äitiys,onni ja yksinäisyys

Äitiyden ihanuus ja onni sekä järjettömyys ja järjetön yksinäisyys.

Muita äitejä jotka kokevat olevansa yksin?! Jotka tuntevat etteivät kelpaa ystäviksi kellekään kun eivät täytä laatu kriteerejä täysin tai "poikkeavat"jotenkin muusta massasta..
Miksi on niin vaikeaa löytää aitoja ystäviä ilman mitään kriteerejä?

Miksi on väliä sillä onko lapsella aina vaatteet viimesen päälle eikö tärkeämpi ole että lapsella itsellään on hyvä olla vaatteissaan?

Miksi on väliä sillä kuulutko samaan massaan esim.uskonnollisesti tai uskotko mihinkään?

Miksi on väliä sillä onko omakotitalo ja laatu auto alla?

Miksi on väliä sillä jos lapsesi on esim. motorisesti kömpelö tai tarvitsee puheterapiaa tms. apua tai jos hänellä on jokin sairaus jonka vuoksi hän on jotenkin erilainen kuin muut?

Miksi aina pitäisi jaksaa vaan hymyillä ja kertoa mitä kaikkea on taas tehty ja harrastettu, miksi ei voi vaan sanoa että kun ei ole nyt ihmeempiä jaksanut tehdä.

Miksi on väliä tienaatko kuussa muutaman satasen tai muutaman tonnin.

Miksi,miksi kysymyksiä riittäisi..

Miksi ihmiset hyväksyy ystävikseen vain kaltaisiaan?
Eihän noilla asioilla ystävyyttä luoda vaan sillä että saa olla semmonen kuin on,sekä vanhempi että lapsi,aito itsensä,silloinhan ystävyyskin on aitoa.

Meillä aikuisilla on kuitenkin suuri vastuu siinä miten toisia ihmisiä kohtelemme ja mitä asioita toisissa pidämme tärkeinä,olemmehan kasvattamassa tulevia äitejä ja isiä..

Ketään en syyllistä tai halua loukata,itse olen vaan törmännyt tämmöiseen jatkuvasti..

Yks yksinäinen äiti vaan pohtii..

 

Minä olen aina tuntenut itseni ulkopuoliseksi äiti-piireissä (ja kaikkialla muuallakin). Olen aika erakko ihminen. En arvosta maallisia asioita paljoakaan (lasten vaatteita, rattaita, autoa jne) kunhan kaikki on toimivaa ja ehjää.

Muutenkin tekstisi kuulostaa tutulta.

 

Kun sain oman esikkoni, niin päässäni pyöri vähän samat asiat. Olin juuri muuttanut uudelle paikkakunnalle ja työkaveritkin sitten äitiysloman myötä jäivät. Olin onnellinen, mutta ei päivisin ketään kenen kanssa jutella.

Puhuin asiasta kaukana asuvan ystäväni kanssa, jolla on monta lasta. Hän sanoi, että hänestä on joka kerta tuntunut siltä, ettei ole yksinäisempää ihmistä kuin kuin pienen vauvan äiti. Mielenkiintoinen lause, sillä hänkään ei ole mikään erakko.

Mutta niin se vain on. Vauvan kassa ollaan aika paljon kotona tai muuten touhutaan pienissä ympyröissä.

Toki minäkin sieltä kotoa raahustin MLL-kerhoon, kävin äiti/lapsijumpissa, muskarissa jne. Mutta jotenkin en kunnolla tutustunut keneenkään äitiin. Saatoimme nähdä samat äidit ja lapset leikkikentällä useinkin ja toki juttelimme niitä näitä. Mutta minkäänlaisia suuria ystävyysuhteita ei syntynyt. Tuntui, että kaikilla oli omat valmiit kuviot ja verkostot.

Nyt tilanne on huomattavasti muuttunut, kun olen palannut töihin, päässyt aloittamaan omat harrastukseni jne. Eli pitkän kirjoitukseni tarkoituksena oli lohduttaa ap:tä. Yksinäisyyden tunne on tilapäistä. Kun normaalit kuviot palaavat takaisin, niin myös kaverisuhteet palaavat. Tai toisaalta, jos löytää yhdenkin hyvän ystävän, ei muuta tarvita.

