Avioero, koska ei ole onnellinen, vaikka kaikki periaatteessa ok. Muita?

  • Viestiketjun aloittaja Onnellisempi huominen
  • Ensimmäinen viesti
vierailija
Eli lopputulema on se, että ihminen on joka tapauksessa onneton. Sama sitten jäädä siihen onnettomaan suhteeseenkin, kun elämä on joka tapauksessa ikävää.
Onnesta on tehty aivan liiasn "big issue". Ihmiset ei edes näe asioita joista on syytä olla onnellinen vaan verrataan tyyliin johonkin roskanovellin kuraan.

Mun mummu ja pappa oli naimisissa 60 vuotta ja risat, kunnes mummo kuoli. He olivat rakastuneita loppuun saakka. Muistan kun pappa puhui heidän rakkaudesta mummon kuoleman jälkeen. "Sanoi että eihän se elämä aina helppoa ollut ja kipuiltiin välillä vuorotellen. Jokainenhan muuttuu ja kasvaa elämän matkalla. Sitä kasvaa kiinni toiseen ja nyt kun mummo on kuollut oloni on rampautunut. Onni ja rakkaus asuu arjen pienissä asioissa ja siinä että on joku jolle puhua vaikka hän ei just edes kuuntelisi sinua ja olis omissa touhuissa. Ja tietysti että joku herää aamulla siitä vierestä" ... osa siitä keskustelusta. Hän ei todellakaan romantisoinut onnea/rakkautta ja silloin itsekin tajusin että hyvän avioliiton onni piilee siinä että saa kasvaa toisen rinnalla vaikeammatkim vaiheet (ja toki pitää sietää puolison kasvu ) ja sitä että onni löytyy oman ajattelu tavan ja omien tekojen kautta eikä tule kuin manulle illallinen toisen tuottamana.
 
vierailija
Suurin osa hankkii lapset hiukan yli kolmekymppisenä ja useimmiten kumppanin kanssa on oltu aika pitkään. Elämä vaan on aika pitkä siinä mielessä, että se kumppani, joka on vaikuttanut ennen lapsia sopivalta usean vuoden ajan, saattaa silti ajan kanssa muuttua. Ja useimmiten ihmiset eivät enää lapset saatuaan eroa kovin helposti - moni jopa pysyy huonossa suhteessa välttääkseen eron.
Tällainen kertakäyttösuhdekulttuuri tosiaan on valitettavasti valloilla. Kaikenlaisia selityksiä löytyy miksi pitää taas saada kokea jotain alkuhuumajännitystä.
 
Tällainen kertakäyttösuhdekulttuuri tosiaan on valitettavasti valloilla. Kaikenlaisia selityksiä löytyy miksi pitää taas saada kokea jotain alkuhuumajännitystä.
Nimenomaanhan se ei ole kertakäyttökulttuuri, kun niihin huonoihinkin suhteisiin jäädään roikkumaan lasten takia ja eroa vältellään silloinkin, kun se oikeasti olisi parempi ratkaisu. Kyllähän sen alkuhuumajännityksen voi silti halutessaan kokea, vaikka sitten sivusuhteen kautta.
 
Onnesta on tehty aivan liiasn "big issue". Ihmiset ei edes näe asioita joista on syytä olla onnellinen vaan verrataan tyyliin johonkin roskanovellin kuraan.

