Miehelläni on 9-vuotias tytär edellisestä suhteesta. Tänään hänen piti mennä yhdeksäksi kouluun mutta herätyskello ei ollut soinut. Miehellä oli kiire töihin ja hän kysyi, voinko minä viedä hänet ensin töihin ja viedä sitten lapsen kouluun. Itse menen kouluun vasta iltapäivällä.
En osaa ajaa hyvin autoa, en ajanut autoa 10 vuoteen ennen kuin tapasin alle vuosi sitten miehen. Lapsen koulu on toisessa kaupungissa, jonne pitää mennä isoja teitä pitkin. Tiedän, että eräästä paikasta, jonne osaan ajaa, menee bussi suoraan lapsen koululle. Edes tietä ei tarvitse ylittää, bussi pysähtyy suoraan koulun ovien eteen ja busseja menee usein. Ehdotin, että veisin miehen töihin ja heittäisin sitten lapsen bussille ja sanoisin kuskille, missä lapsi jää. Huomautin vielä, että lapsi osaisi varmasti itsekin jäädä pois oikealla pysäkillä, koska asuu aivan koulun vieressä ja tuntee paikat. Lapsi vaikutti olevan ok asian suhteen, kun selitin hänelle suunnitelman.
Mies suuttui ja sanoi, etten osallistu. Sanoin, että tietenkin ajaisin lapsen, jos tuntisin, että reitti on hallussani. Etenkin kun lapsi on kyydissä, pelkään ajaa tuntemattomia reittejä, koska kyseessä ei ole ainoastaan oma turvallisuuteni. Mielestäni bussivaihtoehto oli ihan varteenotettava. Mies sanoi, ettei lapsi voi mennä bussilla. Ihmettelin tätä, koska itse liikuin saman ikäisenä bussilla kouluun, tanssitunnille ja kavereille, jotka asuivat kauempana. Sanoin, että lapsi oli valmis menemään bussilla. Mies kysyi lapselta asiasta, joka tietenkin sanoi miehelle, että menisi mielummin autolla nyt, kun mies oli lytännyt suunnitelmani.
Sain lisää huutoa siitä, etten vaan viitsi osallistua. Mies soitti lapsen koululle ja sanoi, että tämä on kipeä. Lapsi ei menisi ollenkaan kouluun. Aloin itkeä ja pyysin anteeksipyyntöä. Mielestäni minulle oli huudettu ihan turhaan kun kuitenkin yritin auttaa, vaikkei miehen lapsen kuskaaminen edes kuulu velvollisuuksiini. Huutaminen jatkui. Lopulta tiputin pöydältä lautasen maahan ja huutaminen loppui. Tuntui, ettei ollut enää mitään muuta keinoa.
Minä itkin ja mies ja lapsi lähtivät pois. Nyt tuntuu siltä, että haluaisin vaan pakoon tätä kaikkea. Pelottaa, ettei mies reagoi millään lailla empaattisesti esimerkiksi siihen, että alan itkeä.
Mies sanoi edellisenä päivänä, että minun pitäisi ottaa enemmän vastuuta hänen lapsestaan, jotta voin harjoitella, jos saamme joskus oman. Lapsi ei tottele minua yhtään, joten olen sanonut, etten mielellään jää pitkäksi aikaa kahdestaan hänen kanssaan. Jos lapsi päättää vaikka, ettei mene pesemään hampaita, hän ei vaan mene. Miehellä on omat keinot saada hänet tottelemaan, vaikkei lapsi kyllä tottele häntäkään ilman vääntöä. Sanoin, etten suostu ottamaan huoltajan roolia, mutta voin auttaa. (Olen kyllä siis ollut lapsen kanssa kahdestaan monesti, mutta haluan, että asiasta neuvotellaan ensin.)
Mies on edelleen sitä mieltä, että minä olen tehnyt väärin etenkin kun rikoin lautasen. Tiedän, että tämä päättyy taas siihen, että pyytelen anteeksi, koska mies ei tule pyytämään anteeksi. Pitäisikö vaan olla tiukkana ja odottaa anteeksipyyntöä, vai tunnenko väärin? Pitäisikö minun pyytää anteeksi?
