Lapseni on 1v 10kk. Erosimme lapseni isän kanssa, kun olin raskaana. Meillä on yhteishuoltajuus, mutta lapsen isä ei ole koskaan elänyt saman katon alla kanssamme. Meillä on kummallakin uusi puoliso, ja omani on käytännössä lapselleni isä paitsi biologisesti. Eksälläni on tapaamisoikeus kahden viikon välein. Hän käyttää oikeuttaan harvemmin, joskus on mennyt viisikin viikkoa.
Välimatkan (300km) takia tapaamisten järjestäminen on hankalaa, ja olemme mieheni kanssa yrittäneet tulla vastaan mahdollisuuksien mukaan: meillä on aina ovet auki, meille saisi tulla yöksikin, mutta eksän uusi ei viihdy meillä eikä siten eksäkään. Olemme ehdottaneet myös, että lähtisimme itse kotoa pois siksi aikaa ja antaisimme avaimet heille, ettei lasta tarvitsisi kuljetella pitkin Suomea. Heille on kuitenkin tärkeää, että lapsi saa olla heillä, heidän arjessaan. Ymmärrän tämän, mutta lapsi on NIIN PIENI! Hän on pienestä asti ollut yökylässä siellä, ja aina kun häntä kuljetetaan autoss pitkiä matkoja, olen huolissani ja ahdistunut: mitä jos jotain sattuu, ja vaikkei sattuisikaan, niin matkustaminen on hänelle raskasta.
Nyt on iso riita päällä. Meidän perheen ainoat kesäreissut sijoittuvat kahteen peräkkäiseen viikonloppuun. Alun perin oli eksän kanssa sovittu, että hän tulisi tapaamaan lastaan meille siinä välissä olevalla viikolla, että lapsi saisi palautua reissujen välissä. Nyt hän muuttikin suunnitelmiaan yksin: olisi pitänyt saada lapsi hänen luokseen kahdeksi päiväksi, 600km ylimääräistä matkustusta, vain siksi että uuden vaimon sukulaisia voi tavata vain silloin ja vain siellä. Yritin sanoa, ettei lapsi vielä edes tajua niin kaukaisia ihmisiä, ei hän hahmota kuin muutaman turvallisen aikuisen ympärillään. Ja tapaamisoikeus koskee eksääni, ei hänen puolisoaan saati puolison sukua.
Heidän mielestään olen jyrkkä ja ylihuolehtiva eikä lapsi kuulemma yhtään ole ennenkään kärsinyt matkoista ja yöreissuista (paitsi että kotiin tultuaan on vaisu ja itkee öitä peloissaan). Tunnen olevani roisto, kun puolustan lastani. Eksän uusi sanoi, että suhtaudun tähän liian tunnepitoisesti. No totta helvetissä suhtaudun! Seisoisin vaikka päälläni, että lapsella olisi asiat hyvin. Eksä kysyi: "No kärsiskö se nyt niin HIRVEÄSTI jos se tulisi tänne meille?" Eikö se riitä, että kärsii edes vähän tai jonkin verran?
Miksi minusta tuntuu, että lapsi on heille kuin jokin lemmikki tai esine, jota voi huoletta kuljetella ympäriinsä? Voinko luottaa äidinvaistooni vai pelaanko tässä vain jotain peliä, jota en itsekään tajua?
Pidin puoleni - siis lapseni puolta! - enkä suostunut reissuun. He luovuttivat sitten ja sovittin, että mennään lastenvalvojan kanssa juttelemaan.
Tietääkö kukaan, mitä asiantuntijat sanovat alle kaksivuotiaan lapsen reissaamisesta ja öistä pois kotoa? Eksäni vetoaa siihen, että hän on lapsen isä, no niin onkin, mutta ei se ole lapselle sama asia kuin nykyiseni, joka on asunut lapsen kanssa saman katon alla alusta asti. Hän vetoaa myös, että hänellä on oikeus tehdä omalla tapaamisajallaan, mitä haluaa. Onko? Eikä minulla ole mitään sanottavaa siihen, mikä on pienelle hyväksi? Eikö se tapaamisoikeus ole lapsen oikeus tavata isäänsä eikä toisin päin?
