Mitäs sitten kun mielenterveyspalveluistakaan ei saa apua?

[QUOTE="a p";22464883]Yritin puhua menneisyydestä, kertoa esim. isän alkoholismista ja pettämisistä ja porukoiden kamalasta erosta johon minut vedettiin.. mutta se jäi noiden mainitsemisen tasolle, en osannut kertoa siitä eteenpäin, en muistoista että olen ihan pieni ja pelkään ihan helvetisti kun isä murtautuu huoneeseen oven läpi ja sammuu minun huoneen makkarille tai siitä että isä on pettänyt meidän perhettä parhaan kaverin äidin kanssa (kuinka keneenkään voisi enää luottaa?!) enkä siitä että lukiosta päästyäni makasin 3 viikkoa sängyssä, ettei minun tarvitsisi nähdä ketään.. ..enkä siitä, että oma mieheni on joskus väkivaltainen. Siinä. Noita en ole kertonut kenellekään enkä kerro, ellei sitä pakoteta ulos minusta.

Psykiatrin mielestä minulla ei ole mitään traumaa josta pitäisi puhua ja josta puhumalla voisi parantua.

Olen aina ihmisten edessä vahva ja tekoiloinen, jopa psykiatsini. "Ei tässä mitään" -asenne. Ehkä minua ei sitten voi auttaa.[/QUOTE]

onhan sinulla ihan selvä trauma taustalla, jos et siitä osaa psykiatrille puhua niin hankala se on toisen auttaa jos et ota apua vstaan

 

Kiitos vastaajille.. eräs ja ex-masentunut, kumpi tahansa noista voisi olla vastaus. Olisi vain kiva jos joku ammattilainen sanoisi minulle, että "tee näin, se auttaa" eikä ihan aina elämässänsä tarvitsisi yksin tarpoa eteenpäin vaan voisi edes vähän laskea jonkun toisen varaan..

 

"Kun minä en tiedä mitä siellä pitäisi tapahtua, niin en tiedä tapahtuuko kaikki oikein Olen oikeasti ihan itku kurkussa taas tämän tunteen kanssa, hän vain istuu ja minun pitäisi osata kyselemättä kertoa muka asioita, ja koska minulta ei kysytä, en niitä pahimpia ole puhunutkaan vaan vain muita asioita. Eikä se puhuminen auta yhtään mitään.. Vai pitäisikö sen auttaa? Pelkän puhumisen?! "

Hei kuule, se avain paranemiseen on juuri noissa asioissa mitkä jätät kertomatta. Sun pitäisi löytää psykologi joka saa sut avautumaan juuri niistä jutuista. Selvästikään tuo jolla käyt ei ole "se oikea". Jos haluat hänen kanssa vielä yrittää, mitä jos kirjoittaisit paperille nuo vaikeat aiheet mitkä tässäkin kerroit, ja katsot miten hän reagoi. Ei sulla ole mitään menetettävää. Jos hän ei ala ottaa niitä sittenkään puheeksi ja auta sua puhumaan niistä, on todellakin aika vaihtaa psykologia. Tuo kirje-metodi voi olla hyvä sen uudenkin kanssa niin pääset heti alkuun eikä tule aikaa tuhlattua joutavanpäiväisyyksiin. Se on ihan täydellistä ajan ja rahan tuhlausta sekä sinulle että sille psykiatrille jos sä siellä ramppaat juttelemassa niitä näitä, se ei vie sua eteenpäin.

 

[QUOTE="a p";22464974]Kiitos vastaajille.. eräs ja ex-masentunut, kumpi tahansa noista voisi olla vastaus. Olisi vain kiva jos joku ammattilainen sanoisi minulle, että "tee näin, se auttaa" eikä ihan aina elämässänsä tarvitsisi yksin tarpoa eteenpäin vaan voisi edes vähän laskea jonkun toisen varaan..[/QUOTE]
Tästä tulee kaksi asiaa mieleen. Onko sinulla lapsuudessa ollut kokemuksia, että olet joutunut selviämään aina yksin tai se apu ja ymmärrys mitä olet muilta saanut, on ollut vastikkeellista tai muuten huonoa? Sitten tulee mieleen, että ehkä sinulle sopisi kognitiivinen terapia paremmin.