 

No aika vaikeeta on olla kaveria sellasten kanssa jotka on ihan erilaisia. Mä en jättänyt kavereitani vaikka sain lapsia ja jos sä teet niin se on vähän omaakin mokaa.

 

ap tässä..

En ole kavereitani mitenkään jättänyt, mutta n.200km-> välimatka hankaloittaa kummasti näkemistä. Itse kaipaan että olisi äiti jonka kanssa voisi käydä esim.lenkillä tms. ja rupatella ilot ja surut,olisi toinen ihminen joka ymmärtää edes suunnilleen mistä toinen puhuu..ei lapsettomat kaverini ole kiinnostuneita touhuamaan mitään yhdessä.
Ikää on jo yli 30v eikä ole ekan lapsen kanssa yksinäisyydessä piehtarointia..
MLL yms. tsekattu mutta niissä on jo omat porukkansa eikä sinne tunnu sopivan enää mukaan..
On se kumma jos ei voi olla toiselle äidille vaan toinen äiti,ei ne vaatteet, tulot yms.merkkaa mitään.

 

Tuskin on kiinni tuloista tai vaatteista, mut kaikkien kanssa ei vaan jutut ja kemiat osu yksiin. Ei mua ainakaan erityisemmin kiinnosta muiden asumismuoto yms.

Itsellä on pari mammakaveria ja jotain puolituttuja juttukavereita kerhossa/puistossa. Välillä on yksinäistä tai ulkopuolinen olo. Ei se samanhenkisen ihmisen löytäminen oo niin helppoa. Päivät on pitkiä kun on paljon lasten kanssa keskenään.

 

Surullista, toivottavasti löytyy samanhenkistä seuraa. En vaan ymmärrä miksi sen seuran pitää olla äiti. Kuten olette huomanneet, pelkkä äitiys ei yhdistä muuten erilaisia ihmisiä, kokemusmaailma voi olla hyvin erilainen.
Ei kannata olla pitkään kotona, kyllä isän pitäisi mahdollisimman pian tulla vuorostaan kotiin lasta hoitamaan.

 

ap tässä..
Kyllä olen tähänkin törmännyt että on joillekin iso ja tärkeä asia miten asuu. Tilanne oli tämmöinen : Toinen sanoi miten asuu omassa talossa ja on se niin ihanaa kun on oma piha jne.,siihen toinen sanoi et asuu tämän nimisellä kadulla vuokra rivarissa.. Tämä oman talon omistaja naurahtaen muisteli miten on joskus ala-aste ikäisenä käynyt kaverilla kylässä kyseisessä rivarissa tyylin; et vieläkö ne on pystyssä..heheheh.. Ja ei,en ole kateellinen omakotitalon omaaville,asun tyytyväisenä vuokralla ja onhan meilläkin tässä oma piha vaikka pieni onkin.
Ei ole väliä onko luistimissa jo useita kertoja edellisen käyttäjän nimi yliviivattu, ei ole väliä onko lapsella päällä euron haalari vai yli satasen haalari yhtä lailla ne ulkona kuraantuu.
Mitä ihmiselle jää jos menettäs omaisuutensa,talon ja hienot vaatteet?Tärkeintä kuitenkin on mitä ihminen on-sisäinen ihminen- ei se mitä päällä on tms.seikat joita avauksessa pohdin.
Ja kyllähän ihminen eka silmäyksellä "luokitellaan", jokainen tekee sitä tahtomattaan..mutta jos meiät laitettas ikään kuin samalle lähtöviivalle samoissa tamineissa syntyisi varmasti ystävyyssuhteita mitä ei syntyisi muuten ulkoisin perustein.
Kyllähän se totta on että esim. pienituloiset kokee itsensä syrjäytyneiksi ja yksinäisiksi kun ei oo varaa elämän hienouksiin..

Toki ystäviä voi olla muitakin kuin äitejä,mutta mainitsinkin jo että kaverini joilla ei ole lapsia eivät ole kiinnostuneita tekemään/touhuamaan yhdessä mitään. Juttelenkin eniten mummujen kanssa jotka muistelevat kun omat lapset olivat noin pieniä,toki nämäkin juttutuokiot voisivat kehittyä ystävyydeksi mutta silti kaipaan arkeen toista äitiä..

