Epäkunnioittavasti kohdellut äiti ja arvottomuuden tunne

Äitini puhui minulle aina rumasti ja ilkeään sävyyn kun olin pieni. Opin ettei minua kuulukaan kunnioittaa. Nyt minulla on omia lapsia ja huomaan, että olen puhunut heille samalla lailla. Koen kai jotenkin lapset samallalailla epäkunnioittaviksi kuin äitini vaikka aivan eri syystä. Lapsi on sitä kypsymättömyyttään ja se lapselle sallittakoon, sen sijaan äitini oli epäkypsä minulle, joka olin pienempi kuin hän, kasvava lapsi eikä tänäkään päivänä näe käytöksessään mitään väärää, eli minun kokemuksessani haluaa edelleen pitää minua epäkunnioittamisen arvoisena. Joka tunnen siis olevanikin. En ymmärrä miten purkaisin kokemukseni siitä, etten ole kunnioittamisen arvoinen, vaan pelkkä roska. Tuntuu ettei totuutta voi purkaa, vaikka järki sanookin, että kai kaikkia ihmisiä pitäisi kunnioittaa. Mutta jostain syystä äiti on saanut minut uskomaan, että se olisi suorastaan väärin minun kohdallani. Aivan kuin vaatisin ihmisiä kunnioittamaan jotain pahaa ihmistä, Hitleriä tai jotain.

 

Jokaisella voi ollaa vastaavanlainen kokemus kenen tahansa perhenjäsenten kanssa. jokainen vanhenpi voi ollaakin hieman epätäydellinen kasvattajaa, tulee se kovaa arkki ja asioita ja ne pahat olot jotka mennään purkaamaan kaikista läheisimmälle rakkaalle.
Nyt kun huomasit että jokainen ihminen on arvokas,voit lähteä työstämään oma itsetuntoasi,vaikkapas mm. peilin edessä ja sanoa,olen arvokas... Ja kaikkea muuta posiitiivista...psykologin puheillekin kannattaa mennä... Ja kirjoitat pois pahan olosi päiväkirjaan.
Kohti parempaa itsetuntoa ja oloa sulle ...

 

Minusta kuulostaa sille, ettei mitään ongelmaa sitten olekaan. On siis ihan normaalia ja hyvää käytöstä äidin puhua ilkeästi lapsilleen. No, mitä mä sitten asiaa edes mietinkään, jos omat lapseni kärsivät niin vastaus on siis vain, että aina on kitkaa joidenkin perheenjäsenten välillä. Aika todella vähättelevä vastaus, minusta kyllä. Eli ei ole mitään väliä sillä, miten mäkään käyttäydyn omia lapsiani kohtaan, koska totta kai mun on helpompi jatkaa totuttua rataa, eikä yrittää muuttaa itseäni, koska se onkin aika vaikeaa. Ajattelin vain, että sellainen olisi jotenkin tuomittavaa ja väärin, mutta ihanaa jos ei olekaan. Jos yksikkö nimeltä perhe antaakin luvan pahoittaa toisten mieli päivittäin, kuten äitini teki. "Kiitos" tosi paljon epätuomitsevasta vastauksestasi!

 

Minulla ongelma on siinä, että äitini teki minusta arvottomuudesta kärsivän jo pikkulapsena. En siis ole koskaan ollut muunlainen. Ei ole hetkeä, jolloin päätin antaa sille takaisin, vaan olen "joutunut" tekemään sitä aina. Puran pahaa oloani toisiin mutta en ollenkaan ole tunnistanut, että puran pahaa oloa, vaan mielestäni vain käsken tai "olen vihainen". Mutta kyllä se on pahan olon purkua muihin. Minun äitini opetti, että se on ok ja ehkä koska ihmiset suhtautuvat kuten ensimmäinen vastaaja olen jäänyt siihen käsitykseen. Kukaan ei halua tuomita äitiäni.
Halusin vain purkautua tästä jonnekin, vaikka ei kukaan voi minua siinä auttaa, että miten minusta ei enää tuntuisi se, mitä minulle on tehty, pahalta.

 

En ole nyt vuoteen pitänytkään äitiin enää yhteyttä, mutta ei se auta arvottomuuden tunteeseen eikä pahan olon määräänkään. Ne ovat jo sisälläni olemassa. Eikä se auta siihenkään, ettenkö tuntisi tarvetta purkaa pahaa oloani muihin, tekihän äitinikin niin ja tuo ensimmäinen kirjoittajakin vähätteli sitä, että on aivan normaalia. Tekisi mieli saastuttaa häntä kyllä hieman saamallani vihalla niin katsottaisiin, kuinka normaalina hän haluaisi sitten sitä enää pitää vai tajuaisiko, miten vammauttavaa se on ollut.
Mietin että miten lapsenikaan voivat minua rakastaa kun olen heille aina niin äkäinen ja puran pahaa oloani heihinkin ja mieheenikin puran. Minusta se on heille ihan oikein, kun eivät auta minua sen enempää pahan oloni kanssa vaan ehkä mieskin suhtautuu kuten eka vastaaja. Ihmiset ajattelevat, että MINÄ olen se ilkeä ja paha, vaikka ainoastaan puran pahaa oloani. En näe, että minusta voisi kukaan välittää, tai minulla olla koskaan ystäviä. Yksin vain voisin olla ja elää tämän takia.
Jos minulla on paha olla ei kukaan lohduta koska olen niin vihainen jne. En ole edes kokenut ansaitsevani lohdutusta jne. En usko enää, että minua voi mikään auttaa. Että saisin elää hyvää perhe-elämää koskaan.

