Enpä tiedä kuuluuko tää kirjotus nyt tänne vai minne, mutta jospa vaikka täällä vois jakaa tuntemuksiansa...
Tilanne on se, että olen eronnut lasteni isästä n. vuosi sitten. Vielä yhdessä ollessamme meidän yhteiset lapset oli koko mun elämä. Eli mitään muuta elämää ei mulla ollut, mies torppasi kaiken menemisen ja muun sosiaalisen elämän.
Elin monta vuotta vain lapsilleni ja lapsien kautta ja rakastin heitä yli kaiken.
Kun vihdoin ymmärsin erota, ainut vaihtoehto oli jättää lapset isälleen. Se tuntui hirveältä, mutta mulla ei vaan ollut silloin enään voimia alkaa tappelemaan asiasta.
Nyt kun aikaa on kulunut, mulla on ihana rakastava mies, jota kohtaan rakkautta riittää äärettömästi.
Mutta ongelmana on nyt se, että minusta tuntuu etten enään rakasta lapsiani. Tuntuu että kaikki niiden tekemiset ärsyttää, tuntuu että ne vaan sotkee mun onnellisen elämän.
Tunnen hirveää syyllisyyttä näistä tunteista, koska kaikkien äitienhän kuuluu rakastaa lapsiaan enemmän kuin mitään muuta.
Pelkkä ajatus siitä, että lapset tulevat taas luoksemme, aiheuttaa hirveää ahdistusta. En halua tehdä niiden kanssa mitään, odotan vain että aika menee eteenpäin ja he lähtevät takaisin isälleen.
Olenko yksin tälläisten tunteiden kanssa, vai onko joku muu kenties kokenut samaa?
Tilanne on se, että olen eronnut lasteni isästä n. vuosi sitten. Vielä yhdessä ollessamme meidän yhteiset lapset oli koko mun elämä. Eli mitään muuta elämää ei mulla ollut, mies torppasi kaiken menemisen ja muun sosiaalisen elämän.
Elin monta vuotta vain lapsilleni ja lapsien kautta ja rakastin heitä yli kaiken.
Kun vihdoin ymmärsin erota, ainut vaihtoehto oli jättää lapset isälleen. Se tuntui hirveältä, mutta mulla ei vaan ollut silloin enään voimia alkaa tappelemaan asiasta.
Nyt kun aikaa on kulunut, mulla on ihana rakastava mies, jota kohtaan rakkautta riittää äärettömästi.
Mutta ongelmana on nyt se, että minusta tuntuu etten enään rakasta lapsiani. Tuntuu että kaikki niiden tekemiset ärsyttää, tuntuu että ne vaan sotkee mun onnellisen elämän.
Tunnen hirveää syyllisyyttä näistä tunteista, koska kaikkien äitienhän kuuluu rakastaa lapsiaan enemmän kuin mitään muuta.
Pelkkä ajatus siitä, että lapset tulevat taas luoksemme, aiheuttaa hirveää ahdistusta. En halua tehdä niiden kanssa mitään, odotan vain että aika menee eteenpäin ja he lähtevät takaisin isälleen.
Olenko yksin tälläisten tunteiden kanssa, vai onko joku muu kenties kokenut samaa?
Niiden eriyttäminen vaan saa aikaan sen, että toinen ottaa jotain pois toiselta, ja se alkaa pidemmän päälle ahdistamaan, kuten sinulla on käynyt.