 

Nyt en ymmärrä tuota kommenttiasi, että MLL :sä ym paikoissa on jo ne omat porukat. Tottakai niissä on ne tyypit, jotka siellä ennenkin käyneet, jo tuttuja keskenään! Pitää vaan sinnikkäästi käydä tapaamisissa ja alkaa jutella ihmisten kanssa, niin pian on itsekin porukoissa.

 

En voi allekirjoittaa ap:n aloitusta! Minulla oli lähes kaikki ap:n luettelemat edellytykset tulla yksinäiseksi äidiksi: muutto täysin vieraalle paikkakunnalle raskausaikana, rivariasunto, perheessä vain miehellä pieni ja vanha auto, vauvalla yllä joko käytetyt tai äitiyspakkausen vaatteet, emme jaksaneet herätä aikaisin aamulla, joten leikkipuistoissakaan ei ollut sitten iltapäivisin ketään jne.

Kuitenkin asensin herätyskellon soimaan, ja uskaltauduin perhekahvilaan. Aluksi kerran viikossa. Jutustelin äitien kanssa, ja leikin lasten kanssa. Äidit pitivät siitä kun heidän lapsia leikitytettiin ja tulivat usein juttelemaan, ja siitä pystyi helposti jatkamaan keskustelua. Näin sain paljon puolituttuja.

Ja sitten se kaiken ratkaiseva asia, jonka avulla tein lopulta ystäviä:

"Saisinko mä sun puhelinnumeron? Olis kiva mennä vaikka joskus leikkipuistoon yhdessä!"

Ja niin siinä kävi, että niiden puolituttujen kanssa ystävystyin, joidenka numeroa uskalsin pyytää. Nyt minulla on yli 5 hyvää äitikaveria, joidenka kanssa viestitellään jopa päivittäin, ja nähdäänkin ainakin viikottain. Osa kavereista on kavereita myös keskenään, mutta parille olen ainut ystävä. Päällepäin en olisi uskonut, että nämä pari ovat myös yksinäisiä, koska kahvilassa juttelevat iloisesti kaikkien kanssa.

Eli ap:lle ja muillekin. Näin kännyköiden aikana on helppoa ystävystyä puolituttujen kanssa, kunhan vain uskaltautuu pyytämään numeroa, ja aloittaa rohkeasti viestittelyn vapaa-aikanakin (aluksi voi kysyä neuvoa johonkin mieltä askarruttavaan asiaan (lapsenhoidolliseen) ja myöhemmin pyytää treffeille)

ap tässä..
Kyllä olen tähänkin törmännyt että on joillekin iso ja tärkeä asia miten asuu. Tilanne oli tämmöinen : Toinen sanoi miten asuu omassa talossa ja on se niin ihanaa kun on oma piha jne.,siihen toinen sanoi et asuu tämän nimisellä kadulla vuokra rivarissa.. Tämä oman talon omistaja naurahtaen muisteli miten on joskus ala-aste ikäisenä käynyt kaverilla kylässä kyseisessä rivarissa tyylin; et vieläkö ne on pystyssä..heheheh.. Ja ei,en ole kateellinen omakotitalon omaaville,asun tyytyväisenä vuokralla ja onhan meilläkin tässä oma piha vaikka pieni onkin.

Ainahan joukkoon mahtuu ylimielisiä ja pahaa tarkoittavia kusipäitä. Sen verran haluaisin kuitenkin tähän sanoa, että on täysin mahdollista, että tämä toinen äiti vain muisteli omaa kokemustaan hauskana yhteensattumana, eikä ollenkaan tarkoittanut vähätellä tai paheksua kyseistä rivariasujaa! Jotkut ihmiset saattavat ilmaista asiansa huonosti, ja toiset taas ylitulkitsevat eleitä ja äänenpainoja, ja siten syntyy väärinkäsityksiä. Jos tämä toinen olisi myöhemmin sanonut haukkujalle, että pahoitti mielensä siitä, että kotiaan haukuttiin, olisi toinen saattanut aivan ihmeissään pyytää anteeksi ja todeta, ettei ollenkaan tarkoittanut loukata.