Mun mummu ja pappa oli naimisissa 60 vuotta ja risat, kunnes mummo kuoli. He olivat rakastuneita loppuun saakka. Muistan kun pappa puhui heidän rakkaudesta mummon kuoleman jälkeen. "Sanoi että eihän se elämä aina helppoa ollut ja kipuiltiin välillä vuorotellen. Jokainenhan muuttuu ja kasvaa elämän matkalla. Sitä kasvaa kiinni toiseen ja nyt kun mummo on kuollut oloni on rampautunut. Onni ja rakkaus asuu arjen pienissä asioissa ja siinä että on joku jolle puhua vaikka hän ei just edes kuuntelisi sinua ja olis omissa touhuissa. Ja tietysti että joku herää aamulla siitä vierestä" ... osa siitä keskustelusta. Hän ei todellakaan romantisoinut onnea/rakkautta ja silloin itsekin tajusin että hyvän avioliiton onni piilee siinä että saa kasvaa toisen rinnalla vaikeammatkim vaiheet (ja toki pitää sietää puolison kasvu ) ja sitä että onni löytyy oman ajattelu tavan ja omien tekojen kautta eikä tule kuin manulle illallinen toisen tuottamana.
En tiedä, mistä roskanovelleista puhut, joten vaikea tuohon kohtaan ottaa kantaa. Siitä olen kuitenkin kanssasi samaa mieletä, että ei onni tule toisen tuottamana. Mutta ei ihminen silti voi olla onnellinen ihan minkä tahansalaisessa suhteessa. Kyllä noissa arkisissa suhteissa, joissa on vaikeita aikoja, on kutienkin pohjalla kumppanuus ja rakkaus toiseen ja molemminpuolinen halu olla yhdessä, tieto ja yhteisymmärrys siitä, että eletään samaa elämää yhdessä. Mutta katsos kun aina tilanne ei ole edes tämä. Joskus tilanne voi olla se, että se kumppanuus ja rakkaus on kadonnut ja jompi kumpi ei enää eläkään samaa elämää eikä katso toisen kanssa yhdessä tulevaan. Kaikkien elämässä on vaikeita aikoja, mutta se, miten niistä selvitään, riippuu ihan siitä, millaisia ne vaikeat ajat ovat ja miten niihin suhtaudutaan. Kaikki tilanteet eivät ole sellaisia, että "yhdessä selvitään". Joskus tilanne voi olla se, että toinen jättää kumppaninsa yksin selviytymään tai että toinen on haluton ratkaisemaan ongelmia yhdessä. Jonkin aikaa se yksin jäänyt jaksaa yrittää itsekseen ja ottaa ongelmat omille hartioilleen, mutta joskus tulee raja vastaan siinäkin.

Jännä, että sinä sanot, että pitkässä suhteessa ei ole romantiikkaa, kun minusta taas nimenomaan siinä on romantiikkaa, että eletään yhdessä. Minusta pitkän suhteen kumppanuudessa on romantiikkaa. Ei romantiikka tarkoita minulle jotain timanttisormuksia ja kukkakimppuja, vaan nimenomaan sitä yhteyttä, rakkautta ja kumppanuutta, joka kahden ihmisen välillä on, ja kaikkea sitä, miten se ilmenee. Itse en edes haluaisi suhdetta, jossa minua "viihdytettäisiin" jollain lahjoilla ja kukkakimpuilla, vaan haluan nimenomaan elää yhdessä ns. sielunkumppanin kanssa.
 
Just yän takia eletään ensin aikansa ja sitten vasta ne lapset. Ne on joutuu erosta kärsiin kun isi ja äiti nyt vaan kasvoi eri suuntiin. Mutta kun on se kiire sen ensimmäisen "ituhipin" kanssa lisääntyä vaikka kuinka varoitellaan että elä ensin vähän.

Muutenhan ero itselle sopimattomasta on ok, mutta homma muuttuu heti kun lapset tulee kuvioon.
Eiköhän me oltu tarpeeksi monta vuotta yhdessä jo ennen lapsia. Siinä vaan taitaa olla ero, onko yhdessä parikymppisen vai neljääkymmentä lähestyvän miehen kanssa. Jotkus miehet kun näyttävät kasvavan -ei vaan aikuisiksi- vaan suoraan vanhoiksi jääröiksi.
 
