Hyvä journalisti, hyvät tutkijat, surullinen lopputulos.

http://www.rapport.fi/rapport/artikkeli.php?aid=225551

On ihana nähdä, että maassa on vielä tutkivaa journalismia, joka vaikuttaisi olevan puolueetonta ja lahjomatonta.
Toivottavasti Jani Kaarosta kuullaan vielä.
Mies vaikuttaa olevan melko lahjomaton ja pelotonkin.

Se, miten Helsingin yliopisto on toiminut, millaista valtapeliä siellä pelataan ja miten juttuun on otettu Helsingin sanomat mukaan julkistamaan väärää tietoa, on sairas ja kieroutunut. Siihen on syynsä, miksi tiedejulkaisuja julkaistaan tiedelehdissä eikä Helsinginsanomissa.
Sinänsä surullista, että tällainen toiminta on arkipäivää yliopistoissamme. Vaikuttaa sille, että päämääräällä ja tutkimuksella ei itseasiassa ole mitään väliä, vaan sillä kuka osaa olla kieroin ja vedellä oikeista naruista.
Oksettavaa ja sairasta.
 
  • Tykkää
Reactions: m1es

Ja tämä Pasi Kiviojan vastaus Kaaron Lehtola-vuodatukseen on myös sangen asiallinen:

JSN:n kulissien takainen kähmintä tuotti pettymyksen
28.4.2016 16:45
Toimittaja Jani Kaaro harmittelee julkisessa Facebook-päivityksessään, ettei hänen Rapportissa julkaisemansa juttu Valemedia vai mediavale – korjaako valtamedia omat virheensä? Entä mitä siihen sanoo JSN? ole herättänyt keskustelua.

Yksi syy hiljaisuuteen voi olla se, ettei hänen haastattelemansa Julkisen sanan neuvoston kanta-asiakas Markku Lehtolaherätä hänen kantelujensa kohteissa, päätoimittajissa ja toimittajissa, varsinaisesti helliä tunteita. Kaaro kirjoittaa jutussaan, että ”Lehtola saattaa olla pahin pain in the ass, mitä suomalaistoimituksissa on pitkään aikaan koettu”. Saattaa tosiaan olla. Lehtolan tapa takertua numerovirheisiin ja epätarkkoihin ilmaisuihin on monen mielestä silkkaa saivartelua. Jos hän vielä retostelee pitävänsä päätoimittajille ”koirakoulua”, kuten Kaaron jutussa kerrotaan, ja suhtautuu JSN:ään ”vitsikkäänä itsesääntelyä harrastavana huijariporukkana”, niin ei kai se ihme ole, että keskustelu päättyy lyhyeen.

Toinen syy hiljaisuuteen on kenties se, että Kaaron juttu ja sen yhteydessä julkaistu Lehtolan 39-sivuinen Kulissien takana -raportti ovat kovin raskaslukuisia ja keskittyvät median itsesääntelyjärjestelmän pieniin nyansseihin, joilla ei ole 99 prosentille lukijoista minkäänlaista merkitystä. Kuulun siihen jäljelle jäävään yhteen prosenttiin, ja minusta Kaaron teksti ansaitsee kyllä kommenttinsa.

Tiivistetysti Kaaron joukkorahoitetussa artikkelissa on kyse siitä, että hyvää journalistista tapaa Journalistin ohjeiden pohjalta tulkitseva JSN ei käsittele kaikkia sille lähetettyjä kanteluita neuvoston istunnoissa vaan neuvoston puheenjohtaja ja sihteeristö tekevät esikarsintaa. Neuvosto ei ole esimerkiksi ottanut kaikkia Lehtolan oikaisupyyntöjen hylkäämisistä tekemiä kanteluita käsittelyyn, jos kyseessä ei ole ollut neuvoston tulkinnan mukainen olennainen asiavirhe. Kaaro ja Lehtola arvostelevat JSN:ää siitä, etteivät karsintapäätökset olisi yleisölle julkisia.

