Kuumeilua iltatähdestä... onko siitä mitään järkeä?

Ikää alkaa olla parin vuoden päästä 40 vuotta ja nuorin lapsistakin jo koululainen. viimein olisi mahdollisuus olla hieman itsenäisempi, niin ettei kukaan "roiku lahkeessa". Pääsen harrastamaan, lenkille tai kauppaan ilman, että pitää miehen kanssa sopia eli voi lapset jättää jo keskenään joksikin aikaa. Miehen kanssa olisi mahdollisuus viimein kahdenkeskisiin matkoihin, isot lapset on helppo saada isovanhemmille hoitoon jne.
Tämä on se vaihe mitä olen odottanut...

Mutta sitten iski vauvakuume, ymmärrys siitä, että nyt tai ei koskaan... Kohta on jo liian myöhäistä miettiä vauvaa ja se ajatus tuntuu niin tyhjältä. Olisi niin ihanaa kokea se vauva-aika vielä kerran, olla rauhassa kotona, ihastella pienen kehitystä, pysähtyä taas pikkuasioiden äärelle, ihmetellä perhosia tai puista tippuvia lehtiä pienen ihmisen kanssa.
Se on ollut aina elämäni parasta aikaa. En ole uraihminen, koko ajan olen ajatellut, että kun lapset kasvaa niin etenen työssäni, opiskelen lisää, mutta nuorin täyttää kohta jo 9 ja mitään noista en ole tehnyt. Sellainen ei vain tunnu riittävän tärkeältä, olen ihminen joka nauttii siitä, että saan pikkukoululaisen kanssa tehdä läksyjä, kannusta jalkapallokentän reunalla ja tehdä metsäretkiä. Olen niin ÄITI. kiinni lapsissani ja tunnen tavallaan surua siitä, kun he kasvavat ja saan tehdä metsäretkiäni välillä yksin, kun kaverit menevät luonnollisestikin välillä äidin edelle.

Nyt olisi siis aikaa itselle, mutta mitä se aika on, mikä siinä on niin tärkeää, että vauva sen pilaisi? En tiedä. Ei meillä ole miehen kanssa tarvetta lähteä minnekään kahdestaan, jos matkustetaan niin sitten otetaan mukaan koko perhe. Itse en ole vuosiin käynyt baareissa, enkä sitä jaksaisi, ei vaan ole kiinnostunut. JOten siksi kysyn itseltäni, mikä on se todellinen pelko siitä, mitä tuleva vauva veisi... olenhan nyt jo muutenkin pääosin kotona, kaikki olisi tavallaan elämässä valmiina vauvaa varten.

Tämä on niin vaikeaa, nin vaikea päätös. Mitä jos en vaan tiedä elämästä muuta kuin mitä se on lasten kautta elettynä? Jos elämällä olisikin jotain huimaa ja hienoa tarjottavaa kodin ulkopuolella? Mutta mitä se voisi olla?

 

Tämä oli kuin minun kirjoittamani! Pohdin aivan samaa, ikää myös kohta 40, lapset 4v.+6v. Meillä arki alkanut helpottamaan (molemmat valvottaneet paljon) ja lapset vähän jo etääntyneet tiukasta napanuoravaiheesta.

Olen miettinyt tähän asti ettei lisää lapsia meille tule. Etten halua aloittaa rumbaa alusta. Olen viihtynyt nämä pari vuotta töissä, mutta en yllätyksekseni kuitenkaan kaipaa mitään uralla etenemistä - aiemmin se olisi ollut tärkeää, olin todella kunnianhimoinen, mutta arvot ovat muuttuneet ja tärkein asia ovat nyt lapset (perhe).

Koen surua siitä, että aika kuluu pikavauhtia tässä työ-koti-päiväkoti-oravanpyörässä ja kohta huomaan seuraavien 10 vuoden vierähtäneen. Kaipaan kotona olemista, lapsiin keskittymistä. Nyt alkaisi olla omaa aikaa, mutta minulle riittää urheilu/ystävien tapaaminen max. pari kertaa viikossa. Mieluiten vietän aikaa perheen kesken sekä kotona pihahommissa yms. Mietin olenko jämähtänyt tähän kotiäidin rooliin, olenko lainkaan oma itseni nyt ja mitä oikeasti kaipaan... Haave vielä yhdestä lapsesta pyörii mielessä. Olisi ihanaa saada uusi ihminen meidän perheeseen.

Mutta sitten mietin myös miten kroppa kestää, minulle kun tuli pahat suonikohjut ja kohdun laskeuma edellisistä raskauksista. Jaksamisen kanssa en uskoisi tulevan ongelmia, sillä olen paremmassa fyysisessä kunnossa kuin kolmekymppisenä.