 

Minä olen aina tuntenut itseni ulkopuoliseksi äiti-piireissä (ja kaikkialla muuallakin). Olen aika erakko ihminen. En arvosta maallisia asioita paljoakaan (lasten vaatteita, rattaita, autoa jne) kunhan kaikki on toimivaa ja ehjää.

Muutenkin tekstisi kuulostaa tutulta.

 

Mulla on oikeastaan aina kaikkien 3 lapsen kohdalla ollut sama juttu..mä en oo ollu kauheen innokas menemään mihinkään kerhoihin tai tapaamisiinkaan just siks kun aina joka paikassa saa outoja katseita ja kommentteja, eikä ole niin tervetullut olo...ihanaa olisi jos voisi saada ystäviä joilla ns sama tilanne ja sit vois kahvitella ja kylästellä heidän kanssa ja lapset sais sit leikkiä...on niin väärin että arvostellaan vaatteiden tai autojen tai tilin suuruuden mukaan toisia...jokainen meistä on äiti ja huolehdimme lapsistamme sen mukaan miten parhaaksi näemme.

 

Mä oon ainakin todennut, etten edes yritä olla muiden äitien kaveri. Ihme pinnallisia muotivaatteiden palvojia.

 

Mulla ystävyyssuhteet perustuu kaikeen muuhun kuin äitiyteen eli en ole koskaan yhdistänyt perhettä ystäviini. Mä tapaan yleensä kavereita kaiken muun kuin perheen kesken, ne on mun oma aikaa.
Mulla ja miehellä on myös oma kaverit eli niitäkään ei olla koskaan yhdistetty.

 

Pikkulapsiaika on kuitenkin aika nopeasti ohimenevä elämänvaihe, ja samalla se vaihe jolloin vanhemman voi olla vaikein írroittaa omaa aikaa ja energiaa syvemmän ystävyyssuhteen luomiseen, niin ei se minusta mikään ihme ole ettei hiekkalaatikkotuttavuudet automaattisesti muodostu sydänystäviksi.

En yhtään kyseenalaista aloittajan kokemusta, ehkä jossain on tuollaista. Mutta oma kokemus on kyllä erittäin erilainen. Mun "äitikavereista" löytyy kaikkea toimeentulotuella elävistä puolen miljoonan perijättäreen, omakotitaloasujista kerrostaloasujiin, sellaisia jotka katsoo lähtiessä että lasten hiuspompulat mätsää sukkien väriin ja sellaisia joita ei vaivaa pätkääkään että lapsella on ruokalista paidanrinnuksilla ja verkkareissa paikatut polvet, niitä joilla menee aina vaan hyvin ja tasaisesti ja niitä jotka on vauvavuonna käveleviä hermokimppuja, kouluttamattomia, tohtoreita... hyvin juttu luistaa, järjestetään yhteisiä juhlia ja retkiä jne, mutta ei heistä ystäviä-ystäviä ole tullut kuin yhdestä. Se on henkilökemiaa.

 

Mulla myös samanlaisia kokemuksia. Ekan lapsen kanssa tuntui, etten päässyt mukaan äitiporukoihin, vaikka käytiin samoissa kerhoissa vuoden ajan. Edelleen nuo muutamat äidit ovat tiivis porukka ja lapset kavereita, lapset ovat eskari- ja kouluikäisiä. Vuosi sitten sain toisen lapsen ja nyt ajattelin, että olen aktiivinen ja hankin pari äitikaveria, joiden kanssa on kiva ulkoilla ja kahvitella ym. Olen käynyt kerhoissa ja puistoissa, yrittänyt keskustella jne. Mutta jokapaikassa on ne omat piirit, ja jos joku muutaman sanan vaihtaakin niin takuulla lähtee kun oma kaveri tulee paikalle. En vaan tajua miksi näin on. Tosi yksinäinen olo välillä.

 

Kyllä mulla edelleen on ne omat ystävät, joilla kaikilla ei oo lapsia. Mut ne ei auta siihen aikuisseuran kaipuuseen kun on päivät lasten kanssa koska ystäväni ovat päivisin töissä. Iltaisin tulee nähtyä harvoin.

