Apua yksinäisyyteen ja elämän löytämiseen

Hei!
Tämä ei tänne varmasti kuuluisi enkä tiedä lukeeko tätä kukaan, saati sitten vastaa. Olen 18 vuotias tyttö. En voi sanoa että olisin iloinen tai positiivinen. Ennen olin, en enää. Asiani koskeeskin apua.
Olen entinen bulimikko, tai no edelleen on sairaus minussa mutta olen hyvin lähellä parantumista, enää minua ei lueteltaisi virallisesti bulimikoksi, sillä en oksenna niin usein mitä "kriteerit" vaatisi. Kuitenkin tämä alkoi jo yli kolme vuotta sitten, jonka laukaisi poikaystävän pettäminen. Siitä alkoikin minun elämän alamäki.
Poikaystäväni pettämisen jälkeen olen menettänyt kavereita, sillä syömishäiriötä sairastaessani ajoin kaikki pois. Nykyään lukiossa minulla on tasan yksi kaveri. On sellaisia "kurssikavereita" joille juttelee vain kursseilla ja sitten on yksi toinenkin kaveri, josta en ole varma voinko enää kutsua häntä kaveriksi. Olemme tunteneet vuosikymmenen ja nykyään en enää tunne häntä. Kerroin hänelle minun bulimiasta jo heti viikon jälkeen, mutta hän samaan aikaan teki aivan samaa ja valehteli minulle koko sen ajan. En voi antaa aneeksi sitä että kaksi vuotta hän valehtelee minulle asiasta eikä ole kertonut kun minä taas jouduin kertomaan hänelle kaiken. Kaikki mitä minä tein, hän teki perässä. Kaikki mitä minulla oli, oli hänelläkin kohta. Mikään ei ollut enää omaa. Välimme ovat olleet todella huonot siitä asti kun hän kertoi minulle asiasta eli noin puolitoista kuukautta.
Olen huomannut että olen kaikille kiukkuinen koko ajan ja valitan vaan kaikesta, luultavasti siksi kun itsellä ei ole kaikki hyvin. En ajattele mistään positiivisesti. En juttele kenellekään enää. En käy enää missään. Olen aivan yksin. Joka päivä menen kouluun mutta kun tulen kotiin, olen kotona huoneessani aivan yksin. Kukaan ei kaipaa minua eikä halua jutella kanssani. Herään todellisuuteen päivittäin; olen aivan yksin. Etsin netistä vertaistukea mutten halua rekisteröityä minnekään sivuille tms. Mikään ei enää tunnu miltään. Koulussakin esitän olevani kunnossa että kaikki on hyvin, mutta kaikki on vain esitystä. Olen aivan poikki ja lopussa, enkä enää jaksa. En voi kaverilleni asiasta kertoa koska hän on myös tämän minun toisen "kaverin" kaveri ja minusta tuntuu pahalta purkaa asiaa hänelle. En halua myöskään mennä ammattiapuun sillä en luota heihin.
Joten; Mistä löytää elämään positiivisia asioita? Miten en tuntisi itseäni koko ajan niin yksinäiseksi? Ja ennen kaikkea olenko yksin asian kanssa, onko kaltaisiani täällä?

 

Sun pitäisi varmaankin oppia purkamaan pääsi ihan itseksesi. Oppia elämään silleen kun itse haluat. Yksin siis. Löytää jokaisesta päivästä hyvää ilman ketään muuta. Ja sen jälkeen huomaat että onhan niitä muitakin siinä rinnalla.

 

Googlaa eft.fi eli emotional freedom techinique, tunteiden vapautustekniikka. Youtubesta löytyy klippejä sekä suomeksi että englanniksi.

On itsehoitotekniikka, mutta muutama käynti eft-terapeutin luona nopeuttaa prosessia huomattavasti. perustuu meridiaaneihin ja on aku-pisteiden painelua ilman neuloja. Jotain tuonne päin.

 

Voi hyvä ihme ja lapsi rakas.
Millaiset välit sinulla on vanhempiisi? olisiko mahdollista, että heille kertoisit tunteistasi? Tai olisiko joku muu aikuinen, kenen kanssa puhua?

