Hei!
Ajattelin kirjoittaa tänne, sillä googlaillessa olen löytänyt täältä monia mielenkiintoisia keskusteluja ja asiallisia vastauksia. En kaipaakaan nyt mitään valmista ratkaisua, vaan erilaisia näkökulmia ja asioita, mitä teille herää mieleen.
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä noin kymmenen vuotta, joista viisi naimisissa. Olemme nyt 26- ja 27-vuotiaat. Lapsia meillä ei ole; yritimme puolisen vuotta saada lasta mutta nyt yritys on katkolla, sillä sain mielenkiintoisen työpaikan. Vauvakuume oli aiemmin kova, mutta nyt olen keskittynyt muihin asioihin ja vauvakuume on hävinnyt. Parisuhteemme on ollut onnellinen emmekä riitele kovinkaan paljoa. Muutama isompi "kriisivaihe" tulee mieleen, mutta ne on kuitenkin aina ohitettu muutamassa viikossa.
Nyt olen herännyt pohtimaan, että onko meillä mitään yhteistä? Tämä alkoi siitä, että ihastuin toiseen mieheen, harrastuskaveriini. Olen ennenkin parisuhteen aikana kokenut pieniä ihastuksia, ja yleensä ne ovat vain tuoneet potkua omaan suhteeseen, kun olen käyttänyt ylimääräisen "romanttisen energian" omaan mieheen. Nyt oma mies tuntuu kuitenkin vastenmieliseltä. Minua ei huvita puhua hänelle eikä koskea häneen tai esimerkiksi käyttää hänen antamiaan koruja. Harmittaa, kun meillä ei ole yhteisiä harrastuksia tai esimerkiksi yhteisiä ystäviä. Huomaan haaveilevani omasta asunnosta ja itsenäisestä elämästä. Haaveilu ei hellitä, vaikka muistutan, että en tule saamaan tätä toista miestä, vaikka tekisin mitä omalle parisuhteelleni.
Tottakai rakastan ja arvostan miestäni. Olen yrittänyt ottaa tämän "mitä yhteistä meillä on" -teeman puheeksi, mutta hän ei oikein jaksa puhua siitä. Hänen mielestään meillä on esimerkiksi yhteinen sukunimi, yhteinen (vuokra)-asunto, lemmikki ja kummilapsi, mikä on tietysti ihan tottakin
Hän ei oikein tunnu ymmärtävän, kuinka paljon asia on nyt alkanut vaivata minua. Puolisona hän on oikein kiltti, ei ole ikinä pettänyt, käyttänyt henkistä tai fyysistä väkivaltaa ja on aina kantanut kortensa yhteiseen kekoon, joten sellaisesta tässä ei ole kyse.
Niinkuin kerroin, olemme olleet yhdessä tosi nuorista asti, ja tietenkin muuttuneet ja kasvaneet matkan varrella tosi paljon. Onko erilleen kasvaminen väistämätöntä, vai voivatko ihmiset kasvaa nuoresta iästä huolimatta yhteen? Kun mietin, mihin oikein ihastuin miehessäni ja mitä hauskaa teimme suhteen alkuvaiheessa, ei mieleen tule oikein mitään. Ihastuin kai siihen, että tiesin hänen olevan ihastunut minuun. Suhteemme kulta-aikaa oli mielestäni naimisiinmenomme aika. Silloin asuimme toisessa kaupungissa ja meillä oli siellä paljon yhteisiä ystäviä ja me esimerkiksi lenkkeilimme yhdessä. Mies oli juuri tullut armeijasta, hoikka ja hyvässä kunnossa. Nyt hän on ylipainoinen ja viettää aikaa lähinnä tietokoneella tai kavereillaan pelaten Warhammeria, ellei ole töissä tai koulussa.
