En olisi uskonut et itsekin sorrun tähän, mutta miten sopeutua uuden kumppanin lapseen?

En voi ymmärtää, että MINÄ, juuri MINÄ olen tällaisen ongelman edessä. Epätoivon asteesta kertoo sekin, että kyselen täältä neuvoja kun tiedän varmasti saavani sitä itseään niskaan. Senkin uhalla rohkenen nyt kysyä, miten oppia hyväksymään uuden kumppanin lapsi?

Olemme seurustelleet useamman vuoden, asutaan eri osoitteissa, mutta käytännössä ollaan yhdessä useamman kun ollaan erillään. Miehellä on 1 lapsi edellisestä liitosta, itselläni myös 1. Molempien lapset on jo kouluikäisiä eikä heillä kovin suurta ikäeroa ole. Ollaan miehen kanssa puhuttu yhteenmuuttamisesta, naimisiinmenosta ja mahdollisesti vielä yhteisestä lapsesta. Haluaisin nuo kaikki! Mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kauemmaksi nuo suunnitelmat menevät koska en vaan pysty näkemään sellaista tulevaisuutta missä myös miehen lapsi on mukana. Enkä koskaan voisi edes ehdottaa, että mies ei olisi lapsensa kanssa missään tekemisissä. Ennemmin erotaan.

Ongelmana on, että miehen lapsi on erityislapsi. En diagnooseja tähän kirjoita mutta haasteita on erityisesti sosiaalisissa suhteissa, keskittymisessä ja opillisia pulmiakin on. Lapsi on omanlaisensa ja tämä näkyy hänen tavassa toimia. Olen oman lapseni kanssa keskustellut tilanteesta ja kovasti hän yrittää ymmärtää ja sopeutua ja joustaa jne. Huomaan vaan itse olevani aina aivan poikki kun olen lapsen kanssa ollut tekemisissä. Työskentelen päivittäin erityislasten kanssa (juuri siitä syystä en voi uskoa et itselläni on näin suuria vaikeuksia hyväksyä miehen lasta!) ja jotenkin en millään enää iltaisin jaksa samaa. Todennäköisesti jos omalla lapsellani olisi samanlaisia vaikeuksia, olisin vaihtanut alaa jo kauan sitten juuri tästä syystä. Mies on tietenkin lapsensa paras tuntija ja olenkin yrittänyt noudattaa hänen neuvoja toimiessani lapsen kanssa vaikka ammatillisesti saattaisin olla eri mieltä. Joitain neuvoja olen antanut ja mies on ottanut ne vastaan hyvin, ongelma ei ole siinä. En vaan jaksa sitä, että työpäivä tavallaan jatkuu työpäivän jälkeen. En jaksa käsitellä oman lapseni kanssa miehen lapsen käytöksestä aiheutuvia tilanteita. En vaan jaksa.

Olen toivonut, että ajan kuluessa oppisin hyväksymään ja välittämään lapsesta, mutta tuntuu että en vaan siihen kykene. Pelottaa ajatella, että vuosien edetessä, ja murrosiän tullessa, ongelmat ovat vielä suurempia. Onko kukaan ollut samanlaisessa tilanteessa? Onko mitään toivoa, että tunteeni saattaisivat muuttua? Tässä vaiheessa olen vaan helpottunut kun on ne päivät jolloin olemme erossa, saan hengähtää. Miestä ikävöin sillon suuresti mutta en lasta. Hävettää näin tunnustaa.

 

Ei tuo ole häpeä. Itsellä ollut vähän sama tilanne aikoinaan. Niistä asioista ei vain puhuta tai niistä ei saa puhua. Siksi en nyt jaksa kirjoittaa edes enempää. Tsemppiä!

 

SINÄ juuri SINÄ hyväksyt miehen lapsineen tai sitten poistut kiltisti takavasemmalle.

 

Eikö lapsi ole äidillään milloinkaan?