vierailija
En tiedä, mistä roskanovelleista puhut, joten vaikea tuohon kohtaan ottaa kantaa. Siitä olen kuitenkin kanssasi samaa mieletä, että ei onni tule toisen tuottamana. Mutta ei ihminen silti voi olla onnellinen ihan minkä tahansalaisessa suhteessa. Kyllä noissa arkisissa suhteissa, joissa on vaikeita aikoja, on kutienkin pohjalla kumppanuus ja rakkaus toiseen ja molemminpuolinen halu olla yhdessä, tieto ja yhteisymmärrys siitä, että eletään samaa elämää yhdessä. Mutta katsos kun aina tilanne ei ole edes tämä. Joskus tilanne voi olla se, että se kumppanuus ja rakkaus on kadonnut ja jompi kumpi ei enää eläkään samaa elämää eikä katso toisen kanssa yhdessä tulevaan. Kaikkien elämässä on vaikeita aikoja, mutta se, miten niistä selvitään, riippuu ihan siitä, millaisia ne vaikeat ajat ovat ja miten niihin suhtaudutaan. Kaikki tilanteet eivät ole sellaisia, että "yhdessä selvitään". Joskus tilanne voi olla se, että toinen jättää kumppaninsa yksin selviytymään tai että toinen on haluton ratkaisemaan ongelmia yhdessä. Jonkin aikaa se yksin jäänyt jaksaa yrittää itsekseen ja ottaa ongelmat omille hartioilleen, mutta joskus tulee raja vastaan siinäkin.

Jännä, että sinä sanot, että pitkässä suhteessa ei ole romantiikkaa, kun minusta taas nimenomaan siinä on romantiikkaa, että eletään yhdessä. Minusta pitkän suhteen kumppanuudessa on romantiikkaa. Ei romantiikka tarkoita minulle jotain timanttisormuksia ja kukkakimppuja, vaan nimenomaan sitä yhteyttä, rakkautta ja kumppanuutta, joka kahden ihmisen välillä on, ja kaikkea sitä, miten se ilmenee. Itse en edes haluaisi suhdetta, jossa minua "viihdytettäisiin" jollain lahjoilla ja kukkakimpuilla, vaan haluan nimenomaan elää yhdessä ns. sielunkumppanin kanssa.
Vastailet JOKA IKISEEN viestiin teilaten suurimman osan kirjoittajan mielipiteistä. Katsos kun se on oikeasti näin...

Olet todella epäkunnioittava muita kohtaan, sinulla on erittäin vahvat mielipiteet, ja luulet että ne ovat totuus. Luulet että sinä olet IT, joka osaa sanoa miten asiat oikeasti on.

Puistattaa lukea muiden viestien tyrmäystä sinun näppäimistöltäsi. On aina varmaa että puutut muiden mielipiteitä korjaten jokaisen kirjoitukseen, niissä ketjuissa joihin kirjoitat.
 
Vastailet JOKA IKISEEN viestiin teilaten suurimman osan kirjoittajan mielipiteistä. Katsos kun se on oikeasti näin...

Olet todella epäkunnioittava muita kohtaan, sinulla on erittäin vahvat mielipiteet, ja luulet että ne ovat totuus. Luulet että sinä olet IT, joka osaa sanoa miten asiat oikeasti on.

Puistattaa lukea muiden viestien tyrmäystä sinun näppäimistöltäsi. On aina varmaa että puutut muiden mielipiteitä korjaten jokaisen kirjoitukseen, niissä ketjuissa joihin kirjoitat.
Miten niin teilaa?

Kai jokainen saa olla omaa mieltään asioista ja sen myös muille kertoa?
Myös ne jotka eivät ole samaa mieltä.
 
vierailija
Erohommat sattuu aina useampaan kuin kahteen ihmiseen, jos mukana on lapsia. Mun kaverille kävi niin, että mies vaan lähti ja lapset ikävöi isän perään, koska se ei pitänyt tapaamisista huolta vaikka sovittu. Ei ole tämä sama keissi mutta tulee vaan mieleen että mikä näitä miehiä vaivaa. En tietenkään halua yleistää, moni osaa - myös miehet, hoitaa eron siististi ja kantaa vastuunsa, mutta jokainen paskasti hoidettu ero on liikaa - lapsille.
 