 

Voi, jaksuja sinulle <3 Minäkin olen nykyisin kovin yksinäinen, paria ystävää lukuunottamatta, mutta heitäkin tapaan nykyisin harvoin. Tuntuu että elämässäni ei ole oikein mitään sisältöä, ja niinkuin sanoit, kukaan ei juuri kaipaa, soittele tai viestittele. Jotenkin elämänilonikin on kadonnut, ei ole kiinnostusta tehdä mitään. Kyllä kun ihmisten ilmoilla on niin pidän "kulissit" yllä, niinkuin kaikki olisi hyvin, mutta todellisuudessa sisimmässäni sattuu

 

Voi hyvä ihme ja lapsi rakas.
Millaiset välit sinulla on vanhempiisi? olisiko mahdollista, että heille kertoisit tunteistasi? Tai olisiko joku muu aikuinen, kenen kanssa puhua?

Minulla on todella huonot välit vanhempiini. Ei siis mitenkään että he olisivat alkoholisteja esimerkiksi. Mutta emme ole koskaan oikein jutelleet mistään mitään. Pienestä pitäen olemme tottuneet ettei asioista ääneen puhuta, joten en vanhempienki kanssa ole voinut jakssa mitään "syvällisempiä" asioita. Pelkään kauheasti etttä he saisivat tietää bulimiastani, ja jos nyt kertoisin yksinäisyydestäni tai muista ajatuksista/tunteista niin joutuisin kertomaan kaikki alusta asti. En vain kykene siihen. Lukiossa on tottakai nämä kaikki terkkarit, ja kuraattorit, mutten enää luota heihin. Viimeksi asia meinättiin paljastaa vanhemmilleni pakolla ja minun täytyi valehdella että olen muka tervehtymässä ja kaikki on hyvin. Sen jälkeen en enää ikinä mene kuraattorin puheille!!

 

Voi hyvä ihme ja lapsi rakas.
Millaiset välit sinulla on vanhempiisi? olisiko mahdollista, että heille kertoisit tunteistasi? Tai olisiko joku muu aikuinen, kenen kanssa puhua?

Minulla on todella huonot välit vanhempiini. Ei siis mitenkään että he olisivat alkoholisteja esimerkiksi. Mutta emme ole koskaan oikein jutelleet mistään mitään. Pienestä pitäen olemme tottuneet ettei asioista ääneen puhuta, joten en vanhempienki kanssa ole voinut jakssa mitään "syvällisempiä" asioita. Pelkään kauheasti etttä he saisivat tietää bulimiastani, ja jos nyt kertoisin yksinäisyydestäni tai muista ajatuksista/tunteista niin joutuisin kertomaan kaikki alusta asti. En vain kykene siihen. Lukiossa on tottakai nämä kaikki terkkarit, ja kuraattorit, mutten enää luota heihin. Viimeksi asia meinättiin paljastaa vanhemmilleni pakolla ja minun täytyi valehdella että olen muka tervehtymässä ja kaikki on hyvin. Sen jälkeen en enää ikinä mene kuraattorin puheille!!

 

Voi, jaksuja sinulle <3 Minäkin olen nykyisin kovin yksinäinen, paria ystävää lukuunottamatta, mutta heitäkin tapaan nykyisin harvoin. Tuntuu että elämässäni ei ole oikein mitään sisältöä, ja niinkuin sanoit, kukaan ei juuri kaipaa, soittele tai viestittele. Jotenkin elämänilonikin on kadonnut, ei ole kiinnostusta tehdä mitään. Kyllä kun ihmisten ilmoilla on niin pidän "kulissit" yllä, niinkuin kaikki olisi hyvin, mutta todellisuudessa sisimmässäni sattuu

Tunnen niin samaa! Tämä toinen kaverini tietää että tunnen itseni yksinäiseksi ja hän on nähnyt minua ja kysynyt muutamia kertoja hänen luo. Mutta se tuntuu vain siltä etä olen taakka ja hän tekee niin vain jotta en tuntusi niin yksinäiseksi. Ainut asia mikä pitää liikkeellä on harrastukseni kerran viikossa ja töitä kerran viikossa. Sitten olenkin kotona päivät pitkät.
Voimia sinullekin! Ihana että sinulla on kuitenkin pari ystävää, jotka kuitenkin pitäää pinnalla!