 

Kuulostaa siltä, että miehen lapsi on aika raskas kestettävä sinun omalle lapsellesi? Onko se iso osa ongelmaa myös?

 

Mitä jos viettäisit sen lapsen kanssa aikaa välillä ihan kaksistaan, auttaisiko, vai ahdistaisiko vielä enemmän?

 

Jos yrität viettää mahdollisimman paljon aikaa sen miehen lapsen kanssa, että kiintyisit lapseen ja lapsi sinuun? Sehän yleensä auttaa sietämään lasten käytösongelmia.

Toisaalta onhan se niin, että jos lapsen ongelmat ovat pahoja (sanotaan nyt vaikka vaikea ADHD), niin aika haastava siitä lapsesta on oppia pitämään jos ei ole vanhemmanrakkautta avittamassa. Lievät ongelmat eivät yleensä ole niin este jos vain persoonallisuudet joten kuten natsaavat lapsen kanssa

 

Onko lapsen isä yksinhuoltaja vai onko lapsi osan aikaa äidillään?

Jos lapsi on välillä myös äidillään ja jo koululainen, ajattelisin niin että onhan sitä aikaa myös kahdenkesken miehen kanssa. Lapsikin muuttaa aikanaan omilleen, teidän suhteenne voi kestää paljon pidempään kuin mitä lapsi on huollettavana. Eli vaikka en oppisi lasta rakastamaan ja edelleen tuntuisi raskaalta hänen kanssaan oleminen, se olisi hinta jonka muuten hyvästä parisuhteesta voisi maksaa. Tietysti tärkeää, ettei lapsi joudu kärsimään tästä nihkeästä suhtautumisesta, vaan sen saa peitettyä. Mutta jättäytyisin taka-alalle ja mies saisi kantaa päävastuun, ehkä sinä ammattilaistaustasi vuoksi olet kokenut että sinun pitäisi ottaa isokin rooli. Mutta jos koululaisten vanhemmat menee yksiin, voi hyvin tehdä niin että kumpikin vastaa lähinnä omastaan, ei ole pakko mitään äidin roolia ottaa.

 

Hankala tilanne. Ehkä itse tuossa tilanteessa jatkaisin ainakin toistaiseksi nykyisellä tavalla ja katsoisin, mihin suuntaan tilanne kehittyy. Tiedän vastaavanlaisen tapauksen, joka päättyi eroon. Luulen, että heillä yksi syy eroon oli turvata yhteisten lasten turvallisuus, sillä äitinä on raskasta, jos koko ajan saa olla pelossa, että lapsille sattuu jotakin.

 

Äitipuoli sinusta yhteen muuton myötä tulisi, joten todellakin parempi alkaa tykätä siitä lapsosesta Ja hyvät miehet ei tuollaista naista kauaa katsele, joka ei parissa vuodessa (!!) ole oppinut edes hyväksymään lasta.

 

Mullakin on sama tilanne/ tunne. Ollaan pari vuotta oltu poikaystävän kanssa yhdessä joista vuosi asuttu yhdessä. Hänellä on edellisestä suhteestaan 4 vuotias tyttö. Ja oikeen hävettää myöntää tämä mutta en ole oppinut rakastaan tätä lasta... välttelen kotona oloa sillon ku lapsi on yötä ja en edes noteeraa häntä suurimmaksi osaksi. Se lapsi on vain niin huomionkipeä ja en pidä siitä että sillon jään itse vähemmällä huomiolle. Tiedän että siellä jo raivotaan kuinka kylmä olen jne. En mäkään näin haluaisi ajatella/ tuntea kun tiedän että on väärin. Olisko kellään oikeesti mitään neuvoa miten oppisin pitämään tästä lapsesta? Muuten meillä on ihanaa mutta aina ku tää lapsi tulee niin ahdistun ja se onki ainut mistä riidellään... ja oikeesti siis neuvoja kaipaan ku haluaisin korjata tilanteen. Haukkuja ei kiitos kun tiedän itekki olevani tässä asiassa itsekäs.