Äitiseuraa kaipaa siksi, et omakin elämä pyörii niiden pienten arkisten kotiasioiden ympärillä ja niistä ei jaksa muut jutella kun toiset mammat. Toki muustakin tulee puhuttua, mut samanlaiset arkikuviot ja ongelmat yhdistää.

Yks juttu on kun on useemman lapsen kanssa kotona, ensisijaisesti etsin äitikavereita joilla on samanikäiset lapset että esikoiseni saisi leikkiseuraa. Minkäänlainen keskustelu ei oikein onnistu jos ei ees isompia lapsia saa pois jaloista leikkimään kaverin kanssa. Eli vauvojen äideistä ei siksi ole minulle "hyötyä" ikävästi sanottuna. Toki juttelen kerhoissa ja puistoissa, mut hakeudun enempi niiden seuraan joiden lapsista olisi seuraa omalleni.

Tuuri käynyt että yks kaveri löytynyt jonka kanssa synkkaa itsellä ja tyttäremmekin ovat hyviä kavereita. Samoin yksi vanha ystävä on jonka kanssa voidaan nähdä myös lasten kanssa. Mut hän on töissä jne joten ei niin usein nähdä.

 

Aika paljon se on omasta aktiivisuudesta kiinni. Kun menee johonkin mammakerhoon, siellä osa jo tuntee toisensa ja heillä on omat jutut, joten se on vain pakko itse mennä esittäytymään ja juttelemaan ja olla se aktiivinen osapuoli. Ei tuo todellakaan mitään helppoa ole. Suomalaisessa kulttuurissa ollaan aika varovaisia, eikä vierasta oteta mitenkään avosylin vastaan. Eli aLkuun on varmasti vaikeaa ja joutuu oikeasti tekemään töitä tutustuakseen, mutta vähitellen sitä tulee tutuksi ja osaksi porukkaa.

Mitä tulee noihin mammakerhojen pinnallisiin ja tympeisiin tyyppeihin, niin toki niitä pinnallisia ja tympeitä emäntiä sieltä löytyy, mutta osa on kyllä ennakkoluuloja. Kyllä se varakas merkkivaatteisiin pukeutujakin saattaa olla ihan mukava ja kiva tyyppi, kun siihen tutustuu. Mitä itse olen mll:n kerhoissa käynyt, niin ihan laidasta laitaan siellä on ollut porukkaa ja varsin eri taustaiset ihmiset tulleet hyvin toimeen. Ja juurikin siksi, että on yksi yhteinen iso tekijä, eli se äitiys ja pikkulapsi-arki. Aina löytyy jotain yhteistä jutun juurta.

 

Täälä paljon kirjotuksia mitkä vois hyvinkin olla mun kirjottamia...ennen mulla oli paljon kavereita ei ollut yksinäisyydestä ongelmaa! Nyt on toisin kun esikoinen syntyi ja toinen tulossa loppu vuodesta. Kaipaisin niin aikus seuraa edes kerran viikossa!! Nämä mamma kahvilat ja vastaavat ei minun juttuni.olen huono tutustumaan uusiin ja taustalla myös paniikki häiriötä joka rajoittaa myös tutustumista,ja varmasti näissä kerhoissa ja muissa ne omat "piirit",leikki kentillä kun ollaan niin olen aina se yksin oleva mamma,ei minulle kukaan tule juttelemaan. Olen se outolintu joka ei kuulu mihinkään kerhoon... päivät menee kotona ,leikkikentällä tai mun vanhempien luona. Käyn harvoin yksin missään pidemmän aikaan,jos saisin vapaata mihin ja kenen luo menisin? Kaikilla on aina kiire ja muita menoja...ja hölmöltä tuntuis änkeä niiden ihmisten pariin jotka ei meillä muutenkaan enään oo käyneet kun tyttö syntyi.

eräskin nuori äiti häipyy paikalta aina kun tullaan puistoon (!?) Tätä olen ihmetellyt. Johtuukohan mun vaatetuksesta tatskoista vai mitä ihmettä? Ihan kun se pelkäis mua olen aika hiljainen ja varauksellinen uusien kanssa,kun tutustun niin on sit mukavempaa seuraa.