Lehtola kertoo Kaaron jutussa, että hänen kantelutehtailussaan on ollut kyse eksperimentistä: ”Linjaus olennaisesta asiavirheestä voitiin tehdä vain JSN:ssä. Hän alkaisi järjestelmällisesti tehdä oikaisupyyntöjä mediassa havaitsemistaan asiavirheistä, ja jos media ei korjaisi virheitä, hän tekisi niistä kantelun JSN:ään. ’Halusin oikeasti tietää, missä menee olennaisen ja ei-olennaisen virheen raja ja miten JSN sitä linjaa’. Lehtola kutsuu tätä JSN-testiksi.”

Kaaron juttu ei herättänyt minussa dramaattisia tunnereaktioita puoleen eikä toiseen. Olen itse asiassa ihan samaa mieltä siitä, että median pitäisi nykyistä nöyremmin myöntää ja korjata virheensä. Journalistin ohjeiden mukaan vain olennainen asiavirhe pitää korjata, mutta jos lukija löytää selkeän mutta olennaista pienemmän virheen, olisiko toimituksen ihan mahdotonta korjata se, jos vielä työläämpänä vaihtoehtona on selitysten kirjoittaminen JSN:lle ja ylimielinen mielikuva lukijan silmissä?

Kaaron ja Lehtolan keskeisin kritiikki kohdistuu JSN:n karsintapäätösten julkisuuteen. Kaaro kirjoitti juttunsa ennakkopuffissa JSN:n kulissien takaisesta kähminnästä. Olin pettynyt siitä, ettei kyse ollutkaan mistään jännittävämmästä salaisesta asiasta. Kyllä ne karsintapäätöksetkin ovat julkisia, ja niihin voi käydä tutustumassa kenenkään kähmimättä JSN:n toimistossa Helsingissä.

Olen itse kirjoittanut JSN:n karsimista kanteluista otsikollaTällainen on JSN:n ö-mappi. Karsitut päätökset ovat ihan mielenkiintoista ajankuvaa mutta eivät laajemmassa mittakaavassa merkityksellisiä, koska puheenjohtaja tuo keskustelua vaativat tapaukset joka tapauksessa neuvoston käsittelyyn.

Pidän JSN:n avoimuuden lisäämistä tärkeänä. JSN-kauteni alussa ehdotin jopa neuvoston kiinnostavimpien keskustelujen lähettämistä suorana streamina, jotta päätösten lyhyehköt perustelut olisivat ymmärrettävämpiä. Omalta osaltani pyrin edistämään avoimuutta kirjoittamalla JSN:n ratkaisuista blogissani. Se, että kanteluiden karsintapäätöksiä julkaistaisiin edes jossakin muodossa neuvoston nettisivuilla, on tutkimisen arvoinen ehdotus, mutta esimerkiksi kantelijoiden yksityisyydensuojaan, medioiden oikeusturvaan ja neuvoston resursseihin liittyvät rajoitukset pitäisi silloin ottaa huomioon.

Jos neuvoston työmäärää lisätään epäolennaisuuksien käsittelyllä, se on pois olennaisempiin asioihin käytetystä ajasta. Järjestelmä on jo nyt kovin ruuhkainen – siitä Lehtola on pitänyt osaltaan huolen. JSN pystyy pitämään kokouksen kerran kuussa, ja jokaisessa istunnossa ehditään ratkaista enintään kymmenen kantelua. Tämä tekee alle 120 neuvoston päätöstä vuodessa, sillä kaikissa kokouksissa ei päästä kymmeneen ratkaisuun ja heinäkuussa pidetään lomaa. Kun kanteluita tulee nykytahdin mukaisesti 500-600 vuodessa, esikarsintaa on pakko tehdä ja valita koko neuvoston käsittelyyn ainoastaan eniten eettistä keskustelua edellyttävät tapaukset.

Viime vuonna Markku Lehtola teki tietojeni mukaan JSN:ään noin 25 kantelua. Niistä 15 otettiin neuvoston käsittelyyn. Määrä on viitisen prosenttia kaikista tulleista kanteluista. Niistä osa on päätynyt vapauttavaan, osa langettavaan ratkaisuun, ja langettavissa on yleensä ollut kyse siitä, ettei lehti ole pyynnöstä huolimatta korjannut olennaista asiavirhettä.

