Mikä sun mielestäsi oli/on kaikkein raskainta pienten lasten kanssa?

Siinäpä kysymys tuli. Mikä oli se asia tai pari asiaa kun lapset oli pieniä. Tai mikä on nyt.

 

Se, että vauva on minussa itsessä aina kiinni 24/7, ei hetkeäkään kenessäkään muussa. Paitsi silloin, kun joskus pääsen käymään omien vanhempieni luona. Siellä saan hetken hengähtää, olla aina pienen hetken täysin huolettomasti kun oma äitini hoitaa vauvaa (esim. syödä rauhassa tai nukkua aamulla tunnin pidempään).
Ja aivan aluksi tietysti raskasta oli jatkuva heräily öisin ja jatkuva imetys

 

Hmm, mä en ole kokenut varsinaisesti mitään lapsissa itsessään raskaaksi vaan hetkessä ollaan eletty ajatuksella "se on vaan vaihe", jos ollut yöheräilyä tms. Raskain hetki arjessa kuitenkin oli sellainen, kun oma läheinen sairastui vakavasti ja tarvitsi paljon apua, minä kotihoidin kolmea alle eskari-ikäistä, olin itse ollut pitkään sairaana ja samaan syssyyn ympäriltä satoi paskaa niskaan..henkinen jaksaminen oli tuolloin tosi vaikeaa ja kesti viikkoja ennen kuin selkeni. Samoin kun läheiseni kuoli ja lapset oli silti hoidettava. Omani eivät siis ole tuntuneet juurikaan raskailta, mutta ympäröivä elämä on voinut hetkittäin olla sellaista. Yhden lapsen sairastuminen vauva-aikana oli myös ehdottomasti raskas kokemus..se huoli omasta vauvasta ja repeäminen kotiin isompien pienten äitinä myös.

 

Se, ettei saa yhtään omaa rauhaa, vaan pitää pomppia jossakin 5 minuutin välein, eikö yölläkään saa nukkua kuin pätkittäin. Univelka ja oman ajan puute siis olivat pahimmat.

 

Univelka.

 

unenpuute

 

Siinäpä kysymys tuli. Mikä oli se asia tai pari asiaa kun lapset oli pieniä. Tai mikä on nyt.

Raskainta olivat (onneksi lyhyet jaksot) kotiäitinä tai vastaavassa puuhassa. Suoraan synnäriltä "sorvin ääreen" sopi minulle paremmin.

 

Vauva-ajoissa ei ole ollut mitään vaikeaa. Ei edes keskmmäisen koliikki ole tuntunut yhtään vaikealta ajalta jälkeenpäin ajatellen verraten moneen muuhun. En itse ymmärrä lainkaan miten vauva-aika voidaan kokea niin vaikeaksi. Se on lyhyt ja helppo aika! Ehkä minulle se on ollut helppo aika kun olen ollut aina yökukkuja ja lisäksi vähäuninen. N. 4-5 tunnin yöunilla selviävä, lapsesta saakka...

Vaikeinta on ehdottomasti ollut vanhempana verkostoituminen ja sen sietäminen että lapsilla ramppaa kavereita. Olen hyvin perhekeskeinen ja fokusoitunut vain oman elämänpiirin ympärille. Aspergeriuteni vuoksi en kykene käsittelemään kovin monia ihmissuhteita elämässäni. Perhe vie kaikki mehut aika tehokkaasti.

Toisena asiana tulee ehkä mieleen kuivaksioppimisprosessit poikieni kanssa. As- poikani oppi kuivaksi vasta miltei 5-vuotiaana. Mikään monissa perheissä itsestäänselvä ei ole meidän perheessä ollut koskaan itsestäänselvää...

 

Vauva-ajoissa ei ole ollut mitään vaikeaa. Ei edes keskmmäisen koliikki ole tuntunut yhtään vaikealta ajalta jälkeenpäin ajatellen verraten moneen muuhun. En itse ymmärrä lainkaan miten vauva-aika voidaan kokea niin vaikeaksi. Se on lyhyt ja helppo aika! Ehkä minulle se on ollut helppo aika kun olen ollut aina yökukkuja ja lisäksi vähäuninen. N. 4-5 tunnin yöunilla selviävä, lapsesta saakka...