 

[QUOTE="hanna";22464952]Oletko hoidossa mielenterveystoimistossa vai missä?
Sinun kannattaisi kertoa tälle psykiatrille/psykologille suoraan, ettet koe käynneistä olevan mitään hyötyä ja että haluaisit kokeilla toista työntekijää. Olen itse mielenterveystoimistossa terapeuttina, ja noin homma toimii ainakin meillä... Jos kyseinen ihminen on ammattilainen, hän kyllä tietää, etteivät kaikki terapiasuhteet toimi.

Mielestäni sinun kannattaisi aloittaa masennuslääkitys. Älä turhaan pelkää lääkkeitä, kyllä jokaiselle yleensä löytyy sopiva lääke. Kun mielialasi lääkityksen ansiosta hieman kohenee, pystyt paremmin lähtemään mukaan terapiaan ja käymään asioita läpi. Muistutan aina omille asiakkailleni, että terapia vaatii paljon työtä - terapia ei ole sitä, että työntekijä antaa ohjeita/neuvoja, joiden mukaan toimimalla asiakkaan vointi paranee. Terapia vaatii kärsivällisyyttä, koska se vie aikaa. Ja aluksi voi käydä niin, että olo joksikin aikaa hiukan pahenee, kun aletaan päästä arkojen asioiden ytimeen.. Sitä ei kannata säikähtää.

Mielestäni sinun kannattaisi käydä juttelemassa kerran viikossa tai ainakin kerran kahdessa viikossa. Kerran kuussa on ihan liian harvoin, jos haluaa terapiasta olevan jotakin hyötyä.[/QUOTE]

yths:llä. Kiitos vastauksesta.. luulen että pakko niitä lääkkeitäkin on harkita, tosin jos ne voivat myös pahentaa tilannetta niin en tiedä.

 

Alkuperäinen, toivottavasti luit vastaukseni edellisen sivun lopusta.

Toivon, ettet luovu terapia-ajatuksesta psykiatrin/psykologin takia. Hän vain on väärä henkilö sinulle. Ja vinkkinä, terapeutilta ei kannata odottaa sitä, että hän sanoisi, mitä sinun missäkin tilanteessa pitäisi/kannattaisi tehdä. Hän voi tehdä ehdotuksia ja tarjota erilaisia näkökulmia, mutta valinnat tekee aina asiakas itse.

 

Kaikki on itsestä kiinni.
Onko sulla ns. kiltin tytön syndrooma - oot tehny enemmän ja paremmin ku oikeesti jaksat, ja nyt on sitten voimat loppu!? Aika höllätä vähän, ei kukaan oo niin kiiltokuvamaisen ahkera, mukava ja tehokas kuin antavat ulospäin ymmärtää - eikä sunkaan tarvii olla semmonen. Anna aikaa itelles, sulla ei oo mihkään kiire. Mutta pyri ulos sieltä neljän seinän sisältä - sinne hajoaa ihan totaalisesti. Aloita joku uusi harrastus tai mene mukaan johonkin toimintaan missä tapaat ihmisiä. Se on ihan älyttömän suuri ja vaikea askel mutta se on ensimmäinen ja merkittävä askel kohti paranemista. Ota tavoitteeksi että kerran viikossa käyt jossain kodin ulkopuolella tapaamassa jotain ihmisiä, koska siitä ihmispelosta pääsee vaan sillä että oikeesti tapaa niitä. Ja jos asioiden hoitaminen tuntuu vaikealta niin niitä pitää vaan alkaa hoitamaan, huomaat sitten että eihän se nyt niin vaikeaa ollutkaan. Se psykologi ei voi tehdä puolestasi asioita, mutta hän voi kannustaa sinua tekemään ne itse. Itse pitää ottaa jokainen askel kohti paranemista, jos sitä haluaa, niitä askelia ei kukaan voi ottaa puolestasi.

 

"Kun minä en tiedä mitä siellä pitäisi tapahtua, niin en tiedä tapahtuuko kaikki oikein Olen oikeasti ihan itku kurkussa taas tämän tunteen kanssa, hän vain istuu ja minun pitäisi osata kyselemättä kertoa muka asioita, ja koska minulta ei kysytä, en niitä pahimpia ole puhunutkaan vaan vain muita asioita. Eikä se puhuminen auta yhtään mitään.. Vai pitäisikö sen auttaa? Pelkän puhumisen?! "