En osaa ajaa hyvin autoa, en ajanut autoa 10 vuoteen ennen kuin tapasin alle vuosi sitten miehen. Lapsen koulu on toisessa kaupungissa, jonne pitää mennä isoja teitä pitkin. Tiedän, että eräästä paikasta, jonne osaan ajaa, menee bussi suoraan lapsen koululle. Edes tietä ei tarvitse ylittää, bussi pysähtyy suoraan koulun ovien eteen ja busseja menee usein. Ehdotin, että veisin miehen töihin ja heittäisin sitten lapsen bussille ja sanoisin kuskille, missä lapsi jää. Huomautin vielä, että lapsi osaisi varmasti itsekin jäädä pois oikealla pysäkillä, koska asuu aivan koulun vieressä ja tuntee paikat. Lapsi vaikutti olevan ok asian suhteen, kun selitin hänelle suunnitelman.
Mies suuttui ja sanoi, etten osallistu. Sanoin, että tietenkin ajaisin lapsen, jos tuntisin, että reitti on hallussani. Etenkin kun lapsi on kyydissä, pelkään ajaa tuntemattomia reittejä, koska kyseessä ei ole ainoastaan oma turvallisuuteni. Mielestäni bussivaihtoehto oli ihan varteenotettava. Mies sanoi, ettei lapsi voi mennä bussilla. Ihmettelin tätä, koska itse liikuin saman ikäisenä bussilla kouluun, tanssitunnille ja kavereille, jotka asuivat kauempana. Sanoin, että lapsi oli valmis menemään bussilla. Mies kysyi lapselta asiasta, joka tietenkin sanoi miehelle, että menisi mielummin autolla nyt, kun mies oli lytännyt suunnitelmani.
Sain lisää huutoa siitä, etten vaan viitsi osallistua. Mies soitti lapsen koululle ja sanoi, että tämä on kipeä. Lapsi ei menisi ollenkaan kouluun. Aloin itkeä ja pyysin anteeksipyyntöä. Mielestäni minulle oli huudettu ihan turhaan kun kuitenkin yritin auttaa, vaikkei miehen lapsen kuskaaminen edes kuulu velvollisuuksiini. Huutaminen jatkui. Lopulta tiputin pöydältä lautasen maahan ja huutaminen loppui. Tuntui, ettei ollut enää mitään muuta keinoa.
Minä itkin ja mies ja lapsi lähtivät pois. Nyt tuntuu siltä, että haluaisin vaan pakoon tätä kaikkea. Pelottaa, ettei mies reagoi millään lailla empaattisesti esimerkiksi siihen, että alan itkeä.
Mies sanoi edellisenä päivänä, että minun pitäisi ottaa enemmän vastuuta hänen lapsestaan, jotta voin harjoitella, jos saamme joskus oman. Lapsi ei tottele minua yhtään, joten olen sanonut, etten mielellään jää pitkäksi aikaa kahdestaan hänen kanssaan. Jos lapsi päättää vaikka, ettei mene pesemään hampaita, hän ei vaan mene. Miehellä on omat keinot saada hänet tottelemaan, vaikkei lapsi kyllä tottele häntäkään ilman vääntöä. Sanoin, etten suostu ottamaan huoltajan roolia, mutta voin auttaa. (Olen kyllä siis ollut lapsen kanssa kahdestaan monesti, mutta haluan, että asiasta neuvotellaan ensin.)
Mies on edelleen sitä mieltä, että minä olen tehnyt väärin etenkin kun rikoin lautasen. Tiedän, että tämä päättyy taas siihen, että pyytelen anteeksi, koska mies ei tule pyytämään anteeksi. Pitäisikö vaan olla tiukkana ja odottaa anteeksipyyntöä, vai tunnenko väärin? Pitäisikö minun pyytää anteeksi?