Vaikeinta on ehdottomasti ollut vanhempana verkostoituminen ja sen sietäminen että lapsilla ramppaa kavereita. Olen hyvin perhekeskeinen ja fokusoitunut vain oman elämänpiirin ympärille. Aspergeriuteni vuoksi en kykene käsittelemään kovin monia ihmissuhteita elämässäni. Perhe vie kaikki mehut aika tehokkaasti.

Toisena asiana tulee ehkä mieleen kuivaksioppimisprosessit poikieni kanssa. As- poikani oppi kuivaksi vasta miltei 5-vuotiaana. Mikään monissa perheissä itsestäänselvä ei ole meidän perheessä ollut koskaan itsestäänselvää...

Tuskin siis olet kokenutkaan oikeasti pahaa valvomista yhtäjaksoisesti, on määriä joihin ei yksinään ihminen totu. Fyysinen mahdottomuus ellet sitten ole jokin jumala... Meillä vähäunisillakin on rajamme.

 

Tuskin siis olet kokenutkaan oikeasti pahaa valvomista yhtäjaksoisesti, on määriä joihin ei yksinään ihminen totu. Fyysinen mahdottomuus ellet sitten ole jokin jumala... Meillä vähäunisillakin on rajamme.

Voi olla etten ole sitten kokenut. Jälkimmäisten lasten kohdalla oli kyllä pari piikkiä jolloin olin seota. Näin jo harhoja ja sydän tykytti nukkumattomuuden vuoksi. Se oli kamalaa, mutta jälkeenpäin ajattelen sen kamaluuden vain hetkellisenä ajanjaksona joka menee ohi... Paljon vaikeampia, vuosia jatkuvia asioita on tullut vastaan myöhemmin.

 

Itsellä jatkuva valvominen, tää ei oo mitään normaali lapsi perheen valvomista vaan jo kaksi vuotta mennyt todella vähillä unilla. Vaikka olen pärjänny vähillä unilla aina, alkaa tämä olla jo todella liikaa, tuntuu että sekoan kohta. Toinen on oman ajan puute, se että minulta on joku vaatimassa kokoajan jotain tai jatkuvasti joku puhuu tms.(etenkin erikoinen todella vahva luonne ja tosi puhelias) ja kun miehet nukkuu haluais mies puhua mun kanssa ja olla mun kanssa. Ainut oma hetki lenkkeillessä ja liian väsyneenä sekin ylivoimaista ja tuntuu pakkopullalle. Mutta kaikkein raiskainta on keskimmän lapsen sairaus. Nähdä kun lapsi kärsii, se tuska kun ei voi itse auttaa pientä. Ne onnen hetket että nyt mennään eteenpäin ja sitä pahemmat epätoivot kun taas mennää alas ja lujaa. Pelko lapsen puolesta. Jatkuva taistelu lääkäreiden kanssa.

 

Itsellä jatkuva valvominen, tää ei oo mitään normaali lapsi perheen valvomista vaan jo kaksi vuotta mennyt todella vähillä unilla. Vaikka olen pärjänny vähillä unilla aina, alkaa tämä olla jo todella liikaa, tuntuu että sekoan kohta. Toinen on oman ajan puute, se että minulta on joku vaatimassa kokoajan jotain tai jatkuvasti joku puhuu tms.(etenkin erikoinen todella vahva luonne ja tosi puhelias) ja kun lapset nukkuu haluais mies puhua mun kanssa ja olla mun kanssa. Ainut oma hetki lenkkeillessä ja liian väsyneenä sekin ylivoimaista ja tuntuu pakkopullalle. Mutta kaikkein raiskainta on keskimmän lapsen sairaus. Nähdä kun lapsi kärsii, se tuska kun ei voi itse auttaa pientä. Ne onnen hetket että nyt mennään eteenpäin ja sitä pahemmat epätoivot kun taas mennää alas ja lujaa. Pelko lapsen puolesta. Jatkuva taistelu lääkäreiden kanssa.