Hei kuule, se avain paranemiseen on juuri noissa asioissa mitkä jätät kertomatta. Sun pitäisi löytää psykologi joka saa sut avautumaan juuri niistä jutuista. Selvästikään tuo jolla käyt ei ole "se oikea". Jos haluat hänen kanssa vielä yrittää, mitä jos kirjoittaisit paperille nuo vaikeat aiheet mitkä tässäkin kerroit, ja katsot miten hän reagoi. Ei sulla ole mitään menetettävää. Jos hän ei ala ottaa niitä sittenkään puheeksi ja auta sua puhumaan niistä, on todellakin aika vaihtaa psykologia. Tuo kirje-metodi voi olla hyvä sen uudenkin kanssa niin pääset heti alkuun eikä tule aikaa tuhlattua joutavanpäiväisyyksiin. Se on ihan täydellistä ajan ja rahan tuhlausta sekä sinulle että sille psykiatrille jos sä siellä ramppaat juttelemassa niitä näitä, se ei vie sua eteenpäin.

Vieläköhän noista voisi kertoa vaikka ne on jo tavallaan ohitettu sillä "ei traumaa".. pakko kai se on. En pysty murtautumaan tuon vahvan kuoren läpi kuin kirjoittamalla, joten niin typerä olo kuin tuosta varmaan tulisikin, ehkä olisi yrittämisen arvoinen asia.

 

[QUOTE="hanna";22465015]Alkuperäinen, toivottavasti luit vastaukseni edellisen sivun lopusta.

Toivon, ettet luovu terapia-ajatuksesta psykiatrin/psykologin takia. Hän vain on väärä henkilö sinulle. Ja vinkkinä, terapeutilta ei kannata odottaa sitä, että hän sanoisi, mitä sinun missäkin tilanteessa pitäisi/kannattaisi tehdä. Hän voi tehdä ehdotuksia ja tarjota erilaisia näkökulmia, mutta valinnat tekee aina asiakas itse.[/QUOTE]

luin kyllä. Kiitos vastauksesta. Kun tekisi niitä ehdotuksia edes hieman enemmän, niin ehkä sekin auttaisi.

 

[QUOTE="a p";22464974]Kiitos vastaajille.. eräs ja ex-masentunut, kumpi tahansa noista voisi olla vastaus. Olisi vain kiva jos joku ammattilainen sanoisi minulle, että "tee näin, se auttaa" eikä ihan aina elämässänsä tarvitsisi yksin tarpoa eteenpäin vaan voisi edes vähän laskea jonkun toisen varaan..[/QUOTE]

Toivottavasti on apua, älä lannistu. Olen käynyt kauan terapiassa ja kun aloin käymään, jossain vaiheessa aloin muistamaan lapsuuden tapahtumia, en muistanut äitistä kuin yhden asian.
Yhtäkkiä alkoi vyyhti purkautumaan, muistin mitä äiti teki meille.
Kaikki ei aukea hetkessä, muista se.
Mun mielestä sulla on traumaan viittaavaa siinä mitä kerroit.

 

[QUOTE="vieras";22465020]Kaikki on itsestä kiinni.
Onko sulla ns. kiltin tytön syndrooma - oot tehny enemmän ja paremmin ku oikeesti jaksat, ja nyt on sitten voimat loppu!? Aika höllätä vähän, ei kukaan oo niin kiiltokuvamaisen ahkera, mukava ja tehokas kuin antavat ulospäin ymmärtää - eikä sunkaan tarvii olla semmonen. Anna aikaa itelles, sulla ei oo mihkään kiire. Mutta pyri ulos sieltä neljän seinän sisältä - sinne hajoaa ihan totaalisesti. Aloita joku uusi harrastus tai mene mukaan johonkin toimintaan missä tapaat ihmisiä. Se on ihan älyttömän suuri ja vaikea askel mutta se on ensimmäinen ja merkittävä askel kohti paranemista. Ota tavoitteeksi että kerran viikossa käyt jossain kodin ulkopuolella tapaamassa jotain ihmisiä, koska siitä ihmispelosta pääsee vaan sillä että oikeesti tapaa niitä. Ja jos asioiden hoitaminen tuntuu vaikealta niin niitä pitää vaan alkaa hoitamaan, huomaat sitten että eihän se nyt niin vaikeaa ollutkaan. Se psykologi ei voi tehdä puolestasi asioita, mutta hän voi kannustaa sinua tekemään ne itse. Itse pitää ottaa jokainen askel kohti paranemista, jos sitä haluaa, niitä askelia ei kukaan voi ottaa puolestasi.[/QUOTE]

On ollut. Todellakin. Yliopistossa opiskelin ensimmäiset vuodet viikonloppuisinkin.. Sitten tapahtui jotain, nyt vuoden ajan ylisuorittamisesta on tullut ihan uskomatonta alisuoritusta. YRITIN höllätä vain hieman, mutta sitten kävi näin, en tee enää juuri mitään eikä opiskelu suju edes pakottamalla.