Eiköhän pointti ole jo ymmärretty. Nyt kun Lehtolan JSN-testi on tehty ja tulokset julkaistu, voisiko JSN:n spämmäyksen ystävällisesti lopettaa ja keskittyä isompiin ongelmiin?

P.S. Jani Kaaron teksti on julkaistu joukkorahoituksella toimivalla Rapport-alustalla. Olen kirjoittanut Rapportista ja siihen liittyvistä pulmista täällä ja täällä. Rapport ei ole sitoutunut JSN:ään, Journalistin ohjeisiin eikä tunnusta edes lakisääteistä päätoimittajavastuuta julkaisemistaan teksteistä. Tältä pohjalta on melkoista hurskastelua, että Rapportissa julkaistussa kirjoituksessa vaaditaan muilta tiedotusvälineiltä Journalistin ohjeiden noudattamista.
 
  • Tykkää
Reactions: Asiankannattaja
vierailija
Tiesin että kalat syövät teollisesti valmistettua rehua ja olen sitä. itsekkin kalanviljelylaitoksella veteen viskonut. Tiesitkö, että kaikki muutkin ihmisen ruuaksi kasvatettavat eläimet syövät teollista rehua.
No ei syö kuitenkaan soijaa eikä maissia, jos sellaista haluaa ostaa. Luomukanat esimerkiksi ja kotikanat. Mitään muuta ei ole ostettu sen jälkeen, kun on kaupoista saanut, vaikka periaatteessa meillekin mahtuisi muutama kana tepastelemaan. Monet syö niittylihaa, kun ei halua niitä kaupan rehuja syöttää.

Mut luulet kai niin oikeesti?
http://kaksplus.fi/threads/varastin-harmaan-spaemmaeaejaen-nikin.2461961/page-4
 
vierailija
Tiesin että kalat syövät teollisesti valmistettua rehua ja olen sitä. itsekkin kalanviljelylaitoksella veteen viskonut. Tiesitkö, että kaikki muutkin ihmisen ruuaksi kasvatettavat eläimet syövät teollista rehua.
Mullakin on ollut 1977 kalanpoikasia altaassa ja mun piti ne ihan itse ruokkia. Huono kokeilu oli, kun minkkejä oli lähistöllä - mut silloin en opetellut ulkoa rehusäkkien etikettejä. Ei siitä jäänyt käteen muuta kuin työn ilo - enkä minä niitä kaloja perannut itse. Jotakin syötävää tuli savustettua pakasteeseen, en suosittele siis kenellekään. Sinä varmaan muistat, mitä niissä etiketeissä oli? Kananrehua saa ostaa luomuna, mutta se tuleekin Ruotsista. Kanahan on kaikkiruokainen, joten sille voi kerätä kastematoja, kuten mun setä teki aikoinaan, kun heillä oli kanala. Myöhemmin tosin alkoi myydä niitä matoja urheiluliikkeeseen - oli kai parempi kate sitten;-)
On mennyt aikoja sitten luotto kunnolliseen ruokaan, mutta jonkun sitä on ostettava, ettei kunnollinen ruoka kokonaan katoa markkinoilta.
Törkeää - ---- mutta nyt en tiedä, näetkö saman, mitä hakukone mulle tuo eteen;-)
 
Tämä on sitten kaikkein paras - ota huomioon, että ihminen on Turun yliopiston hallituksessa:

http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/talous/raision-rihko-saa-amerikasta-haasteen-suomeksi-1.146462
Yliopiston hallituksessa on kaikenlaista väkeä. Siellä on myös opiskelija ja tohtorikoulutettava.
Se, että haluaa lakitekstin omalle kielelleen, on mun nähdäkseni ihan ymmärrettävää, mikäli siis viittasit siihen. Voisin kuvitella, että yhdysvaltalainen konserni olisi halunnut suomeksi kirjoitetun haasteen englanniksi käännetynä, eikö?
 
