasti tehnyt elämässäni suuriakin virheitä, mutta kadunko niitä...en. Eniten on mietityttänyt lukioaikaisen poikaystäväni jättäminen. Olisiko elämäni ollut onnellisempaa, jos en olisi silloin niin intohimoisesti kaivannut vapautta ja elämää? Mene ja tiedä.

Olen myös käyttäytynyt aika typerästi erään mulle tärkeän ihmisen suhteen. Kaduin typeryyttäni pitkään, kunnes tapasin hänet sattumalta uudelleen ja typeryyteni ei ollutkaan ollut hänelle niin suuri juttu kuin oli minulle. Rehellisesti sanottuna rakastan tätä miestä enemmän kuin olen koskaan ketään miestä (lähisukulaisiani lukuunottamatta) rakastanut. Kaikki olisi hänen suhteensa varmaan vielä korjattavissa, mutta tuntuu, että olen jo liian vanha. Juna meni jo.

 

Oot kyllä symmpis Freeze. Joskus vaan on elämässä tilanteessa, jossa katsoo taaksepäin ja näkee virheitä ja katsoo eteenpäin ja näkee ei mitään/näyteltyä onnellisuutta. Sori, melankolia hetki, kohta ryhdistäydyn ja jatkan vaan. Lasteni takia tekisin mitä vaan ja vielä menee tovi ennenkuin ovat kaikki omillaan.

*halaaruttaan sua*

Niin...sita tulee, tottakai!, niita hetkia jolloin palaa menneeseen. Mutta...vaikka jalkikateen tiedostaakin, etta on tehnyt virheita ja olisi pitanyt tehda todellakin toisin, niin siltikin ne omat ratkaisut pitaa hyvaksya, koskapa ne ovat olleet siina tilanteessa ja niilla tiedoilla ja taidoilla ja elamisen kyvyilla juuri niita oikeita, siihen hetkeen sopivia.

Elama on aika tylysti valintoja. Aina on edessa se tienristeys. Ja omaa itseaanhan sita on vain uskallettava kuunnella. Tapahtui sitten mita tapahtui. Mutta siina rinnalla on kuitenkin se usko siihen parempaan...ei ehka aina niin kovin voimakkaana mutta on kuitenkin. Ja vaikka kuinka pelottaa, niin ei sille pelolle pida antaa valtaa, koska silloin jaa se elama elamatta ja kokematta.

Lastesi takia teet ihan varmasti jo nyt mita vaan, siita ala huolehdi . Rakkautesi ja lasnaolosi kantavat teita kaikkia, se etta pidatte yhta on todella suurta voimaa taynna. Jos vaikka nyt hetkellisesti nayttaisikin huominen utuiselta.

Kaikkea hyvaa sinulle ...ja kiitos kauniista sanoistasi .

 

Mä olen miettinyt tuota asiaa aika usein. Varsinkin sen jälkeen, kun 4 vuotta sitten hädintuskin selvisin hengissä äkillisestä sairaudesta, josta selviämiseni oli kaikille mua hoitaneille lääkäreillekin suuri yllätys. Tilastollinen epätodennäköisyys selvitä hengissä.

Olen varmasti tehnyt elämässäni suuriakin virheitä, mutta kadunko niitä...en. Eniten on mietityttänyt lukioaikaisen poikaystäväni jättäminen. Olisiko elämäni ollut onnellisempaa, jos en olisi silloin niin intohimoisesti kaivannut vapautta ja elämää? Mene ja tiedä.

Olen myös käyttäytynyt aika typerästi erään mulle tärkeän ihmisen suhteen. Kaduin typeryyttäni pitkään, kunnes tapasin hänet sattumalta uudelleen ja typeryyteni ei ollutkaan ollut hänelle niin suuri juttu kuin oli minulle. Rehellisesti sanottuna rakastan tätä miestä enemmän kuin olen koskaan ketään miestä (lähisukulaisiani lukuunottamatta) rakastanut. Kaikki olisi hänen suhteensa varmaan vielä korjattavissa, mutta tuntuu, että olen jo liian vanha. Juna meni jo.

Woohaaa!! Kuulepas, ikinakoskaanmilloinkaan ei ole myohaista niin mikaan. Oikeesti. Eli - liian vanha et ole niin mihinkaan. Kunhan on sita tahtoa ja uskallusta tehda juuri niin kuin sisimmassasi tunnet .

 

Elämässä on tärkeintä että ei tee lainkaan virheitä

 

Elämässä on tärkeintä että ei tee lainkaan virheitä

Oiskin mahollista elää noin.

 

Elämässä on tärkeintä että ei tee lainkaan virheitä

Hopista topponen vaan

Elamassa pitaa tehda virheita jotta oppii. Pitaa saada niita kolhuja ja menetyksiakin, jotta ymmartaa arvostaa niita asioita mita huomaa pitavansa tarkeina ja mitka oikeasti ovatkin ihan siina lahella.

 

En koskaan.