Itse olen myös muuttunut, tottakai. Olen esimerkiksi vaihtanut kokonaan opiskelualaa, josta olen sitten valmistunut nykyiseen ammattiini. Valmistumisesta on 1,5v aikaa, voiko tämä pääni sisäinen hullunmylly liittyä siihen? Urheilu on aina ollut osa elämääni, mutta nyt viimeisen parin vuoden aikana sen merkitys on kasvanut huimasti ja se vie kaiken harrastuksille budjetoidun aikani. Yhteisiä ystäviä meillä on tällä hetkellä tosi vähän.
Kun ajattelenkin asiaa/sanaa "avioero" kauhistun. Se tuntuu kirosanalta. En ikinä voinut kuvitella, että voisin tulla näin epävarmaksi omasta parisuhteestani. Vielä muutama viikko sitten koin, että olemme sielunkumppaneita, joilla on erityislaatuinen suhde. Olen aina ajatellut, että parisuhteen eteen täytyy olla valmis tekemään töitä, ja ollut ylpeä meillä takana olevista vuosista.
Avioerossa kauhistuttaa erityisesti sen tuoma "leima." En olisi sinkku, vaan eronnut. Tiedän, että näissä asioissa täytyy ajatella ensisijaisesti omaa itseä, mutta lähinnä pystyn ajattelemaan vaan, mitä mieheni vanhemmat ja sisarukset ajattelisivat, mitä käy yhteiselle kummilapselle, mitä ystäväni ajattelevat. Omien vanhempieni uskon tukevan minua joka tapauksessa.
Yritän edelleen keskustella tilanteesta mieheni kanssa ja purkaa ahdistusta ystäville, sekä keskittyä elämäni mukaviin asioihin; kivaan työhön sekä harrastuksiin ja ystäviin. En aio tokikaan tehdä mitään hätiköityjä siirtoja. Mutta jos teillä heräsi ajatuksia, tai on kokemuksia vastaavista tilanteista, päättyipä "kriisi" sitten miten vain, olisi ihana kuulla! Kirjoittaminen ja keskustelu helpottaa
Ajattelin kirjoittaa tänne, sillä googlaillessa olen löytänyt täältä monia mielenkiintoisia keskusteluja ja asiallisia vastauksia. En kaipaakaan nyt mitään valmista ratkaisua, vaan erilaisia näkökulmia ja asioita, mitä teille herää mieleen.
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä noin kymmenen vuotta, joista viisi naimisissa. Olemme nyt 26- ja 27-vuotiaat. Lapsia meillä ei ole; yritimme puolisen vuotta saada lasta mutta nyt yritys on katkolla, sillä sain mielenkiintoisen työpaikan. Vauvakuume oli aiemmin kova, mutta nyt olen keskittynyt muihin asioihin ja vauvakuume on hävinnyt. Parisuhteemme on ollut onnellinen emmekä riitele kovinkaan paljoa. Muutama isompi "kriisivaihe" tulee mieleen, mutta ne on kuitenkin aina ohitettu muutamassa viikossa.
Nyt olen herännyt pohtimaan, että onko meillä mitään yhteistä? Tämä alkoi siitä, että ihastuin toiseen mieheen, harrastuskaveriini. Olen ennenkin parisuhteen aikana kokenut pieniä ihastuksia, ja yleensä ne ovat vain tuoneet potkua omaan suhteeseen, kun olen käyttänyt ylimääräisen "romanttisen energian" omaan mieheen. Nyt oma mies tuntuu kuitenkin vastenmieliseltä. Minua ei huvita puhua hänelle eikä koskea häneen tai esimerkiksi käyttää hänen antamiaan koruja. Harmittaa, kun meillä ei ole yhteisiä harrastuksia tai esimerkiksi yhteisiä ystäviä. Huomaan haaveilevani omasta asunnosta ja itsenäisestä elämästä. Haaveilu ei hellitä, vaikka muistutan, että en tule saamaan tätä toista miestä, vaikka tekisin mitä omalle parisuhteelleni.