 

Mielestäni hyötyisit terapiasta! Sen tuella voisit käsitellä lapsuutta ja äitisuhdettasi sekä voida paremmin itse ja työskennellä sen eteen, että käyttäytymismalli ei siirtyisi sukupolvelta toiselle. Hakeudu rohkeasti psykiatrille, psykologille, psykoterapeutille tai psyk. sairaanhoitajalle juttelemaan, he neuvovat eteenpäin terapian saamisessa. Jätä vähättelevät kommentit omaan arvoonsa. Ammattilaiset ja samaa kokeneet ymmärtävät, muut heikommin!

 

Pitää vielä lisätä, että olet jo päässyt asiassa hyvään alkuun, koska olet tiedostanut ongelman, sen alkuperän sekä haluaisit siihen muutoksen. Sinulla on hyvät edellytykset onnistua katkaisemaan sukupolvien ketju ja hyötyä terapiatyöskentelystä!

 

Hae keskustelu apua itelles. Oot myöntäny jo ongelmasi, eli seuraava vaihe on juurikin tuo, että haet apua. Psykologi yms. pystyy auttamaan ja saat ne ns. välineet lähtee purkamaan tota vyyhtee. Tsemppiä sulle.

 

En ole nyt vuoteen pitänytkään äitiin enää yhteyttä, mutta ei se auta arvottomuuden tunteeseen eikä pahan olon määräänkään. Ne ovat jo sisälläni olemassa. Eikä se auta siihenkään, ettenkö tuntisi tarvetta purkaa pahaa oloani muihin, tekihän äitinikin niin ja tuo ensimmäinen kirjoittajakin vähätteli sitä, että on aivan normaalia. Tekisi mieli saastuttaa häntä kyllä hieman saamallani vihalla niin katsottaisiin, kuinka normaalina hän haluaisi sitten sitä enää pitää vai tajuaisiko, miten vammauttavaa se on ollut.
Mietin että miten lapsenikaan voivat minua rakastaa kun olen heille aina niin äkäinen ja puran pahaa oloani heihinkin ja mieheenikin puran. Minusta se on heille ihan oikein, kun eivät auta minua sen enempää pahan oloni kanssa vaan ehkä mieskin suhtautuu kuten eka vastaaja. Ihmiset ajattelevat, että MINÄ olen se ilkeä ja paha, vaikka ainoastaan puran pahaa oloani. En näe, että minusta voisi kukaan välittää, tai minulla olla koskaan ystäviä. Yksin vain voisin olla ja elää tämän takia.
Jos minulla on paha olla ei kukaan lohduta koska olen niin vihainen jne. En ole edes kokenut ansaitsevani lohdutusta jne. En usko enää, että minua voi mikään auttaa. Että saisin elää hyvää perhe-elämää koskaan.

En ymmärrä yhtään suuttumustasi ensimmäiseen vastaajaan. Minusta hän vastasi sinulle nätisti ja niin että siitä viestistä voi saada apua. Mietin häntä koskevan ja muidenkin viestiesi aggressiivisuuden puolesta, että sinulla voi olla jotain kyvyttömyyttä hallita tunteitasi muutenkin. Terapiaa suosittelen minäkin.

Oikeassa olet ettei ketään saa kohdella epäkunnioittavasti, mutta on myös totta, että pitkään jatkuvissa ihmissuhteissa jokainen käyttäytyy joskus huonosti toisia kohtaan, puhuu heille alentavaan sävyyn tms.

 

Sun äiti on kohdellut sua todella huonosti ja et olisi todellakaan ansainnut sellaista. Se sun pitää muistaa! Ja sun on tärkeä kuulla se muiltakin, se minkä tiedät itsekin. Sun sisällä on edelleen se äidin rakkautta vaille jäänyt lapsi ja ihan ymmärrettävää että kannat siitä surua ja katkeruutta. Jokainen lapsi ansaitsisi äidin rakkauden, myötätunnon, lohdutuksen ja hyväksynnän. Sen sinä olisit ansainnut. Et voi sitä häneltä kuitenkaan saada joten olet oikealla tiellä kun olet ottanut etäisyyttä. Ei se tuska koskaan poistu kokonaan mutta voit vapautua äitisi hyväksynnän hakemisesta. Voit alkaa korjata itseäsi pala palalta jotta olisit sellainen äiti omille lapsillesi kuin toivot olevasi. Älä pelkää näyttää herkkiä tunteitasi miehellesi ja lapsillesi vaan kerro heille vaikka sama mitä kirjoitit tähän viestiketjuun. Älä häpeä itseäsi milloinkaan.

 

Puhetapa tarttuu vanhemmilta lapsille ja se, miten stressitilanteessa kohtelee lapsia. On hyvä että olet alkanut tiedostamaan noita juttuja.

Siitä pitää vaan oppia pois. Olla lapsille asiallinen (ei nyt virallinen). Ääntä saa korottaa, tunteita saa näyttää, mutta pääosin ois hyvä että vanhempi ois rauhallinen ja tyyni.

Noista arvottomuuden tunteista voisi puhua terapeutille? Ja, en tuputa salakavalasti uskontoa, mutta kun oikeasti uskon tähän lääkkeeseen: moni saa avun Jeesukselta arvottomuuden tunteeseen. Jumalalle olet ainutlaatuinen, hurjan arvokas.

 

no mun äiti kasvatti alistamalla. ja koulussa olin koulukiusattu. aikuisena musta on tullut epävarma ja arka ihminen.