shokissa
Sanotaan että rakkaus vaatii työtä, ja huolenpitoa. Se vaatii kärsimyksiä ja vastoinkäymisiä pysyäkseen lujana. Näin minulle kerrottiin ja se pitää paikkansa. Olen kotoisin väkivaltaisesta perheestä, jossa mä en saanut sukupuoleni perusteella kieltäytyä vanhempien antamista tehtävistä. Läksyt tein itku kurkussa, kun vieressä isä huusi valmiina repimään tukasta, jos luin/äänsin jonkun kirjasta väärin. Älysin kerran, että jos sanon että lukuläksyä ei tule aapisesta ja jätän sen pulpettiin, isä ei huuda ja tukistele. Se toimikin, mutta opettaja huomasi aapistempun ja kertoikin siitä vanhemmille. Olin oppinut valehtelemaan jo 7-vuotiaasta, eikä kukaan ymmärtänyt syytä. Olin kotona tekemässä läksyjä, ja melkeimpä omistauduin niiden tekemiseen, mutta vain vanhempien mieliksi. Olen jopa valinnut ystäväni vanhempien mielen mukaan.
Nyt olen 22-vuotias, ja asun mieheni kanssa. Mies oli suhteen alussa ok ja omistautuva. Pian kun muutettiin yhteen, en saanut käydä sosiaalivirkailijan luona tai kaverini luona, koska tämä pelkäsi menettävänsä minut. Nyt kokeilinkin rajojani, menin tapaamaan sosiaalityöntekijää tammikuussa, mutta sosiaalityöntekijä huomasi miten mieheni kontrolloi mua. Tietenkin, mä olin mielialalääkkeiden käyttäjä, enkä osannut tajuta mitä tapahtui, muuta kuin että olin ahdistunut koko ajan. Sitten rupesin laihduttamaan, laihduin 15kg kahdessa kuukaudessa tiukalla treenillä ja ruokavaliolla. En ottanut miestä mukaan lenkille, koska tämä potki. Pian tämä huomautti että kävelen liian itsenäisesti, joten hankin itselleni juoksumaton. Valitukset eivät loppuneet siihen ja tämä rupesi huutamaan mulle ja lyömään mua.
Nyt olen ollut loppuunpalaneena draamakuninkaan *ttuiluun ja surkutteluun, mikään ei riitä. Minä tyhmä meninkin kertomaan asiasta isälleni (oikeastaan, äitini soitti hänelle ja kertoi), isä syytti mua kaikesta ja sanoi että "ihan oikein sulle". Nyt tässä kuullaan miehen itsariuhkauksia jos sanon että olen muuttamassa pois.
Olen hakenut apua ja salaa uuden itsenäisen kämpän. Nyt en enää aio tehä mitään vanhempieni mieliksi. Tämä kokemus on melkein tappanut mut monta kertaa. En vaan ole ymmärtänyt miksen ole uskaltanut hakea apua aiemmin.
Nyt olen 22-vuotias, ja asun mieheni kanssa. Mies oli suhteen alussa ok ja omistautuva. Pian kun muutettiin yhteen, en saanut käydä sosiaalivirkailijan luona tai kaverini luona, koska tämä pelkäsi menettävänsä minut. Nyt kokeilinkin rajojani, menin tapaamaan sosiaalityöntekijää tammikuussa, mutta sosiaalityöntekijä huomasi miten mieheni kontrolloi mua. Tietenkin, mä olin mielialalääkkeiden käyttäjä, enkä osannut tajuta mitä tapahtui, muuta kuin että olin ahdistunut koko ajan. Sitten rupesin laihduttamaan, laihduin 15kg kahdessa kuukaudessa tiukalla treenillä ja ruokavaliolla. En ottanut miestä mukaan lenkille, koska tämä potki. Pian tämä huomautti että kävelen liian itsenäisesti, joten hankin itselleni juoksumaton. Valitukset eivät loppuneet siihen ja tämä rupesi huutamaan mulle ja lyömään mua.
Nyt olen ollut loppuunpalaneena draamakuninkaan *ttuiluun ja surkutteluun, mikään ei riitä. Minä tyhmä meninkin kertomaan asiasta isälleni (oikeastaan, äitini soitti hänelle ja kertoi), isä syytti mua kaikesta ja sanoi että "ihan oikein sulle". Nyt tässä kuullaan miehen itsariuhkauksia jos sanon että olen muuttamassa pois.
Olen hakenut apua ja salaa uuden itsenäisen kämpän. Nyt en enää aio tehä mitään vanhempieni mieliksi. Tämä kokemus on melkein tappanut mut monta kertaa. En vaan ole ymmärtänyt miksen ole uskaltanut hakea apua aiemmin.