vierailija
En tiedä, mistä roskanovelleista puhut, joten vaikea tuohon kohtaan ottaa kantaa. Siitä olen kuitenkin kanssasi samaa mieletä, että ei onni tule toisen tuottamana. Mutta ei ihminen silti voi olla onnellinen ihan minkä tahansalaisessa suhteessa. Kyllä noissa arkisissa suhteissa, joissa on vaikeita aikoja, on kutienkin pohjalla kumppanuus ja rakkaus toiseen ja molemminpuolinen halu olla yhdessä, tieto ja yhteisymmärrys siitä, että eletään samaa elämää yhdessä. Mutta katsos kun aina tilanne ei ole edes tämä. Joskus tilanne voi olla se, että se kumppanuus ja rakkaus on kadonnut ja jompi kumpi ei enää eläkään samaa elämää eikä katso toisen kanssa yhdessä tulevaan. Kaikkien elämässä on vaikeita aikoja, mutta se, miten niistä selvitään, riippuu ihan siitä, millaisia ne vaikeat ajat ovat ja miten niihin suhtaudutaan. Kaikki tilanteet eivät ole sellaisia, että "yhdessä selvitään". Joskus tilanne voi olla se, että toinen jättää kumppaninsa yksin selviytymään tai että toinen on haluton ratkaisemaan ongelmia yhdessä. Jonkin aikaa se yksin jäänyt jaksaa yrittää itsekseen ja ottaa ongelmat omille hartioilleen, mutta joskus tulee raja vastaan siinäkin.[/QUOTE ]
Niin, kuulostaako tutulta että mennään yhteen ja halutaan olla yhdessä. Antaa ja saada huomiota. Mutta sitte tulee se käänne kohta. Lapset syntyy ja useimmiten se nainen (osa naisista) toteaa että lapset ensi. Huomio ei jakaannu enää kuin lapsiin, koko elämä pyörii lasten ympärillä, halutaan jäädä kotia etc (tuskin ap on pakotettu kotiin ladten ja työnsä kanssa vaan valitsi tilanteen). Miehen rooli on vain hyväksyä, vaikka yhdessä luvattiin antaa huomiota. Toki naisen mukaan miehen tulee hänelle antaa huomiota mutta hänen huomionsa "oikeutetusti " kuuluu vain lapsille. Eli tässä kohtaa on petattu jo paljon tulevaisuudelle ongelmia. Jos lähtökohta meni naisen toimesta jo näin pieleen, niin onko oikein haukkua mies huomaamattomaksi, eikä yhtään tuumia olisiko omissa toimissa vikaa. (Suoraviivaistetusti kirjoitettuna). Painotat yhteen hiileen puhaltamista... eihän tuo sitä ole kun perustukset unohdetaan "heti kun synnäriltä päästään".

Jännä, että sinä sanot, että pitkässä suhteessa ei ole romantiikkaa, kun minusta taas nimenomaan siinä on romantiikkaa, että eletään yhdessä. Minusta pitkän suhteen kumppanuudessa on romantiikkaa. Ei romantiikka tarkoita minulle jotain timanttisormuksia ja kukkakimppuja, vaan nimenomaan sitä yhteyttä, rakkautta ja kumppanuutta, joka kahden ihmisen välillä on, ja kaikkea sitä, miten se ilmenee. Itse en edes haluaisi suhdetta, jossa minua "viihdytettäisiin" jollain lahjoilla ja kukkakimpuilla, vaan haluan nimenomaan elää yhdessä ns. sielunkumppanin kanssa.
Missäs kohtaa niin sanon. Puhuin romantisoinnista - siitä että oletetaan onnen/rakkauden olevqn jotain "säkenöivää" vaikka oikeasti se on kumppanuutta ja PÄÄTÖS pysyä yhdessä. Kipuilua päätlsen kohdalta varmasti tapahtuu elämän ajan. Mutta kun on oikeasti päättänyt ja pysyy siinä, niin silloin on kiinnoststakin hoitaa suhdetta ja käyttää enwria suhteeseen eikä vaan toisen vikoje etsimiseen.
 