Vieras:
"Tästä tulee kaksi asiaa mieleen. Onko sinulla lapsuudessa ollut kokemuksia, että olet joutunut selviämään aina yksin tai se apu ja ymmärrys mitä olet muilta saanut, on ollut vastikkeellista tai muuten huonoa? Sitten tulee mieleen, että ehkä sinulle sopisi kognitiivinen terapia paremmin. "

En oikein tiedä.. olin pienenä kai se joka oli muita parempi tekemään asioita ja joka auttoi muita (esim. ekaluokkalaisena olin kakkosten apuopena lukemisessa kun ei ollut muuta tekemistä) joten ei minua ole oikein autettu, tai olen tosiaan itse keksinyt keinot ennen kuin on ollut tarvetta. Vastikkeellista apua en oikein käsitä, mitä se tarkoittaa, esimerkiksi se että todistuksesta sai rahaa jos menestyi hyvin?

Täytyy ottaa selvää mitä on "kognitiivinen terapia", en tiedä mitä se on. Kiitos vinkistä!

 

Tuli vielä mieleen, että olisiko sinulla mahdollisuus käydä yksityisellä psykoterapiassa? Luulisin, että YTHS:llä on sen verran ruuhkaista, että kovin tiiviit käynnit eivät ole mahdollisia... YTHS:n psykiatri voi kirjoittaa sinulle B-lausunnon Kelaan psykoterapiaa varten (oltuasi 3 kuukautta YTHS:llä hoitosuhteessa). Yksityisen psykoterapeutin hankit itse. Siinä on se hyvä puoli, että voit käydä tutustumassa useampaan psykoterapeuttiin ja katsoa, kenen kanssa tuntuu synkkaavan. Yksityinen psykoterapia tietysti maksaa, vaikka Kela kustantaakin osan, mutta jos se vain on taloudellisesti sinulle mahdollista, niin suosittelen.
Psykoterapiasuuntauksista sen verran, vaikka ne ovatkin toissijaisia terapiasuhteen toimivuuden rinnalla... Psykodynaamista/-analyyttista suuntausta en sinulle suosittele, sillä se on pitkälti vanhojen asioiden märehtimistä, eikä terapeutti juurikaan ota kantaa mihinkään. Sinulla voisi toimia kognitiivinen terapia tai voimavara-/ratkaisukeskeinen terapia. Niissäkin toki vanhoja asioita käsitellään, mutta katse on kuitenkin kohti tulevaisuutta. Korostan silti edelleen sitä, että terapiasuuntauksella ei ole niin paljon väliä kuin sillä, että terapeutin kanssa synkkaa!

 

[QUOTE="a p";22465075]
En oikein tiedä.. olin pienenä kai se joka oli muita parempi tekemään asioita ja joka auttoi muita (esim. ekaluokkalaisena olin kakkosten apuopena lukemisessa kun ei ollut muuta tekemistä) joten ei minua ole oikein autettu, tai olen tosiaan itse keksinyt keinot ennen kuin on ollut tarvetta. Vastikkeellista apua en oikein käsitä, mitä se tarkoittaa, esimerkiksi se että todistuksesta sai rahaa jos menestyi hyvin?
[/QUOTE]
Siis sitä vastikkeellisella ymmärryksellä ja avulla tarkoitin, että hyväksyntää ja huomioimista saa kun toimii ja käyttäytyy tietyllä tavalla. Pitää olla reipas, kiltti ja helppo lapsi ym. ja täytyy miettiä mitä kertoo tunteistaan, koska joko loukkannutaan, ei ymmärretä tai ei kuunnella (voi johtua siitä, etteivät vanhemmat jaksa tai pysty). Siitä menee helposti omien tunteidensa kanssa hukkaan, niin ettei aikuisiälläkään osaa kertoa miltä tuntuu.

