Arkailen lastenhankintaa...

Olen lapsirakas, ammatiltani lastenhoitaja ja monen lapsen onnellinen täti.

Olen rakastunut elämäni mieheen, ja lastenhankinta mietityttää..

Kaiken järjen mukaan näin koulut käyneenä, parisuhteessa olevana kolmeakymppiä lähestyvänä naisena nyt pitäisi miettiä perheenlisäystä mutta...

on kaksi asiaa jotka pelottavat todella paljon, mutta jotka ovat sellaisia joista ei kehtaa kahvipöydässä puhua, ja nämä asiat ovat suurimpia lastenhankinnan esteitä. Olisi ehkä helpotus ja ilo kuulla jos joku olisi käynyt nämä asiat läpi.

Ensinnäkin pelkään että olisin mustasukkainen mieheni huomiosta lapsia kohtaan. Suhteemme on erittäin läheinen ja intohimoinen, ja osoitamme paljon huomiota ja hellyydenosoituksia toisiamme kohtaan. Jossain synkässä alitajunnassa pelkään että "jään toiseksi" ja tunnen tuskaa siitä että en ole enää miehelleni se "maailman rakkain", vaan että lapsi ottaa sen paikan..

Toiseksi pelkään "menettäväni suhteen vartalooni". En ole pinnallinen enkä ulkonäkökeskeinen, enkä omaa mitään "mallikroppaa", mutta rakastan kehoani enkä kestä ajatusta siitä että raskauden ja synnytyksen jälkeen vartalooni "kajoaisi" joku, tässä tilanteessa siis lapsi joka muuttaisi vartaloani. Pelkään etten kestäisi isoja rintoja, raskausarpia ja löysää nahkaa.. Meidän suvussamme naiset lihovat lasten jälkeen huomattavasti, ja tämä pelottaa itseni kohdalla. Olen kerran ollut raskaana, raskaus päättyi keskenmenoon. muistan jo silloin vihanneeni kasvavia rintojani ja koko olemustani.

Uskoisin olevani hyvä äiti, ja miheni maailman paras ja lempein isä, ja siksi nämä tunteen raastavat todella paljon.

Onko tämä pinnallista hömppää, ja olenko näiden ajatusten kanssa yksin? Kuinka tälläisistä voi päästä yli?

 

No kun kerran itse kysyt niin on pinnallista hömppää. Äitiys on enemmän tai vähemän uhrautumista. Toki se on monesta myös ainutlaatuisen ihanaa ja palkitsevaa ja parasta elämässä. Joku voi huomata ettei kuitenkaan äitiydestä tai sen lieveilmiöistä tykkää, kurjaa jos se selviää jälkikäteen. Minusta on päivänselvää, että teoriassa lapset tulee ykkösenä elämässä, puoliso sitten. Mutta käytännössä ei mitään valintoja ole tarvinnut tehdä, me ollaan perhe. Ulkonäköjutut nyt on mitä on, toisille se merkkaa paljon, toisille ei. Elämä on paljon helpompaa kun kuuluu ryhmään ei. Silti voi olla ihan asiallisen ja huolitellun näköinen.

 

Hei, ei se äitiys pelkästään lihota. Naiset lihovat usein tuossa iässä muutenkin, joten se on helppo laittaa äitiyden piikkiin. On muutama eri vaihe, jolloin naiset lihovat; osa parinkympin tienoilla, osa kolmenkympin, osa menopaussin lähestyessä. Ei ole välttämättä siis mitään tekemistä äitiyden kanssa. Mietipä vaikka tuttavapiiriäsi, että onko tosiaan niin, että kaikille on jääneet vain ne raskauskilot, vai onko kiloja tullut muinakin ajankohtina.

Sitten, ei se mies valitse niitä lapsia sinun ohitsesi, ellet sinä itse niin tee. Muista sinäkin, että se mies on nro 1. Ne lapset on teillä vain parikymmentä vuotta, mutta sinä olet miehesi kanssa koko loppuelämän. Joku kaunis päivä teidän lapset tulevat löytämään omat puolisonsa, joiden matkaan he lähtevät. Heidän puolisoistaan tulee heille teitä tärkeämpiä, ja näinhän sen vain kuuluisikin mennä. Onnea matkaan!

 

Minusta on päivänselvää, että teoriassa lapset tulee ykkösenä elämässä, puoliso sitten.

Tämä juurikin johtaa usein avioeroon.

 

Ei kannata ripustautua pelkästään lapsiin koska lapset on vain lainaa.
Yks kaunis päivä lähtevät pois.

 

Asiasta enempää avautumatta elämäni paras päätös on ollut olla hankkimatta omia lapsia .