 

Sun pitäisi varmaankin oppia purkamaan pääsi ihan itseksesi. Oppia elämään silleen kun itse haluat. Yksin siis. Löytää jokaisesta päivästä hyvää ilman ketään muuta. Ja sen jälkeen huomaat että onhan niitä muitakin siinä rinnalla.

totta ja sit se tunteiden hallinta vaatiikin jo säätöä tai mokailee kun sydäne häröilee. sellanen vaikutus on oikeailla ihmisillä kyl.
mut mistä se ol ivalhdellut kun jäin siihen alun kyssäriin kiinni? ja jos ei ollut hyvää sanottavaa toisesta niin pitää nostaa se mahdollismian pian toisen tietoon kun mitä kauemmin menee sen enemp itulee sotkui. posituu kivi sydämmeltä vaik onkin mokannut pahasti tarkotan nyt tos itteeni. ja koittaa heti ottaa ne ongelma kohdat mitkä jäytää suhdetta mahdollismman pian. sit on ainaki nsanottu ja katsokaa mihkä suntaan sitä lähtee. miten hyvin se kestää kaiken ja mitkä on sitten erottavia tekijöitä. Mut ratkaisu vie eteenpäin aina. uusia juttui tulee aina vastaan

 

niin ja siis mitä kauemmin esittää se alkaa viemää turhaa enrgiaa mitä nenmmän uskaltaa tuoda sisältöä ulos ja elää sen mukaan sen energisempi sust tulee ainakin näin ittelel hyvässä ja pahassa mut se on sitä tunteiden vuoristorataa ja elä ikinä pelkää pahoi pummeikaan se kasvattaa. anteeksi muistaa pyörii antaa tutneen kertoa niin ja sittenkin voi jatkaa matkaa vaikak toinen ei pystyisikään antamaan anteeksi.
suurissa tunteissa jos ja kun alkaa tulla sitä tunen ryöppyy sun elämään? on ehkä suurien asioiden edessä anettava aina tasaantua jokainen tuntee omanalisenaan maailmaa parahiten ja silloin elää pikku askelin vaan niit asioita kohti mitkä tuo sulle iloo oikeesti testaile aina kun kerkiit . harjottelu kasvattaa itseluottamusta ei kannata kiirehtii sillon mokaa kaikkein eniten ainakin mitä tulee tunne puoleen mielestäni.

sillon jos tulee paha olo niin sano se heti pois ja kerro se toiselle loukatulle heti se ryvettää enemmän mitä kauemmaksi asian jättää ja huonot tunteet valtaa sydämmen hyökyaallon lailla jos ymmärtää tekevänsä väärin sekin kasvattaa mut ei kannata tehdä.

mut tää mitä voin kertoo noista puolista tunteissa myös. siis en tiedä kuinka sinun aistisi on avoinna mut täysin avoinna ne völillä singahtelee väärin. mut tunteiden opettelukin ainakin ittellä on vaatinut tosi paljon aikaa et miten eri tunentta hallitaa ja lipsuu. rhellisyys itselleen alottaa elämän. mokia sattuu

 

ja netti ryhmissä jotak kiinnostaa niin voi päästä siitä oman mielipteensä julkituomsien pelosta ja saa harjotusta livetilanteita varten ehkä?
ja prahaimmilaankin boonuksena voi löytyä samanhenkistä porukkaa jonka kaa natsaa koskaan ei tiiä ja vaik sitkun hyvält tuntuu siltä pyytää käymään ja kattoo miten käy rohkeesti vaan ja myönnän ei oo helppoo ainakaan täällä aina. netti ja live kaks eri ja niiden vaihto päittäin voi olla vaikeaa kun ihmiset moansti jännittää liikaa niti live tilanteit ja sit on tönkkönä ja se homam ei niin lusitakkaan. mut ite tajusin just tällä sekalla sen kiitti siit et. koittaa mennä niihin asioihin mistä oli hyvä jutella siellä netissä ja kaikki sanoo et alkaa vähän yskällehen ja muistuttelee toista niist asioist mist keskutellut netissä . sillai nse itelläkin alkaa taitaa olla vähän suomalinen luonnekkin?