 

[QUOTE="hanna";22465141]Tuli vielä mieleen, että olisiko sinulla mahdollisuus käydä yksityisellä psykoterapiassa? Luulisin, että YTHS:llä on sen verran ruuhkaista, että kovin tiiviit käynnit eivät ole mahdollisia... YTHS:n psykiatri voi kirjoittaa sinulle B-lausunnon Kelaan psykoterapiaa varten (oltuasi 3 kuukautta YTHS:llä hoitosuhteessa). Yksityisen psykoterapeutin hankit itse. Siinä on se hyvä puoli, että voit käydä tutustumassa useampaan psykoterapeuttiin ja katsoa, kenen kanssa tuntuu synkkaavan. Yksityinen psykoterapia tietysti maksaa, vaikka Kela kustantaakin osan, mutta jos se vain on taloudellisesti sinulle mahdollista, niin suosittelen.
Psykoterapiasuuntauksista sen verran, vaikka ne ovatkin toissijaisia terapiasuhteen toimivuuden rinnalla... Psykodynaamista/-analyyttista suuntausta en sinulle suosittele, sillä se on pitkälti vanhojen asioiden märehtimistä, eikä terapeutti juurikaan ota kantaa mihinkään. Sinulla voisi toimia kognitiivinen terapia tai voimavara-/ratkaisukeskeinen terapia. Niissäkin toki vanhoja asioita käsitellään, mutta katse on kuitenkin kohti tulevaisuutta. Korostan silti edelleen sitä, että terapiasuuntauksella ei ole niin paljon väliä kuin sillä, että terapeutin kanssa synkkaa![/QUOTE]

Ei ole mahdollista tällä hetkellä, kun en ole töissäkään ja kaikki opintotuet ja laina menee elämiseen. Aika tiukkaa siis. Ehkä joskus myöhemmin sitten.

Kiitos noista vinkeistä. Kysyn tuosta kognitiivisesta seuraavalla kerralla.. luulen että se sana on vilahtanut kerran keväällä, mutta sitten tuli kesäloma väliin ja se unohtui.

 

[QUOTE="vieras";22465198]Siis sitä vastikkeellisella ymmärryksellä ja avulla tarkoitin, että hyväksyntää ja huomioimista saa kun toimii ja käyttäytyy tietyllä tavalla. Pitää olla reipas, kiltti ja helppo lapsi ym. ja täytyy miettiä mitä kertoo tunteistaan, koska joko loukkannutaan, ei ymmärretä tai ei kuunnella (voi johtua siitä, etteivät vanhemmat jaksa tai pysty). Siitä menee helposti omien tunteidensa kanssa hukkaan, niin ettei aikuisiälläkään osaa kertoa miltä tuntuu.[/QUOTE]

Tuo kyllä kuulostaa hyvin tutulta. Ihan pienestä asti. Ei ole voinut/halunnut/uskaltanut kertoa omista peloistaan, jos isä on kännissä ja äiti itkee omia surkeuksiaan, joten on sitten poissa silmistä ettei aiheuta lisää itkua ja jos ollaan muiden edessä niin kaikki on aina hienosti.

 

tosiaan, kuten jotkut jo sanoivatkin, kerran kuussa on liian harvoin, ei siinä pääse syntymään tarpeeksi luottamuksellista suhdetta vaikka olisi sopivakin psykologi kyseessä. Yritä jaksaa käydä useammin, ota se nyt vaikka ainoaksi tavoitteeksesi. ja se kirjeen kirjoittaminen psykologille on ihan oikeasti toimiva juttu, minun ystäväni teki niin kun ei uskaltanut avata suutaan tietyistä asioista. Äläkä sitä pelkää mitä on aiemmin tullut sanottua (että ei ole tramoja), on ihan täysin ymmärrettävää ettei niistä halua heti puhua tuiki tuntemattoman kanssa. Mielestäni on vain upeaa jos uskallat ne edes jossain vaiheessa tuoda esiin. Ja kun eihän sellaista ihmistä olekaan jolla ei olisi traumoja, me kaikki ollaan jollain tapaa rikki, kyllä se psykologi sen tietää.

