vierailija
Mahdankohan löytää täältä samassa tilanteessa olevia kohtalontovereita - ehkä sellaisiakin, joilla on joskus ollut otsikon kaltaisia ongelmia, mistä löytyi ratkaisu? Itseä itkettää ja harkitsen vakavasti eroa, mutta itsetuntoni on hyvin pohjalla ja epäilen jo itsekin omaa jaksamistani, kiitos mieheni kiittämättömyyden.
Olemme pitäneet mieheni kanssa yhtä 4 vuoden ajan. Minulla on 2 lasta edellisestä parisuhteesta, molemmat jo isompia lapsia (miltei teini-ikäisiä), sekä 1 yhteinen lapsi (2-vuotias) nykyisen mieheni kanssa. Vanhemmat lapset ovat meillä joka 2.viikonloppu.
Miehen mielestä kodin askareet - ruoanlaitto, siivoaminen, pyykkäys, lastenhoito - kuuluu naiselle. Hän on työsuhteessa, mutta 90% ajastaan hän tekee etätöitä, lopun 10% hän on palavereissa. Suurimman osan ajasta siis kotona kuitenkin.
Alkuaikoina oli kiva laittaa joskus aamupalaa meille molemmille tai ruoka valmiiksi miehelle lautaselle, mutta viime aikoina mies on ollut koko ajan vaatimassa palvelua itselleen. "Mitä ruokaa? Laita pari voileipää. Keitä kahvia. Tuotko sitä/tätä/tota." Yksikin poikkipuolinen sana minulta (esim. ota sieltä jääkaapista tai tee itse itsellesi) saa hirveän paskamyrskyn aikaan.
Mies käy rentoutumassa pari kertaa kuukaudessa - omien puheidensa mukaan siis, todellisuudessa hän saattaa olla 3 viikonloppua kuukaudesta kännäämässä. Muille kyllä puhutaan, että "korkeintaan kahdesti" - ehkä koettaa uskotella niin itselleen ja antaa paremman kuvan itsestään muille? Kännissä hän on hirviö, joten en enää anna hänen juoda mitään kotosalla. Saatan olla jonkun mielestä pirttihirmu tässä asiassa, mutta kun kännissä mies haukkuu ja arvostelee, niin sitä ei pidemmän päälle vain jaksa. Yksikin poikkipuolinen sana ja mies uhkaa ottavansa eron ja viemällä nuorimmaisen minulta (vaikkei koskaan ole häntä hoitanutkaan, niin katsoo olevansa parempi vanhempi kuin minä).
Olen siis "vuoden paskin äiti" noin 3 kertaa kuukaudessa. Saan kuulla, miten saamaton laiska paska olen, kun koti ei kiillä puhtautta ja ruoka ei ole valmiiksi pöydässä. 2-vuotias on todella vilkas kaveri, hänkin tarvitsee minua arkisin. Ainoa aika, jolloin oikeasti ehdin kunnolla siivota, on hänen päiväuniaikansa (ja sitten kun hän menee yöunille), sekä ne päivät (3 x viikossa, 3h/pv) kun hän on kerhossa (jonne kuskaan itse, autottomana, matkoihin menee n. 1,5h). Pitäisi imuroida, pyykätä, suunnitella päivän ruoka, laittaa tiskit (mies saa ne joskus tiskipöydälle asti, useimmiten ei), viedä roskat, hakea postit jne.
Viime aikoina mies on kyseenalaistanut myös sen, huolehdinko nuorimmaisesta oikeasti (vanhemmat lapset eivät häntä enää hirveästi kiinnosta, heidän isänsä on kuulemma pilannut heidät ja ovat menetettyjä tapauksia?) Päivittäisiin kuulusteluihin kuuluu mm. oletko pessyt X:n hampaat? Onko X saanut ruokaa? Miksi en ole jo varannut aikaa X lääkärille? Miksi, oletko, varmastiko, uskoisinko...