Välimatkan (300km) takia tapaamisten järjestäminen on hankalaa, ja olemme mieheni kanssa yrittäneet tulla vastaan mahdollisuuksien mukaan: meillä on aina ovet auki, meille saisi tulla yöksikin, mutta eksän uusi ei viihdy meillä eikä siten eksäkään. Olemme ehdottaneet myös, että lähtisimme itse kotoa pois siksi aikaa ja antaisimme avaimet heille, ettei lasta tarvitsisi kuljetella pitkin Suomea. Heille on kuitenkin tärkeää, että lapsi saa olla heillä, heidän arjessaan. Ymmärrän tämän, mutta lapsi on NIIN PIENI! Hän on pienestä asti ollut yökylässä siellä, ja aina kun häntä kuljetetaan autoss pitkiä matkoja, olen huolissani ja ahdistunut: mitä jos jotain sattuu, ja vaikkei sattuisikaan, niin matkustaminen on hänelle raskasta.
Nyt on iso riita päällä. Meidän perheen ainoat kesäreissut sijoittuvat kahteen peräkkäiseen viikonloppuun. Alun perin oli eksän kanssa sovittu, että hän tulisi tapaamaan lastaan meille siinä välissä olevalla viikolla, että lapsi saisi palautua reissujen välissä. Nyt hän muuttikin suunnitelmiaan yksin: olisi pitänyt saada lapsi hänen luokseen kahdeksi päiväksi, 600km ylimääräistä matkustusta, vain siksi että uuden vaimon sukulaisia voi tavata vain silloin ja vain siellä. Yritin sanoa, ettei lapsi vielä edes tajua niin kaukaisia ihmisiä, ei hän hahmota kuin muutaman turvallisen aikuisen ympärillään. Ja tapaamisoikeus koskee eksääni, ei hänen puolisoaan saati puolison sukua.
Heidän mielestään olen jyrkkä ja ylihuolehtiva eikä lapsi kuulemma yhtään ole ennenkään kärsinyt matkoista ja yöreissuista (paitsi että kotiin tultuaan on vaisu ja itkee öitä peloissaan). Tunnen olevani roisto, kun puolustan lastani. Eksän uusi sanoi, että suhtaudun tähän liian tunnepitoisesti. No totta helvetissä suhtaudun! Seisoisin vaikka päälläni, että lapsella olisi asiat hyvin. Eksä kysyi: "No kärsiskö se nyt niin HIRVEÄSTI jos se tulisi tänne meille?" Eikö se riitä, että kärsii edes vähän tai jonkin verran?
Miksi minusta tuntuu, että lapsi on heille kuin jokin lemmikki tai esine, jota voi huoletta kuljetella ympäriinsä? Voinko luottaa äidinvaistooni vai pelaanko tässä vain jotain peliä, jota en itsekään tajua?
Pidin puoleni - siis lapseni puolta! - enkä suostunut reissuun. He luovuttivat sitten ja sovittin, että mennään lastenvalvojan kanssa juttelemaan.
Tietääkö kukaan, mitä asiantuntijat sanovat alle kaksivuotiaan lapsen reissaamisesta ja öistä pois kotoa? Eksäni vetoaa siihen, että hän on lapsen isä, no niin onkin, mutta ei se ole lapselle sama asia kuin nykyiseni, joka on asunut lapsen kanssa saman katon alla alusta asti. Hän vetoaa myös, että hänellä on oikeus tehdä omalla tapaamisajallaan, mitä haluaa. Onko? Eikä minulla ole mitään sanottavaa siihen, mikä on pienelle hyväksi? Eikö se tapaamisoikeus ole lapsen oikeus tavata isäänsä eikä toisin päin?