Sinuna harkitsisin myös lääkkeiden kokeilua ihan vakavasti, lähes kaikille lääkkeet tuovat kuitenkin tosi paljon apua, niiden avulla jaksaisit sitten tuota terapiaakin täysipainoisemmin hyödyntää ja saisit voimia niiden vaikeiden asioiden käsittelyyn. Nimittäin paljon voimia siinä tarvitaan että nuo kaikki solmut saisit avattua. Usko pois, se on yrittämisen väärtiä, sitten jälkeenpäin voit olla todella ylpeä itsestäsi ja nauttia elämästä ihan erilaisin siemauksin kuin tähän asti. Tsemppiä ja rohkeutta!

Mielestäni voit nyt hetkeksi jättää sen gradun sikseen ja keskittyä ihan vain itsesi hoitamiseen, ainakin siihen asti että saat lääkityksen kohdalleen (mikä toisi sinulle energiaa mennä kävelyllä ja ehkä aloittaa opintojakin). Kuulostat niin masentuneelta että ansaitset sairasloman. Sitten kun olo helpottuu hieman, jos gradun ja opintojen tekeminen tuntuu vielä liian työläältä, ja pelkäät rahatilanteen puolesta, voit harkita jos menisit väliaikaisesti johonkin helppoon työhön (esim kaupan kassalle tai postinjakajaksi). Se ei vaadi niin paljoa henkisiä voimavaroja kuin gradun tekeminen, ja sitten kun olisit kunnossa jatkaisit taas opintoja. Anna itsesi nyt levätä kaikkien niiden suoritusvuosien jälkeen!

 

Minusta aloittajan pitäisi päästä nyt psykiatrian erikoislääkärille. Se on siis eri kuin psykologi. Todennäköisesti hän nyt käy psykologin luona terapiassa. Terapioita on erilaisia, on niitä joissa paneudutaan nykyhetken ja selviämiseen arjesta ja niitä joissa kaivetaan ongelmia syvemmältä. Aloittajalla on selvästi masennus, se ei mene todennäköisesti ohi pelkällä terapialla, tarvitaan myös masennuslääkitys. Nykyäajan lääkkeet ei tee ihmisestä erilaista, ei muuta luonnetta, ulkomuotoa, ei näe päälle päin että on ottanut lääkettä. Mutta mieliala kohenee suurimalla osalla. On helpomi olla ja elää. Tällöin myös terapiasta voi olla enemmän hyötyä. Voi myös olla niin ettei terapiasta ole jokatapauksessa apua, kaikille se ei tuo helpotusta. kauanko aloittaja on nyt terapiassa käynyt? Se on monesti vuosien prosessi, hyvin hitaasti etenevä eikä tulokset näy nopeasti. Se aiheuttaa turhautumista ja uskon menetysä koko touhuun. Voi myös olla niin ettei kyseinen terapiamuoto auta, silloin voi kokeilla jotain muuta tyyliä. Tämänkin siis päättää sitten psykiatri, eli se lääkäri. On totta että ulkoilu, ihmisten kanssa olo, ja harrastukset auttaa pitämään mielialaa korkeammalla, mutta masentunut ihminen ei vaan jaksa. Aloittajan siis ei kannata parjata itseään, ettei jaksa, halua, voi ja kykene vaikka muut kehottaa. Lääkeen avulla voisi löytyä enemmän aurinkoa elämää ja tätä kautta sitä sosiaalisuuttakin. Kaikille tosin ei nuo miedot lääkkeet auta, ja joutuvat käytäämään voimakkaampia. Mutta kokeilemalla oikea lääkityksin löytyy. Aloittajan kannattaisi nyt hetimiten soittaa mielenterveysasemalle tai muulle hoitavalle taholleen ja pyytää aika lääkärille. Joskus terapian ollessa kesken joudutaan pohtiman potilaan vointia ja sitä onko hyvä enää jatkaa samalla kaavalla, vai muuttaa jotain.

 

niin joo, ja ei todellakaan ole tarkoitus että psykologi vain istuu hiljaa ja odottaa että sinä puhut. Tai osa on sellaisia, mutta useimmat tykkää kyllä semmoisesta avusta että psykologi jonkin verran ohjaa keskustelua ja etenkin osaa kysyä ne oikeat kysymykset. Että hän saa sinussa aikaan jotain uusia ajatuksia ja kylvää siemeniä uusiin näkökulmiin. Ja rohkaisee sinua niissä asioissa mitkä ovat sulle vaikeita (esim nyt tuo ihmisten pariin uskaltautuminen). Yksi terapeutin tärkeimpiä tehtäviä on kuitenkin itsetunnon kohottaminen jos asiakas on masentunut. Ja että koet hänen kanssaan olosi niin turvallisesksi että haluatkin kertoa hänelle asioista. Ei sellaista turvallisuuden tunnetta minun mielestäni voi syntyä jos terapeutti istuu vain tuppisuuna. Sehän olisi saman kun menisit metsään puille puhumaan. Toivottavasti saat kerättyä rohkeutta ja kerrottua noista vaikeista jutuista! Ja voithan samalla kertoa että toivoisit häneltä hieman aktiivisempaa otetta, sanoa suoraan että sun on vaikea puhua jos hän ei kysele vähän enemmän.

