Äitienpäivänä Ruissalon kansanpuisto on valkoisenaan vuokkoja. Kymmenet pikku kädet poimivat niitä ja ojentelevat nyykähtäneitä kukkia äideille, joiden silmäkulmiin kihoaa kyynel kuin juoksukisan voittajalla kultamitalia vastaanottaessaan.

Mutta äitiys ei ole kilpailu - ei, vaikka joskus siltä tuntuukin. Ei edes maraton, jonka maalisuora aukeaa viimeistään ylioppilasjuhlien aattona - "huh huh, pian urakka ohi...". Lapsi on aina lapsi ja äiti aina äiti, myöhemmin vielä mummiudella terästettynä.

Minä olen äiti ja äitiys on minun elämääni.

Aina äitienpäivänä ajatukset karkaavat päivään yli viisi vuotta sitten. Silloin oli pirunmoinen pakkanen, luntakin jopa, ja minä kiljuin persikanvärisin tekstiilein somistetussa huoneessa Helsingin Kätilöopistossa, olin kiljunut itse asiassa jo kuusitoista tuntia. Tarjottiin sekamehua, synnytysjakkaraa, ilokaasua ja meditaatiomusiikkia, mutta mikään ei auttanut. Yhtäkkiä lääkäri ilmoitti, että sikiön sydänäänet olivat muuttuneet monotonisiksi, ja siitä paikasta minut kiikutettiin rääkyvänä, vääntelehtivänä pakettina hissillä alakertaan. Alakerrassa minut jaettiin kiireesti vihreällä pressulla kahtia ja vatsa, kuulemma seitsemän eri kerrosta, saksittiin auki. Veri vain roiskui kankaalle, joka muistutti lopussa Kandinskyn abstraktia maalausta.

Aukosta kaivettiin esiin "virkeä poikalapsi, apgar 10".

Päässäni surisi. Käteni vapisivat. Olin tunnehurrikaanin silmässä. En voinut ymmärtää, että tämä todella tapahtui minulle, että tämä outo, kaunis, vahapintainen olento oli tullut minusta. Se eli, se hengitti ja minä pitäisin siitä huolta.

Sitten lämmin suihku todellisuuteen: vauva pissi naamalleni.

Kotiin tultuamme aloimme miehen kanssa kutsua oitis toisiamme nimillä "äiti" ja "isu", vaikka niin ei kuulemma saisi missään nimessä tehdä (no, me teimme monia muitakin virheitä parisuhteessamme). Se vain tuntui niin hienolta, ne olivat kuin arvonimet, vuorineuvostasoa. Vieläkin värisyttävämpää oli kuulla, kun lapsi sanoi ensimmäistä kertaa "äiti" (se ei kylläkään ollut hänen ensimmäinen sanansa, joka oli tietenkin "auto", tärkeyslistan ykkönen). Tuli myös hetki, jolloin lapsi ensi kertaa vastasi hellyydenosoitukseen, tarttui kaulastani, antoi märän ensisuudelman, ei päästänyt enää irti.

Niiden jälkeen on seurannut muita etappeja - niitä, joita ei välttämättä kirjoiteta Vauvakirjan sivuille.

Kuten ensimmäinen uhmaraivari, ensimmäinen haukkumasana ("Senkin mömmökasa!") ja karkkihyllyn luona tapahtunut kiukkukohtaus (äidin pahoittelevaa hymyä paheksuville kanssaihmisille). Kumilangasta on vedetty niin, että se on pläjähtänyt naamalle. Kieli on tarttunut pakkasella rautaan. On ripuloitu kymmenen vuorokautta putkeen ja menty lääkäriin. On kosketettu kuumaa hellanlevyä, vaikka oli moneen kertaan kielletty. On menty ensimmäistä kertaa kerhoon ja itketty naama punaisena ikkunassa.

No, kaikesta selviää - ja taas aurinko paistaa ja hymy pyrkii poskiin. Paljon vaikeampaa on ollut käsitellä sitä havaintoa, että tekipä niin tai näin, teki aina väärinpäin. Semmoinen logiikka näet vallitsee lastenkasvatuksessa, ja syyllisyydellä myydään mitä vain. Sen tähden äiti saa hyvin harvoin kuulla tehneensä edes jotakin oikein.

Aina puhutaan lapsen syntymästä, mutta äiti syntyy myös. Ja isä. Kun tulee äidiksi, elämä muuttuu silmänräpäyksessä toiseksi, vaihtaa väriä kuin lakmuspaperi koulun kemiantunnilla. Aika ei enää kellu, enää ei koe sellaisia hetkiä kuin lapsettomana, tyhjiä, joutilaita, ilmakuplan kaltaisia, jolloin saattoi vain istua kahvilapöydässä ja katsella ohikulkijoita. Sellaiset sunnuntaiaamut, jolloin herää venytellen kuin kissa ja miettii, mitähän tänään tekisi, ovat historiaa. Kalenteria ei voi täyttää improvisoiden - tyyliin, kuinka olisi reissu Lontooseen ensi viikkarina ja aloitanpa uuden harrastuksen, aromaattisen pallojumpan.

Ei, kun äitienpäiväaamuna herään, joku tökkii vaativasti kylkikaarta. Sitten kuuluu: "Äiti, lähdetään jo sinne Ruissaloon poimimaan vuokkoja!" "Ja tee kaakaota termariin kans."

Äitihän nousee.

Asta Leppä

LUE MYÖS | Äitiyden paineista rentouteen