Vaikeaa! Ja eihän sitä edes tiedä tulisiko raskaaksi...

 

Kiitos vastauksestasi. Oli ihana lukea samanlaisia ajatuksia!
Mietin myös samaa, olenko jämähtänyt siihen kotiäidin rooliin, olisiko elämällä sittenkin jotain muuta annettavaa? Mutta kun en keksi mitä se olisi... Parasta on tosiaan ollut aika lasten kanssa kotona, se on sitä missä tunnen olevani elementissäni.

 

Aloittaja, kuulostaa kyllä ehdottomasti siltä että kannattaa se iltatähti yrittää saada maailmaan. Veikkaisin kirjoittamasi perusteella, että sinusta tulee tuntumaan että jäät enemmästä paitsi ilman sitä lasta

 

Täällä yks joka hajottaa pian päänsä tän pohdinnan kanssa! Ennestään on 2 lasta ja ikää ens vuonna 35, mies pian 40. Olin jo muka päättänyt että ei enää mutta taas samat ajatukset alkoi kiertää päässä: vieläkö yksi. Siis ei mitään järkeä! En edes tiedä miksi haluaisin vielä yhden lapsen... Onko tämä vain omaa ikäkriisiä vai mitä?! Tämä päättämättömyys ahdistaa. Mies on mukana josko vaan ite lämpenen. Pillerit jätin pois ja nyt ollaan mietitty että josko tjottailtais pari kk ja sitte annettais olla jos ei nappaa. Mua vaan ahdistaa meidän ikä! Siis viimeinen lapsi lentäis pesästä lähellä miehen eläkeikää, huh huh...

 

Täällä kans yksi iltatähdestä kuumeileva tai en tiedä, onko nyt kyseessä varsinainen iltatähti vai vaan kolmas lapsi, josta haaveilen. Meillä siis ennestään jo 3- ja 5-vuotiaat lapset. Eilen jätin pillerit pois ja yritys aloitettiin. Olen itse jo 34 kohta ja mies 40 eli aika saman ikäisiä ollaan kuin te Wanhan Willan nuori emäntä. Mielestäni nyt ei vielä ole myöhäistä eikä olla liian vanhoja. Meillä lapsettomuustaustaa, joten lapsen tulo ei ole itsestään selvää. Oli mielenkiintoista lukea täältä aika samankaltaisia mietteitä kuin itsellänikin on.

 

Meillä 3 lasta ja vuodenvaihteessa nosti vauvakuume päätään.
Olin kolmannen jälkeen(6v sitten) varma että tämä oli tässä mutta nyt kuume tuli niin vahvana että lopulta päätettiin alkaa yritys.

Syyskuussa kävin lääkärissä kun plussaa ei kuulunut. Lääkäri sanoi että alkaa olemaan viime hetket (olen 37v) ja suositteli hakeutumaan hoitoihin.
Mies ei siihen suostunut ja noin 5 viikkoa sitten päätin lakata toivomasta iltatähteä ja alkaa huolehtia itsestäni ja keskittyä kolmeen lapseemme.

Yllätys on tänään ollut siis melkoinen kun tein parikin plussatestiä! <3
Emme halunneet jäädä miettimään että mitäs jos jne.vaan halusimme antaa tunteelle tavallaan mahdollisuuden.

Kun vielä lääkäri sanoi että mahdollisuudet ovat pienet enää luonnollisesti raskautua olen enemmän kuin varma että näin oli tarkoitettu.
Kannustan siis tekemään niinkuin sydän sanoo.
Itse ainakin olisin jäänyt sitä katumaan

 