Ei oo nykyään lapsiperheillä helppoa, jos ei erota vauva-/pikkulapsiaikoina niin sitten viimeistään erotaan, kun lapset itsenäistyvät. Jossain kyllä on mätää.

Tässä tuli mietittyä vaimon kanssa ja huomattua, että meidänkin lähipiirissä lähes kaikki lapsiperheelliset ovat eronneet josain vaiheessa.
 
vierailijattt
Mä tunnistan ap:n ongelman. Olin useamman vuoden kotona lasten kanssa tehden samalla vähäisiä määriä töitä kotoa käain. Mun arki oli kuin suoraan päivänä murmelina elokuvasta. Se pyöri lasten, kodinhoidon ja työn ympärillä. Mua ketutti, olin kateellinen miehelleni, joka "sai" käydä kodin ulkopuolella töissä. Ja vielä harrastaakin. Kotoa käsin se tuntui kuin hän olisi käyttänyt tolkuttomasti aikaa kaikeen muuhun kuin kotiin ja perheeseen. Olin onneton ja yksinäinenkin. Kerran tilanne purkautui, sain jostain raivarin ja riideltiin kovasti miehen kanssa. Riidan syy toisarvoinen, onneton mieleni vaan jylläsi. Riidan tauottua aloimme jutella ja puhuin miehelle rehellisesti miltä minusta tuntui.... ja sillin kai se valkeni itsellekin että itsehän tähän olen itseni ajanut

Päätimme laittaa lapset pk:hon osa-aikaisesti ja minä lähdin takaisin töihin = tekeen sitä työpaikaltani käsin enkä enää kotoa etänä. Tuntejakin enemmän. Päätin myös jatkaa ratsastusharrastustani johon minulla ei muka ollut lasten vuoksi aikaa. Olin kuivitellut ettei minulla ole aikaa noihin kotitöiden ja ladten vuoksi. Ja paskat. Olihan mulla, mies oli mieluusti lasten kanssa kun olin ratsastamassa. Nyt jälkikäteen katsottuna olin elänyt aivan liian pienissä piireissä ja katsonta kanta vääristynyt. Enää ei tunnu että mies on "aina poissa", vaikka ei ole työaikaa tai harrasteita vähentänyt. Mä en vaan tuijota miehen "poissa olo" kotoa läsin. Oikeasti tuntuu kuin meillä olisi enemmän yhteistä aikaakin, tai se on hiton paljon laadukaampaa kun en kärtä enää miestä tekemään mut onnelliseksi. Voisin väittää että rakastuimme uudesraan. Kodin siisteys taso on kyllä laskenut, mutta oikeasti, sillä ei tod ole väliä. Mä oon onnellinen.

Ap, kokeile lähteä siltä kotoa pous eenen kuin suunnittelet eroa. Hommaa tuö tai harrasteita...jotain muuta kuin vaan samoissa nurkissa pyörimistä. Lapset kärsii enemmän erosta kuin siitä ettei äiti ole aina kotona laittamassa kouluun/ottamassa vastaan koulusta.
 
vierailija
Ei oo nykyään lapsiperheillä helppoa, jos ei erota vauva-/pikkulapsiaikoina niin sitten viimeistään erotaan, kun lapset itsenäistyvät. Jossain kyllä on mätää.

Tässä tuli mietittyä vaimon kanssa ja huomattua, että meidänkin lähipiirissä lähes kaikki lapsiperheelliset ovat eronneet josain vaiheessa.
Johtuner ehkä siitä että negatiivista oloa ei siedetä yhtään. Siihenhän josaain kohtaa oikein alettiin kasvattaa lapsi.. ettei vasn lapsi joudu kokemaan pettymyksiä, surua etc. Että lapsi olisi vaan onnellinen. Samalla dissattiin kyky käsitellä negatiivisia tunteita.