 

totta ja sit se tunteiden hallinta vaatiikin jo säätöä tai mokailee kun sydäne häröilee. sellanen vaikutus on oikeailla ihmisillä kyl.
mut mistä se ol ivalhdellut kun jäin siihen alun kyssäriin kiinni? ja jos ei ollut hyvää sanottavaa toisesta niin pitää nostaa se mahdollismian pian toisen tietoon kun mitä kauemmin menee sen enemp itulee sotkui. posituu kivi sydämmeltä vaik onkin mokannut pahasti tarkotan nyt tos itteeni. ja koittaa heti ottaa ne ongelma kohdat mitkä jäytää suhdetta mahdollismman pian. sit on ainaki nsanottu ja katsokaa mihkä suntaan sitä lähtee. miten hyvin se kestää kaiken ja mitkä on sitten erottavia tekijöitä. Mut ratkaisu vie eteenpäin aina. uusia juttui tulee aina vastaan

Kiitos viestistä!
No siis ihan ekana hän on valehdellut niin monesta asiata, mutta eniten se risoo että valehteli tämän koko kaksi vuotta ja esitti että on minun tukena syömishäiriössäni ja sanoi että se on sairasta, vaikka hän itse teki samaa samaan aikaan ja valehteli että hänellä on kaikki hyvin. Myöhemmin hän sanoi ettei ymmärtänyt että on sairasta, vaikka koko sen kaksi vuotta on minulle sanonu että se on sairasta. Eli hän on koko sen ajan valehdellu minulle tai sitten hän ei edes ajatellut sen olevan sairasta. Siis on niin monia asioita joissa hän on valehdellut enkä voi antaa valehtelua helpolla anteeksi. Eniten loukkasi se että hän pakotti minut kertomaan kaikki pienetkin yksityiskohdat hänelle, mutta hän itse salaa minulta kaksi vuotta tätä. Hän kertoi tälle toiselle kaverilleni jo viime vuonna, mutta ei minulle kertonut. Se loukkaa eniten. Kaisa pakotti minut kertomaan kaiken ja itse kertoo ensin (nimet vaihdettu ja keksitty tälle kavereille) Annille ja minä saan tietää vasta sen jälkeen. Kaisa yrittää "suojella" minun ja hänen välejään sillä että tulee minun ja Annin väliin eikä anna meidän nähdä tai jutella. Suuttuu jos joskus Annin kanssa juttelen. Kaisan mielestä minulla ei saisi olla ketään muuta kuin itse hän. Hänen köytöksellään hän ajaa itseään koko ajan pois minusta vaikka yrittää juuri sitä saada että lähenisimme. Hän on tehnyt niin ennennkin ettei minulla saisi olla muita kavereita, enkä saisi jutella muille kuin hänelle. Niin kävi kahden edellisen kaverin kohdalla ja lopulta emme enää ole näitten kahden entisten kavereiden kanssa väleissä oikein. Välillä tuntuu että Kaisa haluaisi että minulla olisi kaikki huonosti ja olisin yksin. Tuntuu että helpompi olisi ilman häntä. Kaisa tietää asiasta ja tietää että olen loukkaantunut hänelle. Minä itse en vain tuolloin ollut valmis puhumaan asiasta. Nykyään en jaksa vaivautua tekemään mitään meidän välien korjaamiseksi. Tuntuu että se on ihan sama millaiset välit meillä on vai onko meillä välejä. Mulla ei riitä voimat tai jaksaminen sen kanssa ja meidän välien ylläpitemiseen. Hänen kanssaan on niin vaikea olla koko ajan ja hän on aiheuttanut minulle pahaa sanoin jo vuosia.

 

Tuli mieleen että onko se sun bulimikkokaverisi niin paljon hävennyt sitä bulimiaansa ettei uskaltanut sulle kertoa asiasta? Jotenkin kuvittelisin että se on semmoinen asia jossa pitää vaan näyttää että kulissit on pystyssä, ja jos puhuu avoimesti niin se on sama kuin maailma romahtaisi?

Eli ihan niin henkilökohtaisesti en ottaisi kaverisi kertomattomuutta. On helpompi kertoa "mulla on migreeni" kuin että "oksensin äsken lounaan."

Toinen vaihtoehto, pitikö hän sairauttaan siinä vaiheessa ihan ok asiana, ja sun tuskailut tuntui oudoilta?

Silti, tyhmäähän se on ettei hän jakanut sitä asiaa sun kans. No...te olette nuoria, ja vielä tuossa iässä sitä ajattelee joistakin asioista väärillä painotuksilla. Joku tavallinen asia voi tuntua ylitsepääsemättömän suurelta.

Mutta, sulla on opiskeluaika edessä.
Sitä ennen yrittäisin silti lähentyä vielä kerran vanhempiin, koska ne on semmoinen tuki. Pitäisin hyvät välit ainakin siihen "Anniin."
Ja opiskelusta saa lisää kavereita, voit aloittaa puhtaalta pöydältä.