Vuosiin en ole tälle palstalle eksynyt.Mutta aina vaan enempi nousee pinnalle tää asia...en tiedä onko tää vauvakuumetta vai mikä tää juttu on mutta hieman taustaa...
Mulla on neljä lasta.Kaks vanhinta on eri isälle kun kaksi nuorinta.Nuorin lähtee ensi syksynä esikouluun ja kaikki rupee olemaan jo tosi omatoimisia...ja ei niin riippuvaisia minusta.Mulla ollut tosi tyhjä olo jo pitempään kun lapset kasvaa ja syli on tyhjä.Vanhin täyttää ens vuonna 14 ja nuorin siis 6.Lähes koko ajan olen ollut kotona.Isompien ja pienien lapsien välissä kävin pikku pätkän töissä ja viime talven olin töissä,mutta ei...jotenkin en tuntenut oloani omaksi vaikka mukava oli olla muiden aikuisten seurassa ja vähän niinkun "lomalla" kotoa.Mutta silti tässä ollu tosi jotenkin orpo ollemme miehen kanssa onnellisesti naimisissa.Mies on mitä parhain mies ja perheen pää ja isä lapsille.Parempaa ei voi toivoa. <3
Mutta ongelma tässä onkin...syön pillereitä ja kuopuksen syntymän jälkeen olen ollut sitä mieltä että ei!Meille ei enään yhtään lasta!!Ei yhen yhtä ei!Mutta nyt tässä syksyn mittaa mulla on ollu jotain vauvakuumeen tynkää tai tätä outoa fiilistä...tyhjän sylin syndroomaa vai mitä...mutta nään unia että me saahaan vauva ja ollaan unissa aivan tosi tosi altioissaan pienestä.Aivan myytyjä.Kaiken lisäks nyt oli jonku ihmeen syyn takia menkat jokusen päivän myöhässä normi rytmistä ja miehelle sanoin että nyt...jos...ääh...Miehellä tuli heti ne tutun isällisen ylpeyden piirteet ja pilke silmäkulmaan.Vaikka mieskin on ollut vakaasti sitä mieltä että ei,ei meille tule enään yhtään lasta ei!Neljässä on meille tarpeeksi.
Mutta kysymys kuuluukin...ONKO MITÄÄN JÄRKEÄ?!?!JÄRKI HOI!!Vaikka sydämessä ainaki mulla on vauvan kaipuu....huoh!!Kysymys ja ajatus onkin hyvin pian ajankohtanen kun pitäs uusia pilleriresepti...ollaan oltu vahvasti sitä mieltä et mies menee vasektomiaan tai mä.Tai molemmat että varmasti ei tule!Mutta...mistä ihmeestä tää tunne löysi mun sydämeen...mä en oo kummiskaa mikää maaliman kärsivällisin ja pitkä pinnasin äiti...semmonen äiti äiti...semmonen Super äiti.Mut...

Onko järkee vai eiiii??!!!

Ihana helpottava oli lukea että en ole ainoa...en ole yksin näiden ajatusten kanssa. <3 Mutta kyllä nää fiilikset hämmentää kun aikasemmin ollaan oltu ihan tosi varmoja siitä että lapsia ei tuu...nyt tunnen piston sydämessä kun tuo ajatus tulee mieleen...

 

Jatkoa...
Eilen sitten juteltiin miehen kanssa asiasta.Keskusteltiin ihan oikeesti sillai mitä ei olla aikoihin tehty.Mies on sitä mieltä että hän haluaa nyt olla itsekäs ja ajatella itseään,kun vihdoin meillä on aikaa monelle muulle askareelle mitä tässä harrastellaan.Sanoin sitten miehelle että kun tuo mun menkkojen myöhässä oleminen sai aikaan miehessä ne tutut isällisen ylpeyden kipinän silmäkulmassa ja olemuksessa.Heti mies oli rinta rottingilla.Ja niin hot hymy huulilla että mistä ne sitten johtu.Mies sitten siihen että jos niin olisi käyny että ehkäsystä huolimatta vauva ilmottasi tulostaan...oishan se omalla tavalla aika hieno tunne,ei ollenkaan paha asia.Tosin kyllä ne menkat sielt sit alko...Pillereitä on kaks listaa jälellä...Tänä aamuna asiasta ei olla mitään puhuttu mutta kun mies tuossa tuli syömään ja istahti mun viereen ja rupesi kyselemään pillereistä...miten se nyt pillereiden kanssa menee.
EN tiedä...toisaalta mä oon niin sitä mieltä että ei lapsia,ei.Mut sit toisaalta kuulen sydämestä vauvan kaipuun.Niin outoa kun kukaan ei ole musta riippuvainen.Sitä sanoinkin eilen miehelle et tää on mulle tosi outo tila...oon kummiski melkein puolet elämästäni viettänyt niin että joku on riippuvainen musta.Nyt tuntuu todella oudolta rakentaa omaa elämää,kun ei mulla sitä peri aatteessa ole kovinkaan kauaan ollu.Pitäs ruveta miettii mitä mä haluun tehä...no...vaikea sanoa.Tosi vaikea.Paljon on asioita mitä tykkään tehä.Mutta että pitäs ruveta opiskelemaan kunnolla tai käymään töissä jatkuvasti...ääh.Ei tunnu mun jutulta yhtään.
Mies tosin sanoi että hän ei halua yksinhuoltajaks jäädä jos mun kroppa ei kestäkkään raskautta.Mulla kun vähän kroppa meinaa reistata.Siihen tuumasin...että ihan yhtä suuret mahollisuudet mun on kuolla tulppaan,kun mulla on siihenkin sukurasitteet ja paino ja kaikki....
Oishan se aika huisia ruveta jännittämään tuleeko vai ei näi monen vuoden jälkeen.Kasvatella mahaa huolella ja silitellä sitä..ja ja...kuunnella ja ihastella miehen iloa ja onnea mahassa asuvasta tyypistä.Raskaudet ei mulla oo kauheen helppoja ollu,mutta silti...olen mä ollu kyllä ns omillani mahan kanssa.Jotenki luonnollinen tila...