Tulos on tässä. Meillä on iso liuta ihmisiä jotka menee lukkoon jos elämä tuo eteen ei niin onnellisia aikoja. Syy on helppo löytää vierestä, siitä läheisestä ihmisestä. Kieltämättä onhan etossa helppo lähteä vasn pakoon. Valitettavasti useimmiten se "onneton" olo seuraa mukana. Koska syy ei sittenkään ollut puolisossa vasn itsessä, kyvyttömyydessä hallita&sitää negatiivisia tunteita. Jos tuota taitoa ei ole jo lapsena oppinut, on se aika vaikeaa aikuisena.
 
vierailija
En tiedä, mistä roskanovelleista puhut, joten vaikea tuohon kohtaan ottaa kantaa. Siitä olen kuitenkin kanssasi samaa mieletä, että ei onni tule toisen tuottamana. Mutta ei ihminen silti voi olla onnellinen ihan minkä tahansalaisessa suhteessa. Kyllä noissa arkisissa suhteissa, joissa on vaikeita aikoja, on kutienkin pohjalla kumppanuus ja rakkaus toiseen ja molemminpuolinen halu olla yhdessä, tieto ja yhteisymmärrys siitä, että eletään samaa elämää yhdessä. Mutta katsos kun aina tilanne ei ole edes tämä. Joskus tilanne voi olla se, että se kumppanuus ja rakkaus on kadonnut ja jompi kumpi ei enää eläkään samaa elämää eikä katso toisen kanssa yhdessä tulevaan. Kaikkien elämässä on vaikeita aikoja, mutta se, miten niistä selvitään, riippuu ihan siitä, millaisia ne vaikeat ajat ovat ja miten niihin suhtaudutaan. Kaikki tilanteet eivät ole sellaisia, että "yhdessä selvitään". Joskus tilanne voi olla se, että toinen jättää kumppaninsa yksin selviytymään tai että toinen on haluton ratkaisemaan ongelmia yhdessä. Jonkin aikaa se yksin jäänyt jaksaa yrittää itsekseen ja ottaa ongelmat omille hartioilleen, mutta joskus tulee raja vastaan siinäkin.

Jännä, että sinä sanot, että pitkässä suhteessa ei ole romantiikkaa, kun minusta taas nimenomaan siinä on romantiikkaa, että eletään yhdessä. Minusta pitkän suhteen kumppanuudessa on romantiikkaa. Ei romantiikka tarkoita minulle jotain timanttisormuksia ja kukkakimppuja, vaan nimenomaan sitä yhteyttä, rakkautta ja kumppanuutta, joka kahden ihmisen välillä on, ja kaikkea sitä, miten se ilmenee. Itse en edes haluaisi suhdetta, jossa minua "viihdytettäisiin" jollain lahjoilla ja kukkakimpuilla, vaan haluan nimenomaan elää yhdessä ns. sielunkumppanin kanssa.
tää oli totta siis että ku nsydämemt on iloisii niin se o nsitä romantiikkaa. se ostaminen taas tuntuu sellaselta "pakko" romantiikalta jossa ittekkin huono. sielut kun kuuluu yhteen se on paljon se :)..
 
  • Tykkää
Reactions: Mörköäiti
Näin useammat tekee, mutta sinun vastauksesi ovat jotain ihan muuta. Juurikin muiden mielipiteiden teilaamista...Esimerkiksi toista kunnioittava argumentointi ei ala sanoilla: katsoppas kun..
:D

Katsopps kun. Mä en ole Mörköäiti jota alunperin syytettiin teilaamisesta. Itse hyökit kaikkien muiden kimppuun edes nimimerkkiä katsomatta.
 
  • Tykkää
Reactions: Asiankannattaja
vierailija
On kyllä ihan helvetin paljon helpompaa olla kotona omien lasten kanssa kun lapset ovat 2+ ikäisiä, kuin töissä. Nainen voi illalla varata itselleen vaikka jumpan, ja kertoa miehelle että menee jumppaan klo 17:30. Ihan oma vika on naiselle jos on antanut asioiden mennä siihen pisteeseen että mies on ainoa joka voi mennä ja tulla.