vierailija
Yliopiston hallituksessa on kaikenlaista väkeä. Siellä on myös opiskelija ja tohtorikoulutettava.
Se, että haluaa lakitekstin omalle kielelleen, on mun nähdäkseni ihan ymmärrettävää, mikäli siis viittasit siihen. Voisin kuvitella, että yhdysvaltalainen konserni olisi halunnut suomeksi kirjoitetun haasteen englanniksi käännetynä, eikö?
Eiku viivyttelyähän se joka tapauksessa on:
http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/politiikka-ja-talous/raision-rihko-oikeuteen-yhdysvalloissa-1.138642
 
vierailija
Ja tämä Pasi Kiviojan vastaus Kaaron Lehtola-vuodatukseen on myös sangen asiallinen:

JSN:n kulissien takainen kähmintä tuotti pettymyksen
28.4.2016 16:45
Toimittaja Jani Kaaro harmittelee julkisessa Facebook-päivityksessään, ettei hänen Rapportissa julkaisemansa juttu Valemedia vai mediavale – korjaako valtamedia omat virheensä? Entä mitä siihen sanoo JSN? ole herättänyt keskustelua.

Yksi syy hiljaisuuteen voi olla se, ettei hänen haastattelemansa Julkisen sanan neuvoston kanta-asiakas Markku Lehtolaherätä hänen kantelujensa kohteissa, päätoimittajissa ja toimittajissa, varsinaisesti helliä tunteita. Kaaro kirjoittaa jutussaan, että ”Lehtola saattaa olla pahin pain in the ass, mitä suomalaistoimituksissa on pitkään aikaan koettu”. Saattaa tosiaan olla. Lehtolan tapa takertua numerovirheisiin ja epätarkkoihin ilmaisuihin on monen mielestä silkkaa saivartelua. Jos hän vielä retostelee pitävänsä päätoimittajille ”koirakoulua”, kuten Kaaron jutussa kerrotaan, ja suhtautuu JSN:ään ”vitsikkäänä itsesääntelyä harrastavana huijariporukkana”, niin ei kai se ihme ole, että keskustelu päättyy lyhyeen.

Toinen syy hiljaisuuteen on kenties se, että Kaaron juttu ja sen yhteydessä julkaistu Lehtolan 39-sivuinen Kulissien takana -raportti ovat kovin raskaslukuisia ja keskittyvät median itsesääntelyjärjestelmän pieniin nyansseihin, joilla ei ole 99 prosentille lukijoista minkäänlaista merkitystä. Kuulun siihen jäljelle jäävään yhteen prosenttiin, ja minusta Kaaron teksti ansaitsee kyllä kommenttinsa.

Tiivistetysti Kaaron joukkorahoitetussa artikkelissa on kyse siitä, että hyvää journalistista tapaa Journalistin ohjeiden pohjalta tulkitseva JSN ei käsittele kaikkia sille lähetettyjä kanteluita neuvoston istunnoissa vaan neuvoston puheenjohtaja ja sihteeristö tekevät esikarsintaa. Neuvosto ei ole esimerkiksi ottanut kaikkia Lehtolan oikaisupyyntöjen hylkäämisistä tekemiä kanteluita käsittelyyn, jos kyseessä ei ole ollut neuvoston tulkinnan mukainen olennainen asiavirhe. Kaaro ja Lehtola arvostelevat JSN:ää siitä, etteivät karsintapäätökset olisi yleisölle julkisia.

Lehtola kertoo Kaaron jutussa, että hänen kantelutehtailussaan on ollut kyse eksperimentistä: ”Linjaus olennaisesta asiavirheestä voitiin tehdä vain JSN:ssä. Hän alkaisi järjestelmällisesti tehdä oikaisupyyntöjä mediassa havaitsemistaan asiavirheistä, ja jos media ei korjaisi virheitä, hän tekisi niistä kantelun JSN:ään. ’Halusin oikeasti tietää, missä menee olennaisen ja ei-olennaisen virheen raja ja miten JSN sitä linjaa’. Lehtola kutsuu tätä JSN-testiksi.”