Tottakai rakastan ja arvostan miestäni. Olen yrittänyt ottaa tämän "mitä yhteistä meillä on" -teeman puheeksi, mutta hän ei oikein jaksa puhua siitä. Hänen mielestään meillä on esimerkiksi yhteinen sukunimi, yhteinen (vuokra)-asunto, lemmikki ja kummilapsi, mikä on tietysti ihan tottakin
Hän ei oikein tunnu ymmärtävän, kuinka paljon asia on nyt alkanut vaivata minua. Puolisona hän on oikein kiltti, ei ole ikinä pettänyt, käyttänyt henkistä tai fyysistä väkivaltaa ja on aina kantanut kortensa yhteiseen kekoon, joten sellaisesta tässä ei ole kyse.Niinkuin kerroin, olemme olleet yhdessä tosi nuorista asti, ja tietenkin muuttuneet ja kasvaneet matkan varrella tosi paljon. Onko erilleen kasvaminen väistämätöntä, vai voivatko ihmiset kasvaa nuoresta iästä huolimatta yhteen? Kun mietin, mihin oikein ihastuin miehessäni ja mitä hauskaa teimme suhteen alkuvaiheessa, ei mieleen tule oikein mitään. Ihastuin kai siihen, että tiesin hänen olevan ihastunut minuun. Suhteemme kulta-aikaa oli mielestäni naimisiinmenomme aika. Silloin asuimme toisessa kaupungissa ja meillä oli siellä paljon yhteisiä ystäviä ja me esimerkiksi lenkkeilimme yhdessä. Mies oli juuri tullut armeijasta, hoikka ja hyvässä kunnossa. Nyt hän on ylipainoinen ja viettää aikaa lähinnä tietokoneella tai kavereillaan pelaten Warhammeria, ellei ole töissä tai koulussa.
Itse olen myös muuttunut, tottakai. Olen esimerkiksi vaihtanut kokonaan opiskelualaa, josta olen sitten valmistunut nykyiseen ammattiini. Valmistumisesta on 1,5v aikaa, voiko tämä pääni sisäinen hullunmylly liittyä siihen? Urheilu on aina ollut osa elämääni, mutta nyt viimeisen parin vuoden aikana sen merkitys on kasvanut huimasti ja se vie kaiken harrastuksille budjetoidun aikani. Yhteisiä ystäviä meillä on tällä hetkellä tosi vähän.
Kun ajattelenkin asiaa/sanaa "avioero" kauhistun. Se tuntuu kirosanalta. En ikinä voinut kuvitella, että voisin tulla näin epävarmaksi omasta parisuhteestani. Vielä muutama viikko sitten koin, että olemme sielunkumppaneita, joilla on erityislaatuinen suhde. Olen aina ajatellut, että parisuhteen eteen täytyy olla valmis tekemään töitä, ja ollut ylpeä meillä takana olevista vuosista.
Avioerossa kauhistuttaa erityisesti sen tuoma "leima." En olisi sinkku, vaan eronnut. Tiedän, että näissä asioissa täytyy ajatella ensisijaisesti omaa itseä, mutta lähinnä pystyn ajattelemaan vaan, mitä mieheni vanhemmat ja sisarukset ajattelisivat, mitä käy yhteiselle kummilapselle, mitä ystäväni ajattelevat. Omien vanhempieni uskon tukevan minua joka tapauksessa.
Yritän edelleen keskustella tilanteesta mieheni kanssa ja purkaa ahdistusta ystäville, sekä keskittyä elämäni mukaviin asioihin; kivaan työhön sekä harrastuksiin ja ystäviin. En aio tokikaan tehdä mitään hätiköityjä siirtoja. Mutta jos teillä heräsi ajatuksia, tai on kokemuksia vastaavista tilanteista, päättyipä "kriisi" sitten miten vain, olisi ihana kuulla! Kirjoittaminen ja keskustelu helpottaa