 

Hei, ei se äitiys pelkästään lihota. Naiset lihovat usein tuossa iässä muutenkin, joten se on helppo laittaa äitiyden piikkiin. On muutama eri vaihe, jolloin naiset lihovat; osa parinkympin tienoilla, osa kolmenkympin, osa menopaussin lähestyessä. Ei ole välttämättä siis mitään tekemistä äitiyden kanssa. Mietipä vaikka tuttavapiiriäsi, että onko tosiaan niin, että kaikille on jääneet vain ne raskauskilot, vai onko kiloja tullut muinakin ajankohtina.

Sitten, ei se mies valitse niitä lapsia sinun ohitsesi, ellet sinä itse niin tee. Muista sinäkin, että se mies on nro 1. Ne lapset on teillä vain parikymmentä vuotta, mutta sinä olet miehesi kanssa koko loppuelämän. Joku kaunis päivä teidän lapset tulevat löytämään omat puolisonsa, joiden matkaan he lähtevät. Heidän puolisoistaan tulee heille teitä tärkeämpiä, ja näinhän sen vain kuuluisikin mennä. Onnea matkaan!

Näin.

Olen saanut lapsia niinkin myöhäisellä iällä kuin 40 ja 42. Nyt nuorin on 1v. Olen tasan samoissa mitoissa kuin ennen raskauksia, 165/60kg. Raskauden aikana tuli kummastakin painoa +25kg, mutta 20kg lähti heti ensimmäisen kuukauden aikana pois. En minä nauttinut olostani noiden ylimääräisten kilojen kanssa, ja kyllä, joka synnytyksen jälkeen on sotkuinen olo kun alapäästä vuotaa litroittain verta ja maha on makkaralla. Mutta se kaikki on vaan tilapäistä jos syö normaalisti. Ne ylimääräiset kilot tulee kai siitä että oikeutetaan syömään enemmän, ja kuvitellaan että pitää syödä kahden edestä. Itselläni ei ollut mitään ongelmia syödä normaalisti ja terveellisesti. Ei tullut tekosyitä juosta hampurilaiselle vähän väliä jne. Välillä kuulee niinkin ihmeellisiä juttuja että on "pakko syödä sipsejä kun pitää saada suolaa".

Olet yksilö, voit itse vaikuttaa kilojesi kertymiseen.

Mitä parisuhteeseen tulee, niin voisin melkein vannoa että et tule olemaan mustasukkainen miehesi antamasta huomiosta lapselle, vaan jokainen huomionosoitus saa rakkauden tunteita aikaan, niin miestäsi kuin lastanne kohtaan. Tulet luultavasti olemaan kiitollinen ajoista jolloin saat vähän hengähtää vauvan hoidosta.

Ennen lapsia on vaikea kuvitella mitä vanhemmuus on. Se on tosi eri asia kun hoitaa muiden lapsia. Muiden lapset käyttäytyvät eri tavalla kuin omat lapset. Omilta saat ne ihanat kiukut ja raivarit, mutta myös sen ehdottoman rakkauden tunteen. Juuri mikään ei ole niin voimakasta kuin rakkaus lapsen ja vanhemman välillä. Se "kannattaa" kokea. Mutta ennen lasten saantia ei oikeasti tiedä mitä mistäkin asiasta ajattelee ja mitä mistäkin asiasta tuntee.

Kaikki naiset eivät pysty imettämään koska se "ärsyttää". Sitten antavat korviketta vauvalle, no big deal. Mutta tuotakaan et etukäteen luultavasti osaa ennustaa. Sitten kun saat sen ihanan oman vauvan kainaloon, niin se on niin eri asia kuin kuvitelma asiasta.

Kyllä sen parisuhteen saa toimimaan lastenkin aikana jos vaan kumpikin on yhteistyökykyinen. Pienet lapset menee kyllä aina kaiken muun edelle, mutta kyllä sitä yhteistäkin aikaa saa järjestettyä, ja kannattaakin. Ei yhtä usein kuin ilman lapsia. Mutta tuohonkin kasvaa lasten myötä. Meillä ainakin on ihan omatkin juttumme, mitkä ei liity lapsiin mitenkään. Pienet lapset meillä siis 1 ja 2.

Hyvä kun pohdit ja olet rehellinen ajatuksillesi.

 

Tämä juurikin johtaa usein avioeroon.

Ääh, jos osaa suhtautua asioihin oikein. Se, että lapset on tärkeintä maailmassa sekä isälle ja äidille ei millään lailla estä parisuhteen ylläpitoa. Jos mieheni olisi vaan mun kimpussa ja lasten huomiointi olis vähäistä niiin avioero olisi paljon lähempänä. On ihanaa katsoa kun mies huolehtii hellästi lapsistaan.