Kaaron juttu ei herättänyt minussa dramaattisia tunnereaktioita puoleen eikä toiseen. Olen itse asiassa ihan samaa mieltä siitä, että median pitäisi nykyistä nöyremmin myöntää ja korjata virheensä. Journalistin ohjeiden mukaan vain olennainen asiavirhe pitää korjata, mutta jos lukija löytää selkeän mutta olennaista pienemmän virheen, olisiko toimituksen ihan mahdotonta korjata se, jos vielä työläämpänä vaihtoehtona on selitysten kirjoittaminen JSN:lle ja ylimielinen mielikuva lukijan silmissä?

Kaaron ja Lehtolan keskeisin kritiikki kohdistuu JSN:n karsintapäätösten julkisuuteen. Kaaro kirjoitti juttunsa ennakkopuffissa JSN:n kulissien takaisesta kähminnästä. Olin pettynyt siitä, ettei kyse ollutkaan mistään jännittävämmästä salaisesta asiasta. Kyllä ne karsintapäätöksetkin ovat julkisia, ja niihin voi käydä tutustumassa kenenkään kähmimättä JSN:n toimistossa Helsingissä.

Olen itse kirjoittanut JSN:n karsimista kanteluista otsikollaTällainen on JSN:n ö-mappi. Karsitut päätökset ovat ihan mielenkiintoista ajankuvaa mutta eivät laajemmassa mittakaavassa merkityksellisiä, koska puheenjohtaja tuo keskustelua vaativat tapaukset joka tapauksessa neuvoston käsittelyyn.

Pidän JSN:n avoimuuden lisäämistä tärkeänä. JSN-kauteni alussa ehdotin jopa neuvoston kiinnostavimpien keskustelujen lähettämistä suorana streamina, jotta päätösten lyhyehköt perustelut olisivat ymmärrettävämpiä. Omalta osaltani pyrin edistämään avoimuutta kirjoittamalla JSN:n ratkaisuista blogissani. Se, että kanteluiden karsintapäätöksiä julkaistaisiin edes jossakin muodossa neuvoston nettisivuilla, on tutkimisen arvoinen ehdotus, mutta esimerkiksi kantelijoiden yksityisyydensuojaan, medioiden oikeusturvaan ja neuvoston resursseihin liittyvät rajoitukset pitäisi silloin ottaa huomioon.

Jos neuvoston työmäärää lisätään epäolennaisuuksien käsittelyllä, se on pois olennaisempiin asioihin käytetystä ajasta. Järjestelmä on jo nyt kovin ruuhkainen – siitä Lehtola on pitänyt osaltaan huolen. JSN pystyy pitämään kokouksen kerran kuussa, ja jokaisessa istunnossa ehditään ratkaista enintään kymmenen kantelua. Tämä tekee alle 120 neuvoston päätöstä vuodessa, sillä kaikissa kokouksissa ei päästä kymmeneen ratkaisuun ja heinäkuussa pidetään lomaa. Kun kanteluita tulee nykytahdin mukaisesti 500-600 vuodessa, esikarsintaa on pakko tehdä ja valita koko neuvoston käsittelyyn ainoastaan eniten eettistä keskustelua edellyttävät tapaukset.

Viime vuonna Markku Lehtola teki tietojeni mukaan JSN:ään noin 25 kantelua. Niistä 15 otettiin neuvoston käsittelyyn. Määrä on viitisen prosenttia kaikista tulleista kanteluista. Niistä osa on päätynyt vapauttavaan, osa langettavaan ratkaisuun, ja langettavissa on yleensä ollut kyse siitä, ettei lehti ole pyynnöstä huolimatta korjannut olennaista asiavirhettä.

Eiköhän pointti ole jo ymmärretty. Nyt kun Lehtolan JSN-testi on tehty ja tulokset julkaistu, voisiko JSN:n spämmäyksen ystävällisesti lopettaa ja keskittyä isompiin ongelmiin?