Sellainen mulkku kannattaa jättää jo alkumetreillä joka ei suostu tasa-arvoiseen suhteeseen. Oma vika jos sellaiseen suhteeseen jää, ja tekee monia lapsia sellaisen ukon kanssa.
Mun mielestä on helpompaa olla töissä kuin 2-vuotiaan pojan kanssa kotona. Töitä ja lapsia on erilaisia. Iltapäivällä on sitten kiva temmeltää pojan kanssa, kun on saanut huilata töissä.
 
vierailijatrrrr
Turha ap:lle on vastaille, se kirjoitti viestinsä ja ei asia sitä sen enempää kiinnosta. Kertoo paljon. Toitottaa oman näkökulmansa ja ei halua edes nähdä ja kuulla, että asiaan voi olla toinenkin näkökulma.
 
vierailija
Samaa mieltä.

Mä erosin aikanaan kun oltiin kasvettu erilleen. Pitkätukkahipista joka poltteli sätkiä kotirappusella tuli kalju ukko joka viihtyi mieluummin lenkillä kuin kotosalla. Ei meillä ollut enää mitään yhteistä. Ja mua ahdisti, ahdisti niin kun mulla ei ollut mitään "omaa", kaikki pyöri lasten juttujen ympärillä.

Miksi pitäisi tyytyä siihen että on joku jonka kanssa nukkuu yön samassa sängyssä?

Nykyään saan halauksen jokaikinen aamu. Ja "mä rakastan sua" lauseen tai viestin viimeistään aamukymmeneltä.
Miten pitkään olette olleet yhdessä uuden miehen kanssa?
 
Johtuner ehkä siitä että negatiivista oloa ei siedetä yhtään. Siihenhän josaain kohtaa oikein alettiin kasvattaa lapsi.. ettei vasn lapsi joudu kokemaan pettymyksiä, surua etc. Että lapsi olisi vaan onnellinen. Samalla dissattiin kyky käsitellä negatiivisia tunteita.

Tulos on tässä. Meillä on iso liuta ihmisiä jotka menee lukkoon jos elämä tuo eteen ei niin onnellisia aikoja. Syy on helppo löytää vierestä, siitä läheisestä ihmisestä. Kieltämättä onhan etossa helppo lähteä vasn pakoon. Valitettavasti useimmiten se "onneton" olo seuraa mukana. Koska syy ei sittenkään ollut puolisossa vasn itsessä, kyvyttömyydessä hallita&sitää negatiivisia tunteita. Jos tuota taitoa ei ole jo lapsena oppinut, on se aika vaikeaa aikuisena.
Ei aina ole kyse siitä, että puolisossa olisi "syy" tai "vika". Jos ihmiset kasvavat erilleen, he vain kasvavat erilleen. Mutta onko sinusta eroaminen sitten aina jotenkin väärin? Etkö pysty kuvittelemaan, että joskus ihmisen onneton olo voisi johtuakin parisuhteesta?
 
vierailija
Ei aina ole kyse siitä, että puolisossa olisi "syy" tai "vika". Jos ihmiset kasvavat erilleen, he vain kasvavat erilleen. Mutta onko sinusta eroaminen sitten aina jotenkin väärin? Etkö pysty kuvittelemaan, että joskus ihmisen onneton olo voisi johtuakin parisuhteesta?
Ei aina ole väärin. Mutta kylly nykyään ei sitä "kurjempaa " ei kestetä paskan vertaa. Muksut kärsii erosta/eroista - mutta väliäkö hällä kunhan vaan mami is happy.

Edelleen onnellisuutta haetaan ihan liian isoista jutuista. Ja negatiivisuutta ei osata käsitellä. Vaikka ilman kontrastia ei onnea voi olla.
 
Ei aina ole väärin. Mutta kylly nykyään ei sitä "kurjempaa " ei kestetä paskan vertaa. Muksut kärsii erosta/eroista - mutta väliäkö hällä kunhan vaan mami is happy.