Hirveän pitkä vuodatus. Tarvinneeko sanoa, että mies on nytkin kännäämässä kaverillaan, ollut eilisestä, ja minä tasapainoilen kaaoksen keskellä?
Olemme pitäneet mieheni kanssa yhtä 4 vuoden ajan. Minulla on 2 lasta edellisestä parisuhteesta, molemmat jo isompia lapsia (miltei teini-ikäisiä), sekä 1 yhteinen lapsi (2-vuotias) nykyisen mieheni kanssa. Vanhemmat lapset ovat meillä joka 2.viikonloppu.
Miehen mielestä kodin askareet - ruoanlaitto, siivoaminen, pyykkäys, lastenhoito - kuuluu naiselle. Hän on työsuhteessa, mutta 90% ajastaan hän tekee etätöitä, lopun 10% hän on palavereissa. Suurimman osan ajasta siis kotona kuitenkin.
Alkuaikoina oli kiva laittaa joskus aamupalaa meille molemmille tai ruoka valmiiksi miehelle lautaselle, mutta viime aikoina mies on ollut koko ajan vaatimassa palvelua itselleen. "Mitä ruokaa? Laita pari voileipää. Keitä kahvia. Tuotko sitä/tätä/tota." Yksikin poikkipuolinen sana minulta (esim. ota sieltä jääkaapista tai tee itse itsellesi) saa hirveän paskamyrskyn aikaan.
Mies käy rentoutumassa pari kertaa kuukaudessa - omien puheidensa mukaan siis, todellisuudessa hän saattaa olla 3 viikonloppua kuukaudesta kännäämässä. Muille kyllä puhutaan, että "korkeintaan kahdesti" - ehkä koettaa uskotella niin itselleen ja antaa paremman kuvan itsestään muille? Kännissä hän on hirviö, joten en enää anna hänen juoda mitään kotosalla. Saatan olla jonkun mielestä pirttihirmu tässä asiassa, mutta kun kännissä mies haukkuu ja arvostelee, niin sitä ei pidemmän päälle vain jaksa. Yksikin poikkipuolinen sana ja mies uhkaa ottavansa eron ja viemällä nuorimmaisen minulta (vaikkei koskaan ole häntä hoitanutkaan, niin katsoo olevansa parempi vanhempi kuin minä).
Olen siis "vuoden paskin äiti" noin 3 kertaa kuukaudessa. Saan kuulla, miten saamaton laiska paska olen, kun koti ei kiillä puhtautta ja ruoka ei ole valmiiksi pöydässä. 2-vuotias on todella vilkas kaveri, hänkin tarvitsee minua arkisin. Ainoa aika, jolloin oikeasti ehdin kunnolla siivota, on hänen päiväuniaikansa (ja sitten kun hän menee yöunille), sekä ne päivät (3 x viikossa, 3h/pv) kun hän on kerhossa (jonne kuskaan itse, autottomana, matkoihin menee n. 1,5h). Pitäisi imuroida, pyykätä, suunnitella päivän ruoka, laittaa tiskit (mies saa ne joskus tiskipöydälle asti, useimmiten ei), viedä roskat, hakea postit jne.
Viime aikoina mies on kyseenalaistanut myös sen, huolehdinko nuorimmaisesta oikeasti (vanhemmat lapset eivät häntä enää hirveästi kiinnosta, heidän isänsä on kuulemma pilannut heidät ja ovat menetettyjä tapauksia?) Päivittäisiin kuulusteluihin kuuluu mm. oletko pessyt X:n hampaat? Onko X saanut ruokaa? Miksi en ole jo varannut aikaa X lääkärille? Miksi, oletko, varmastiko, uskoisinko...
Hirveän pitkä vuodatus. Tarvinneeko sanoa, että mies on nytkin kännäämässä kaverillaan, ollut eilisestä, ja minä tasapainoilen kaaoksen keskellä?