P.S. Jani Kaaron teksti on julkaistu joukkorahoituksella toimivalla Rapport-alustalla. Olen kirjoittanut Rapportista ja siihen liittyvistä pulmista täällä ja täällä. Rapport ei ole sitoutunut JSN:ään, Journalistin ohjeisiin eikä tunnusta edes lakisääteistä päätoimittajavastuuta julkaisemistaan teksteistä. Tältä pohjalta on melkoista hurskastelua, että Rapportissa julkaistussa kirjoituksessa vaaditaan muilta tiedotusvälineiltä Journalistin ohjeiden noudattamista.
P.S
Olen hämmentynyt viimeisestä virkkeestä, jossa sanotaan "Tältä pohjalta on melkoista hurskastelua, että Rapportissa julkaistussa kirjoituksessa vaaditaan muilta tiedotusvälineiltä Journalistin ohjeiden noudattamista."

Kokeeko kirjoittaja asian siten, että ne, jotka eivät ole sitoutuneet JSN:ään eivät saa kirjoittaa kolumneja tai mielipiteitään? Eivätkä tehdä tutkivaa journalismia?
Toisaaltaan, mitä väliä koko JSN:llä edes on, kun siihen sitoutuneet toimittajat ja lehdet julkaisevat koko ajan oleellisesti väärää tietoa täysin tarkoituksenmukaisesti selvittämättä faktoja ja levittämällä virheellistä tietoa?

Nyt on tuhottu jo yhden ihmisen ura ja mahdollisuudet Helsingin Sanomien avustuksella täysin syyttä.
Missä on anteeksipyynnöt? Miksei Helsingin Sanomat ole kirjoittaneet juttua siitä, miten he tuhosivat yhden ihmisen uran?
 
http://www.rapport.fi/rapport/artikkeli.php?aid=225551

On ihana nähdä, että maassa on vielä tutkivaa journalismia, joka vaikuttaisi olevan puolueetonta ja lahjomatonta.
Toivottavasti Jani Kaarosta kuullaan vielä.
Mies vaikuttaa olevan melko lahjomaton ja pelotonkin.

Se, miten Helsingin yliopisto on toiminut, millaista valtapeliä siellä pelataan ja miten juttuun on otettu Helsingin sanomat mukaan julkistamaan väärää tietoa, on sairas ja kieroutunut. Siihen on syynsä, miksi tiedejulkaisuja julkaistaan tiedelehdissä eikä Helsinginsanomissa.
Sinänsä surullista, että tällainen toiminta on arkipäivää yliopistoissamme. Vaikuttaa sille, että päämääräällä ja tutkimuksella ei itseasiassa ole mitään väliä, vaan sillä kuka osaa olla kieroin ja vedellä oikeista naruista.
Oksettavaa ja sairasta.
Toi on mielenkiintoinen tapa tehdä "lehteä". Lehteä lainausmerkeissä koska päätoimittaja puuttuu.

Tossa on omat hyvät mahdollisuutensa sikäli kun toimittaja ei tiedä kuka juttua rahoittaa. Miina on siinä, että mitä tapahtuu jos toimittaja sitoutuu tekemään viidensadan jutun - mut homma paljastuukin helvetin paljon työläämmäksi, niin julkaistako se juttu mihin viissataa riittää ja jota ei olekaan tarpeeksi pystynyt tonkimaan?

Tossa tiede- jutussa on sillai äärimmäisen epämiellyttäviä piirteitä... koska vaihtoehtoja on oikeesti vain kaksi.
a) vilppi on tapahtunut
b) sitä ei ole tapahtunut
Ihan tiedeyhteisön ittensä kannalta olis helvetin tarkeetä, että päädytään jompaan kumpaan vaihtoehtoon. Löysä hirsi ei palvele ketään eikä mitään. Vilppisyytökset tulis ottaa äärimmäisen vakavasti ja joko osoittaa todeksi tai perättömiksi. Muussa tapauksessa tiede muuttuu luuloksi ja ennakkoluuloksi.
Hesari tai iltapäivälehdet muuten eivät ole mikään tieteen julkaisukanava. Tutkimustulokset julkaistaan ihan omilla kanavillaan vertaisarvioitavaksi ja ne päätyvät lehtiin jos päätyvät.
Toi toinen juttu JSN:sta on klassinen esimerkki sutta huutavasta paimenpojasta.
Jos tehtailee kanteluita lehtien asiavirheistä niin se kannattais tehdä asiallisesti.
Muussa tapauksessa menee lapsi pesuveden mukana.
 

Yhteistyössä