 

se, jos ei saanut nukuttua

 

Oman rauhan puute korpeaa välillä. Joskus olisi kiva kunnolla keskittyöä tekemään jotain itselle mieluisaa...kaikessa rauhassa. Tiedän ettei tätä jaktu ikuisesti, mutta nyt tällä hetkellä tuo hieman "syö".

Valvominen on myös sellainen jota en vaan kestä. Mun univajeoireet on kaameat. Olen äärimmäisen masentunut, itkuinen, sydän takoo, oksettaa.... onneksi on ihana mies joka on aina antanut mahdollisuuden nukkua, jos pahemmaks väsy mennyt. Kun hän on tullut töistä, oon itse saanut painua peiton alle ja koisata jos olo on ollut sellainen.

Eri vaiheitahan lapsen kehitymiseen sisältyy. JA osa niistä on raskaita vanhemmille. VAihe on vaihe, kyllä sen teidän. Mutta saa siitä valittaakin jos korvista tursuaa. Se ei tarkoita etteikö rakastaisi lastaan yli kaiken.

 

Lasten tauoton tarvitseminen ja omat riittämättömyyden tunteet. Se ettei voileipää voi syödä tai vessassa käydä ilman että joku tarvitsee jotain.

 

Minullakaan ei valvominen tai vauva-aika ole ollut rankkaa.

Rankinta ollut tekemisen keksiminen. Töissä käydessä ei ollut murhetta miten vapaa-ajan käyttää, mutta yksinäisenä kotiäitinä joka ei osaa olla sosiaalisissa tilanteissa, puistossa oleminen oli helvettiä. Sitten pakolla yrität keksiä miten saat päivät kulumaan pienten viikareiden kanssa.

 

Univaje, ruokailut ja jatkuva vahtiminen

 

Itseäni ei pahemmin vaivannut unenpuute. Koin raskaaksi sen 24/7 läsnäolontarpeen. Tavallaan nautin siitä ja toisaaltaan vihasin sitä.

 

Juurikin se oman ajan ja rauhan puute. Mutta tiedän että helpottaa isosti kun lapset ovat muutaman vuoden vanhempia. 1 ja 2v tarvitsevat äitiä ko ko a jan. Vaikka isäkin on paikalla, niin tuntuu että talo on täynnä sanaa: äiti.

 

Se kun talossa on kaksi uhmista ja mies alentuu jatkuvasti niiden tasolle.

 

Todellakin se, ettei saanut nukua. Ei yöllä, ei päivällä.

 

Kaikkein raskainta oli se, kun mulla ja lapsella ei ollut vielä yhteistä kieltä. Kun ei tiennyt, mikä on huonosti, mikä kiukuttaa, mikä itkettää, kun toinen ei vielä puhunut. Sen jälkeen, kun tyttö oppi puhumaan, asiat helpottui huomattavasti.

 

Yksinäisyys ja juttuseuran puute. Kun päivät vaan pohtii itsekseen niin hromonit saa pikkujutut näyttämäänihan kauheilta. Se univelka siihen päälle, mutta kaiken jaksaa jos vaan vertaistukea on. Yksinään ei o kiva olla.

 

Yöheräily pahinta vauva-aikana.

Nyt lapset 1v ja 3,5v ja raskainta on jatkuva vahtiminen ja sotkujen siivous, pienemmän kitinä ja ulina ja isomman höpötys - siinä mielessä et koko ajan on sellaista meteliä mikä kiristää pinnaa. Oman ajan vähyys, ei voi tehdä mitään asiaa rauhassa esim. syödä. Jo ruoanlaiton aikana syntyy aina joku katastrofi... pienempi kiipeää joka paikkaan, pudottelee tavaroita tai putoaa itse ja isompi kehittää leikkejä missä kaikki roinat pitää levittää ympäriinsä... ollaan paljon ulkona ja syödään eineksiä

 

Vastuu silloin kun ei itse ole parhaimmillaan.