 

Woohaaa!! Kuulepas, ikinakoskaanmilloinkaan ei ole myohaista niin mikaan. Oikeesti. Eli - liian vanha et ole niin mihinkaan. Kunhan on sita tahtoa ja uskallusta tehda juuri niin kuin sisimmassasi tunnet .

Tilanne on monimutkainen. Varmaan mä saisin kaivettua sisältäni sen ihmisen, johon tämä mies neljännesvuosisata sitten ihastui ja rakastui (valitettavasti saamatta silloin vastakaikua tunteilleen). Tosi paljon on minussa kuitenkin muuttunut vuosien myötä. Kun viimeksi tapasimme, huomasin hänen näkevän minussa juuri sen nuoren naisen, joka olin neljännesvuosisata sitten. Toki hän on fiksu mies ja ymmärtää, että neljännesvuosisata muuttaa ihmistä kuin ihmistä. Meillä on ollut vuosien saatossa yhteisiä kohtaamisia asiallisissa ja virallisissa yhteyksissä ja tunteeni häntä kohtaan ovat tänä aikana muuttuneet. Olemme keskusteleet myös nk syvällisiä. Meillä molemmilla on ollut tänä aikana elämämme. Kumpikin on sinkku eikä kummallakaan aikomustakaan enää koskaan uuteen suhteeseen, ellei......

Mä olen aina ollut enemmän järki- kuin tunneihminen. Multa luultavasti puuttuu uskallus heittäytyä tunteiden vietäväksi. Mä tiedän täsmälleen, mitä mun pitäisi tehdä, jotta saiain suhteen - todennäköisesti koko loppuelämän kestävän - tämän miehen kanssa. Mutta en uskalla ottaa ensimmäistä askelta.

 

Tilanne on monimutkainen. Varmaan mä saisin kaivettua sisältäni sen ihmisen, johon tämä mies neljännesvuosisata sitten ihastui ja rakastui (valitettavasti saamatta silloin vastakaikua tunteilleen). Tosi paljon on minussa kuitenkin muuttunut vuosien myötä. Kun viimeksi tapasimme, huomasin hänen näkevän minussa juuri sen nuoren naisen, joka olin neljännesvuosisata sitten. Toki hän on fiksu mies ja ymmärtää, että neljännesvuosisata muuttaa ihmistä kuin ihmistä. Meillä on ollut vuosien saatossa yhteisiä kohtaamisia asiallisissa ja virallisissa yhteyksissä ja tunteeni häntä kohtaan ovat tänä aikana muuttuneet. Olemme keskusteleet myös nk syvällisiä. Meillä molemmilla on ollut tänä aikana elämämme. Kumpikin on sinkku eikä kummallakaan aikomustakaan enää koskaan uuteen suhteeseen, ellei......

Mä olen aina ollut enemmän järki- kuin tunneihminen. Multa luultavasti puuttuu uskallus heittäytyä tunteiden vietäväksi. Mä tiedän täsmälleen, mitä mun pitäisi tehdä, jotta saiain suhteen - todennäköisesti koko loppuelämän kestävän - tämän miehen kanssa. Mutta en uskalla ottaa ensimmäistä askelta.

Mita sina siina ensimmaisen askeleen ottamisessa kaikista eniten pelkaat?

Ja naetko sina hanessa myos sen miehen, joka han oli neljannesvuosisata sitten?

Ja joskus on hyvasta heittaytya ja sivuuttaa jarki, edes hetkeksi, ja katsoa rohkeasti mita sielta on tulossa vastaan. Siina on omat riskinsa, sita voi jopa todella iloisesti yllattya...tai sitten pettyakin mutta kaikista eniten kait sita kuitenkin harmittelisi, jos ei tekisi yhtaan mitaan?

 

Mita sina siina ensimmaisen askeleen ottamisessa kaikista eniten pelkaat?

Ja naetko sina hanessa myos sen miehen, joka han oli neljannesvuosisata sitten?

Ja joskus on hyvasta heittaytya ja sivuuttaa jarki, edes hetkeksi, ja katsoa rohkeasti mita sielta on tulossa vastaan. Siina on omat riskinsa, sita voi jopa todella iloisesti yllattya...tai sitten pettyakin mutta kaikista eniten kait sita kuitenkin harmittelisi, jos ei tekisi yhtaan mitaan?

Mä varmaan eniten pelkään tuottavani pettymyksen. Että olen muuttunut liikaa ja ei-toivottuun suuntaan. Tämä neljännesvuosisata elämässäni ei ole ollut ihan helppoa. Olen pärjännyt ja menestynytkin erittäin hyvin. Mutta kaiken sen menestyksen takana on valtameri kyyneleitä. En ole enää sama huoleton minä kuin olin aikoinaan. Olen nykyisin oikeasti onnellinen ja elämääni tyytyväinen, mutta menneisyydellä on ollut vaikutus siihen, mitä sydämeltäni nykyisin olen. Arvomaailmanikin on muuttunut ihan toisenlaiseksi.