ÄÄH!!!Kertokaahan nyt mulle onko järkee vai ei etes leikkiä ajatuksella!!??!!??!!

 

Kovin samoja ajatuksia täällä oli myös. Ensin itsellä ja mies ei niin mukana ja sitten molemmat mukana. Minä olin meistä se kuumeisempi mutta kuten mies sanoi; hän on kuitenkin siinä mukana kun ei ehkäisyä käyttänyt ja halusi että lopetan pillerit.
Melkein 11kk ehdittiin miettiä että jos en raskaudukkaan enää, on näin tarkootus. Luovuin ajatuksesta ja sitten plussasin.
Ei näitä järjellä voi selittää. Kauhulla odotan kommentteja: oliko se vahinko? Miksi ihmeessä vielä kun juuri teillä alkoi helpottamaan jne"

Lyhykäisyydessään vaan järki sanoi ei mutta tuli vahva tunne että täytyy vielä yrittää.
Miettikää tarkkaan ja jos siltä tuntuu niin siitä vaan!
T. Nerdee ja papunen 6+1

 

Mä mietin jos mies yhtään on suostuvainen tai mukana hommassa ehotan että ollaan jokunen kuukausi vain ilman ehkäsyä ja otetaan sitten ehkäsy käyttöön uudestaan jos ei tärppää.Se sitten kertokoon että ei tai joo.Mun pitäs saaha tuo ehkäsy pois kun mulla on jatkuvaa auraoireilua...yhistelmiä en voi käyttää...minipillereiden aikana kokoajan ollu aurailua...tietäs samalla johtuuko tää mun aurailu pillereistä vai ihan jostain muusta.Estoista ei oo muuta apua kun kasvattaa kipukynnystä ja kivun sietämistä,muuten niistäkään oo apua.Jos johtuu pillereistä ni sit pittää tehhä se vasektomia tai mulle sterilisaatio jos ei ole tarpännyt...
En tiiä...on tää nii kummallista.Ihan menee sekasi kokonaan...

 

Niin ja onnea pienestä ihmisen alusta

 

Täällä yksi vauvakuumeinen 36v, neljän lapsen äiti. Muut lapset jo koululaisia ja nyt vuoden verran vauvakuume kolkutellut takaraivossa. MUTTA mies ei suostu kuulemma todellakaan viidenteen . Mä olen yksin tämän asia kanssa! Ystävät kauhistelee että miten nyt vielä haluaisit kun teillä niin helppoa kun lapset niin isoja. Se on totta, päästään kahdestaan menemään ja nauttimaan ja voidaan keskittyä "isojen" lasten harrastuksiin ja koulun käyntiin. Mutta tää ei vaan tunnu mun jutulta..ei tää elämä voi tähän "loppua". Mä kaipaan sitä pientä jota voin hoitaa ja hoivata ja seurata sen kasvua ja kehitystä.

Radiossa viime viikolla oli aiheena vauvakuume, voiko yltyä niin pahaksi että tarvitsee sairaslomaa. Mä olen aivan siinä rajamailla. Pitää tsempata ittensä kasaan työviikoiks ja sit viikonloput murrun omiin haaveisiin/ unelmiin. Ensimmäisen kerran suhteemme aikana on tullut ajatuksena pettää mutta en tosiaankaan halua lapselle eri isää, saatikka rikkoa perhettäni. Mies vaan on alottanut selipaatin kun olen puhunut kuin paljon haluan vauvaa. Kroppakin jo oireilee , saaatika pää...tuntuu että mielenterveys alkaa häilyä. Täytyy varmaan mennä lääkäriin hakemaan hormooni lääkitys tai mikä tähän nyt auttaisi.
Että tämmöistä täällä...kylläpä oli mukava saada purkaa asioita "paperille". Otettava varmaan päiväkirja käyttöön

Oikein paljon onnea teille odotuksiin!