Edelleen onnellisuutta haetaan ihan liian isoista jutuista. Ja negatiivisuutta ei osata käsitellä. Vaikka ilman kontrastia ei onnea voi olla.
Miten tämä sitten konkreettisesti ilmenee? Kun usein tuntuu juuri päinvastaiselta, että perheelliset nimenomaan välttelevät sitä eroamista ja ainakin kokeilevat jotain pariterapiaa ensin.

Ja mitä tarkoitat niillä kurjemmilla asioilla, joita ei kestetä? Sehän on kauhean subjektiivista, mikä nyt sitten on kurjempaa kenenkin mielestä ja minkälaista kurjaa pitäisi kestää.

Minusta on vaikuttanut, että ihmiset hakevat onnellisuutta lähinnä aika tavallisesta elämästä: halutaan perhe, omakotitalo ja vakityö. Mutta ei minusta sekään ole liikaa vaadittu, jos haluaisi että omassa parisuhteessa olisi läheisyyttä, hellyyttä, seksiä ja aito kumppanuus ja yhteys sen toisen kanssa. Kaipa ne jollain lailla ovat useimmiten parisuhteen tärkeitä elementtejä.
 
vierailija
Jos puoliso ei katso silmiin, ei vastaa kun kysyy eikä kosketa vaan suorastaan karttaa jopa hipaisua, tulee todella onnettomaksi. Silloin kenen tahansa tutun tai tuntemattoman iloinen hymy, kohteliaisuus, selkään taputus tai lämmin halaus tekee todella onnelliseksi.

Tässä tapauksessa onnettoman ihmisen onnen seppä on se, joka on kohtelias, hymyilee tai halaa.

Ihmistä ei ole tarkoitettu elämään yksin vaan terveessä vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Myös ihmisen minän rakentumien ja psyykkinen kehitys tarvitsee rakentavaa vuorovaikutusta.

Pari- ja ihmissuhteissaan jokainen voisi muistaa Milan Kunderan kirjoittaman ajatuksen, että rakkaus on jatkuvaa kyselemistä:
”Hyvä luoja, kauan siitä olikaan kun häneltä oli viimeksi kysytty jotain! Siitä tuntui olevan kokonainen ikuisuus! Vain hänen miehensä oli kysellyt lakkaamatta, sillä rakkaus on jatkuvaa kyselemistä. Niin, en tunne parempaa rakkauden määritelmää!”

Sananlasku "jokainen on oman onnensa seppä" on taas yksi typeristä suomalaisista sananlaskuista, joka painottaa yksilön vastuuta äärimmäisyyteen asti.
 
vierailija
Miten tämä sitten konkreettisesti ilmenee? Kun usein tuntuu juuri päinvastaiselta, että perheelliset nimenomaan välttelevät sitä eroamista ja ainakin kokeilevat jotain pariterapiaa ensin.

Ja mitä tarkoitat niillä kurjemmilla asioilla, joita ei kestetä? Sehän on kauhean subjektiivista, mikä nyt sitten on kurjempaa kenenkin mielestä ja minkälaista kurjaa pitäisi kestää.

Minusta on vaikuttanut, että ihmiset hakevat onnellisuutta lähinnä aika tavallisesta elämästä: halutaan perhe, omakotitalo ja vakityö. Mutta ei minusta sekään ole liikaa vaadittu, jos haluaisi että omassa parisuhteessa olisi läheisyyttä, hellyyttä, seksiä ja aito kumppanuus ja yhteys sen toisen kanssa. Kaipa ne jollain lailla ovat useimmiten parisuhteen tärkeitä elementtejä.
Ja kun ollaan saatu omakotitalo, 3 kersaa , farmari auto ja kultainen noutaja.. niin ja mies ...ei ollakaan onnellisia.

Syy tuskin löytyy silloin muualta kuin yhdestä tekijästä. Mikään ei riitä tekemään onnelliseks...
 

Yhteistyössä