Minä en näe hänessä sitä miestä, joka hän oli neljännesvuosisata sitten. Näen hänessä miehen, joka hän on nyt. Näen hänessä miehen, joka on tehnyt töitä menestyksensä eteen. Näen hänessä miehen, jonka sydän on särkynyt avioeron myötä. Näen hänessä miehen, jolla omat jo aikuiset lapset ovat maailman tärkeimmät asiat. Aivan kuten itsellenikin. Neljännesvuosisata sitten olimme elämissämme aika eri plateetoilla. Nyt olemme samalla planeetalla.

Kun mietin tuota sun kirjoitustasi, niin enhän mä oikeastaan menettäisi yhtään mitään, jos yrittäisin. Kolhu itsetuntoon, mutta elämä jatkuisi kuten ennenkin. Kolhuista aina selviää.

 

Mä varmaan eniten pelkään tuottavani pettymyksen. Että olen muuttunut liikaa ja ei-toivottuun suuntaan. Tämä neljännesvuosisata elämässäni ei ole ollut ihan helppoa. Olen pärjännyt ja menestynytkin erittäin hyvin. Mutta kaiken sen menestyksen takana on valtameri kyyneleitä. En ole enää sama huoleton minä kuin olin aikoinaan. Olen nykyisin oikeasti onnellinen ja elämääni tyytyväinen, mutta menneisyydellä on ollut vaikutus siihen, mitä sydämeltäni nykyisin olen. Arvomaailmanikin on muuttunut ihan toisenlaiseksi.

Minä en näe hänessä sitä miestä, joka hän oli neljännesvuosisata sitten. Näen hänessä miehen, joka hän on nyt. Näen hänessä miehen, joka on tehnyt töitä menestyksensä eteen. Näen hänessä miehen, jonka sydän on särkynyt avioeron myötä. Näen hänessä miehen, jolla omat jo aikuiset lapset ovat maailman tärkeimmät asiat. Aivan kuten itsellenikin. Neljännesvuosisata sitten olimme elämissämme aika eri plateetoilla. Nyt olemme samalla planeetalla.

Kun mietin tuota sun kirjoitustasi, niin enhän mä oikeastaan menettäisi yhtään mitään, jos yrittäisin. Kolhu itsetuntoon, mutta elämä jatkuisi kuten ennenkin. Kolhuista aina selviää.

Aivan oikein. Kolhuista selviää.
Ja sit on sekin, että kun asia selviää suuntaan tai toiseen niin sitä ei tartte enää pohdiskella.

Mutta se olet sinä joka on neljännesvuosisata sitten tuumannut, että olette eri planeetalla. Jos et kerro, että olet muuttanut samalle planeetalle niin mies elää yhä siinä uskossa, että sinä olet kaukana tavoittamattomissa.

 

Kyllä, eiköhän jokainen tee jotain, minkä olis voinut jättää tekemättä.

 

Tämä ei siis ole minulle lähetetty, mutta viestin saaja miettii varmasti että jotain olisi voinut jättää tekemättä.

 

No on montakin asiaa mitä olisi voinut tehdä toisin. Olen koittanut niistä oppia, mutta en sen suuremmin menneitä murehdi.

 

Muutama isompi ratkaisu, minkä "väärinvalintaa" olen katunut. Mutta eihän sitä voi tietää, miten hullusti silloin olisi käynyt.
Oikeasti elämän kulku on kiinni niin monesta isommasta ja pienemmästä valinnasta, että pää sekoaa, jos jokaista alkaa jälkikäteen miettimään ja jossittelemaan, joten parempi kun ei paljon menneitä jahkaile.

 

Juujuu, monenlaista virhettä ja väärää ratkaisua on elämässä tullut tehtyä. Eiköhän monella. Ne vaan ei tule mieleen silloin, kun elämä on siedettävää tai mukavaa, mutta kriiseissä sitä ei muuta teekään kuin miettii sitä kuinka tyhmästi on elämänsä elänyt. Se kuuluu siihen kriisiin, katuminen ja itsensä syytteleminen ja tunne siitä ettei elämällä ole enää mitään annettavaa, ja jos olisikin niin sitä ei pysty näin tyhmä ja huono ihminen saavuttamaan.
Kriisit ovat kivuliaita, mutta ne menvät ohitse. Sitten jonain päivänä alkaa ajatella, että ehkä elämä ei olisi kuitenkaan ollut yhtään sen parempaa vaikka olisikin valinnut joskus toisin. Koskaan kun ei tiedä, mihin ne valinnat olisivat johtaneet. Eivät välttämättä siihen ruusuiseen omaan haavekuvaan, johon nyt vertaa käpyistä elämäänsä. Asiat voisivat olla paljon huonomminkin, vaikka ei siinä hetkessä oikein keksi että miten paljon huonommin.

Jos aloittaja on ikähaarukassa 30-40, niin tervetuloa tähän vittumaiseen elämänvaiheeseen jolloin elämän pitäisi olla valmis, kaiken sujua, ihmisen pitäisi olla uransa aallonharjalla, lasten pitäisi olla hyvin kasvatettuja, ja ihmisen pitäisi voida katsoa elettyä elämäänsä omahyväisen tyytyväisenä omaan viisauteensa. Ja sitten se onkin tätä, keskeneräistä elämää ja sisäistä levottomuutta.