Masennuksesta kysymys

Olen pian 30 vuotias neljän lapsen äiti, vanhin 6v pienin 6 kuukautta. Nyt mulla on todettu synnytyksen jälkeen masennus mutta tuntuu että masennus on ehkä ollut jo kauan ja en oo osannut jotenkin hyväksyä sitä vaan olen vain piiloitellut tunteitani ärtymyksen alle. Olen ollut tosi väsynyt ja hermostunut helposti ja sitä on jatkunut jo vuosia. Nyt kun olen hyväksynyt etttä voin näyttää tunteitani niin en olekaan enään niin hermostunut mutta minulla on ihan kamala olo siitä että ennen olen vain tiuskinut kaikille ja ollut varmaan ihan kamala äiti. Ikinä en ole mitään fyysistä väki valtaa käyttänyt todellakaan, mutta huutanut turhasta ja ollut aika "apaattinen" vai mikä se sana olisi. Muilla kokemuksia? Miten syyllisyyden tunteista ja tästä masennuksesta pääsee ja onkohan lapset nyt koko loppu elämänsä sitä mieltä että olen kamala äiti tai ovatko he jotenkin kärsineet tästä? Olen saanut keskustelu apua mutta haluaisin kokemuksia kuulla. Tuntuu että olen pilannut ihan kaikki.

 

Jätä se sika, miehen vika kuitenkin

 

Muilla kokemuksia? Miten syyllisyyden tunteista ja tästä masennuksesta pääsee ja onkohan lapset nyt koko loppu elämänsä sitä mieltä että olen kamala äiti tai ovatko he jotenkin kärsineet tästä? Olen saanut keskustelu apua mutta haluaisin kokemuksia kuulla. Tuntuu että olen pilannut ihan kaikki.

Ensinnäkin: tuo ajatus, että "olet pilannut ihan kaiken" on juuri sitä nyt päällä olevaa masennusta. Sitten kun olet taas tolkuissasi, asiat eivät näytä olenkaan niin pahalta. Auttaa, jos osaat muistaa, että masennuksen takia koet asiat vääristyneen negatiivisina.

Toiseksi: masennukseen auttaa hoito. Myös niihin syyllisyyden tunteisiin. Jos saat lääkkeitä, muista, että niiden pointti on tavallaan tehdä aivoista muokkautuvammat. Kun saat lääkkeitä, ala toimia kuten hoitava taho neuvoo. Käy lenkillä, ajattele ja tee välillä mukavia asioita vaikkei niin huvittaisikaan. Silloin aivosi oppivat olemaan taas ei-masentuneet. (Oma epäilyni on, että jos lääkkeidä syöden vain makaa sängyn pohjalla ja keskittyy olemaan masentunut, myös oppii olemaan masentunut.) On yksilöllistä, mikä auttaa parhaiten. Minä koin hyödylliseksi esim. tämän kirjan harjoitteet:
http://www.mielenterveysseura.fi/fi/kirjat/depressiokoulu

 

pium pau.. unohda menneisyys.. turhaa syyllisyyttä... et voi sitä mitenkään muuttaa... katse nyt eteenpäin... mielialalääkitys tasaa mielialaa ja auttaa eteenpäin....

 

Moi
Synnytyksen jälkeinen masennus on todella raskasta ja sinulla 4 lasta siinä. Hae apua masennukseen nopeasti, puhu asiasta miehesi kanssa ja yritä saada itsesi kuntoon. Et ole huono äiti. Välität lapsistasi paljon, on todella hyvä että otat asian aoissa hoidettavaksi. Sinun ei pitäisi liikaa itseäsi tuossa "tilassa" rasittaa. Vaan nyt laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Miehellesi puhua asiasta että hänen täytyy enemmän osallistua lasten hoitoon ja tarpeisiin. Et voi itse tehdä sitä kunnolla ennen kuin saat itsesi kuntoon. Jos et hoida masennustasi se menee vain kokoajan pahemmaksi. Nyt sinun pitäisi ajatella itseäsi ja se ei ole itsekästä eikä tarkoita että olisit huono äiti vaan se kertoo sinusta sen että olet loistava äiti. Itsesi ja perheesi takia haluat apua masennukseesi!

 

(Oma epäilyni on, että jos lääkkeidä syöden vain makaa sängyn pohjalla ja keskittyy olemaan masentunut, myös oppii olemaan masentunut.)

Etpä taida tietää vakavammasta masennuksesta mitään. Monelle ne lääkkeet on ainut joka saa nousemaan sängystä ja terapiaan.
Itse en ole koskaan masentuneena vaan maannut, aina olen lenkkeillyt ja ollut ulkona. Mutta tiedän ettei kaikki tähän pysty.

 

Tuskin olet ap pilannut kaikkea. Hyvä että saat nyt apua. Syyllisyys on kuitenkin tärkeä tunne eikä sitä saa selittää pois. On oikein tuntea syyllisyyttä jos on kohdellut muita väärin, kuten tiuskinut jatkuvasti. Se ja asian korjaaminen ja anteeksipyytäminen on vastuunkantamista.

 

Etpä taida tietää vakavammasta masennuksesta mitään.

Mulla on toistuva keskivaikea masennus. Vakavuuden aste masennusjaksoissa - joita on tähän mennessä ollut neljä - on vaihdellut kuukausien tai vuosien työkyvyttömyydestä lievempään, mutta ei esim. niin pahana ole ollut, etten olisi jaksanut peseytyä. Ystäväpiiristä kyllä löytyy tällainenkin, ja vertaistukiryhmissä on vastaan tullut osastolla hoidettavana olleita. Että kokemuksellisesti en toki tunne tuota vaikea-asteisinta masennusta. En kuitenkaan sanoisi etten tiedä mitään.
Lääkkeitä en siis vastusta (sanoinko jotenkin epäselvästi?), vaan että niiden voimalla on siis hyvä tehdä jotain - käydä terapiassa, vertaistukiryhmässä, ulkona - mikä nyt sopii tilanteeseen ja minne hoitava taho ohjaa.