Eikä se psykologikaan ihan mahdottomuus ole. Mä kävin opiskeluaikana muutaman kerran opiskelijaterveydenhuollon psykologilla, eikä mun vanhemmat tienneet mitään.

 

no siis pakotti en päässyt loppuun asti. elä suostu sellaseen pakottamiseen sehän on sellanen hyväksikäyttösuhde ja tunne side on heikko paitsi et se tuntee sut ja sä et sitä ja oot jatkuvassa epävarmuudessa kyl suhteeseen kuuluu tasapuolinen utnteiden jako tai sitten niiden tunteiden auttaminen hyvällä tavalla esiin siis puuttumalla ja sanomalla silel toiselle mitä on itte mieltä siit ja siit asiast ja jos tilanen ei muutu ei toinen haluakkaan tehdä mitään se neteen ja kyl toisen eteen haluu tehdä yleensä kaikkeansa vaikka yks askel kerralla. tai luottamus askel kerraan ja kuinka kauan voi uhraa aikaa yksipuolisuudelle joka vaan syö sun tunteita ja saa aikaan ikäviä meielssä joita hautoo eikä saa niitä puhuttua pois. puhuminen tai kirjoittaminen auttaa kyllä.. tulee tilaa toisille ajtauksille

 

Ja vielä, treffaa sitä Annia vapaa-ajalla.

 

Tuli mieleen että onko se sun bulimikkokaverisi niin paljon hävennyt sitä bulimiaansa ettei uskaltanut sulle kertoa asiasta? Jotenkin kuvittelisin että se on semmoinen asia jossa pitää vaan näyttää että kulissit on pystyssä, ja jos puhuu avoimesti niin se on sama kuin maailma romahtaisi?

Eli ihan niin henkilökohtaisesti en ottaisi kaverisi kertomattomuutta. On helpompi kertoa "mulla on migreeni" kuin että "oksensin äsken lounaan."

Toinen vaihtoehto, pitikö hän sairauttaan siinä vaiheessa ihan ok asiana, ja sun tuskailut tuntui oudoilta?

Silti, tyhmäähän se on ettei hän jakanut sitä asiaa sun kans. No...te olette nuoria, ja vielä tuossa iässä sitä ajattelee joistakin asioista väärillä painotuksilla. Joku tavallinen asia voi tuntua ylitsepääsemättömän suurelta.

Mutta, sulla on opiskeluaika edessä.
Sitä ennen yrittäisin silti lähentyä vielä kerran vanhempiin, koska ne on semmoinen tuki. Pitäisin hyvät välit ainakin siihen "Anniin."
Ja opiskelusta saa lisää kavereita, voit aloittaa puhtaalta pöydältä.

Eikä se psykologikaan ihan mahdottomuus ole. Mä kävin opiskeluaikana muutaman kerran opiskelijaterveydenhuollon psykologilla, eikä mun vanhemmat tienneet mitään.

Kiitos vastauksesta!
Ymmärrän sen että on voinut hävetä asiaa tai on ollut sellainen ettei halua heti kertoa, jos vaikka ei ole ollut oikea tilanne kertoa. Mutta eikö kahden vuoden aikana ole tullut mitään tillanetta kertoa... Kyllä hänellä oli aikaa sanoa "Annille" tästä mutta minulle ei maihtenut sanallakaan. Olimme tuolloin paljon läheisempiä kuin hän ja anni. Eikä mielestäni ole oikeutettua että ensin hän pakottaa minut kertomaan kaikki yksityiskohtia myöten hänelle ja joka ikisen ajatuksen, mutta hän ei edes vastapalvelukseksi kerro mitään ja saan sitten tietää että hän on valehdellut kaksi vuotta minulle.
Kuvittele olevasi minun asemassa etä ensin pakotetaan kertomaan kaikki asiat eikä vastaan tulla yhtään. Sitten saan kuulla että viimeiset kaksi vuotta on ollut täyttä valetta ja kaiken lisäksi toinen kaveri, joka ei tuolloin ollut niin läheinen hänelle toisinkuin minä, saa tietää vuoden ennen minua. Miltä tuntuisi? Tuntuisiko että olet hyksikäytetty ja petetty. Tuosta lähtien kun sain tietää asiasta niin meidän välit ovat viilenneet täysin! Koulussa voin jutella nomraalisti mutta koko ajan nään sen miten hän valehteli ja oli olevinaan tukena. Emme juttele vapaa-ajalla ollenkaan nykyään ja siksi nykyään "kaisa" ja "anni" ovat paremmissa väleissä kuin minä ja "kaisa".
Sitä koko lukioajan toivoin että saisin kavereita, mutta tuntuu ettei kukaan halua tutustua minuun. Siksi en ole saanut yhtään kaveria lukiossa, saa nähdä miten jatko-opinnoissa sitten käy. Olen vain vajonnut tähän yksinäisyyteen niin pohjalle, etten enää kuvittele kenenkään haluavan jutella minulle, saati sitten tutustua. Joten luovuin toivosta.

 

Kiitos vastauksesta!
Ymmärrän sen että on voinut hävetä asiaa tai on ollut sellainen ettei halua heti kertoa, jos vaikka ei ole ollut oikea tilanne kertoa. Mutta eikö kahden vuoden aikana ole tullut mitään tillanetta kertoa... Kyllä hänellä oli aikaa sanoa "Annille" tästä mutta minulle ei maihtenut sanallakaan. Olimme tuolloin paljon läheisempiä kuin hän ja anni. Eikä mielestäni ole oikeutettua että ensin hän pakottaa minut kertomaan kaikki yksityiskohtia myöten hänelle ja joka ikisen ajatuksen, mutta hän ei edes vastapalvelukseksi kerro mitään ja saan sitten tietää että hän on valehdellut kaksi vuotta minulle.
Kuvittele olevasi minun asemassa etä ensin pakotetaan kertomaan kaikki asiat eikä vastaan tulla yhtään. Sitten saan kuulla että viimeiset kaksi vuotta on ollut täyttä valetta ja kaiken lisäksi toinen kaveri, joka ei tuolloin ollut niin läheinen hänelle toisinkuin minä, saa tietää vuoden ennen minua. Miltä tuntuisi? Tuntuisiko että olet hyksikäytetty ja petetty. Tuosta lähtien kun sain tietää asiasta niin meidän välit ovat viilenneet täysin! Koulussa voin jutella nomraalisti mutta koko ajan nään sen miten hän valehteli ja oli olevinaan tukena. Emme juttele vapaa-ajalla ollenkaan nykyään ja siksi nykyään "kaisa" ja "anni" ovat paremmissa väleissä kuin minä ja "kaisa".
Sitä koko lukioajan toivoin että saisin kavereita, mutta tuntuu ettei kukaan halua tutustua minuun. Siksi en ole saanut yhtään kaveria lukiossa, saa nähdä miten jatko-opinnoissa sitten käy. Olen vain vajonnut tähän yksinäisyyteen niin pohjalle, etten enää kuvittele kenenkään haluavan jutella minulle, saati sitten tutustua. Joten luovuin toivosta.

Älä nyt luovu toivosta yhden manipuloivan kaverin takia.
Mä uskon että sussa on vielä kyky kaverustua. Vaikka sait ajetuksi bulimian takia ne vanhat kaverit, niin silti sä pystyit ensin heihin ystävystymään. Ehkei ne vanhat kaverit pystyneet käsittelemään bulimia-asiaa?
Mutta pystyit ystävystymään Kaisaan ja Annaankin, joten uskon että tulevissa opiskeluissa pystyt samaan.

Varmasti bulimian pelko vaanii taustalla sulla vielä monia vuosia, kenties loppuikäsi. Mutta se voi olla semmoinen taustalla oleva matkakaveri joka yrittää sieltä pyrkiä pinnalle ja pistää hösseliksi, mutta jonka hiljennät.

Keskity nyt lämmittämään välejäsi Anniin. Ja jos saat kaveruuden elvytettyä ja vahvaksi niin voit joskus aikojen päästä, sillein kevyesti avautua Annille Kaisasta. En nyt kannusta mihinkään juoruiluun vaan semmoiseen rakentavaan purkautumiseen.

Et ehkä bulimiasta voi pitkään aikaan avautua kellekään kaverillesi, mutta rohkaisenkin siihen että avautuisit ammattiauttajalle. He kestävät kuulla sen mitä kaverit ei.

Eli kaverien kohdalla keskittyisit ensin pitkän aikaa positiivisiin juttuihin ja murheesi puolestaan kippaisit terapeutille.