 

Riippuu kai terapeutista millaista tuo kognitiivinen terapia on. Tiedän tapauksen jossa juuri tämä kyseinen terapiamuoto koostui asiakkaan omasta yksinpuhelusta, ja psykologi vain kuunteli, kysyi ehkä väliin jotain tyyliin: miksi, mitä jne... Käyntejä 3krt/vk useamman vuoden ajan. Ja mitään apua ei asiaks saanut ongelmiinsa.

 

[QUOTE="a p";22465226]Tuo kyllä kuulostaa hyvin tutulta. Ihan pienestä asti. Ei ole voinut/halunnut/uskaltanut kertoa omista peloistaan, jos isä on kännissä ja äiti itkee omia surkeuksiaan, joten on sitten poissa silmistä ettei aiheuta lisää itkua ja jos ollaan muiden edessä niin kaikki on aina hienosti.[/QUOTE]
Minusta tästä olisi hyvä aloittaa ja kertoa myös terapeutille tämä. Ettet tunnista miltä tuntuu tai et ole tottunut ilmaisemaan sitä tai että et koe omia asioitasi ja tunteitasi niin tärkeiksi, että niistä osaisit kertoa. Ja sitten miettiä käytännön esimerkkien kautta, että miten se vaikuttaa elämään ja miten eteenpäin niissä vaikeissa tilanteissa, ettei jää kiinni vaan siihen yleiseen murheeseen, pahaan oloon ja menneisyyteen. Sen jälkeen voi nousta uusiakin asioita ja tunteita esiin, mikä ei ole ollut aiemmin mahdollista.

Itse joskus terapiassa jauhoin pitkät pätkät tunteista ja vuosien jälkeen jäi käteen vain se, että olin puhunut sielläkin vain sitä, mistä ajattelin, että minun olisi kuulunut puhua ja mitä minun olisi odotettu sanovan. Oma äidillinen terapeuttini tiedostamatta jotenkin ohjasi minua siihen mukautuvan tytön rooliin, johon olin tottunut. Oikeasti olisin tarvinnut apua siihen, että olisin pystynyt puhumaan niistä asioista, jotka oikeasti vaivasivat ja mitä oikeasti tunsin. Ja sitten olisin halunut, että terapia ei olisi jäänyt sellaiseen pysähtyneeseen voivottelun tilaan vaan ohjannut eteenpäin elämässä. Minua lääkkeet eivät auttaneet yhtään, vaan lähinnä myöhemmät oivallukset omista ajattelutavan virheistä (paljon myöhemmin kun olin jo lopettanut lääkityksen, tämä ei siis kuitenkaan ole lääkitysvastainen kommentti).

 

[QUOTE="toinen";22465281]Minusta aloittajan pitäisi päästä nyt psykiatrian erikoislääkärille. Se on siis eri kuin psykologi. Todennäköisesti hän nyt käy psykologin luona terapiassa. Terapioita on erilaisia, on niitä joissa paneudutaan nykyhetken ja selviämiseen arjesta ja niitä joissa kaivetaan ongelmia syvemmältä. Aloittajalla on selvästi masennus, se ei mene todennäköisesti ohi pelkällä terapialla, tarvitaan myös masennuslääkitys. Nykyäajan lääkkeet ei tee ihmisestä erilaista, ei muuta luonnetta, ulkomuotoa, ei näe päälle päin että on ottanut lääkettä. Mutta mieliala kohenee suurimalla osalla. On helpomi olla ja elää. Tällöin myös terapiasta voi olla enemmän hyötyä. Voi myös olla niin ettei terapiasta ole jokatapauksessa apua, kaikille se ei tuo helpotusta. kauanko aloittaja on nyt terapiassa käynyt? Se on monesti vuosien prosessi, hyvin hitaasti etenevä eikä tulokset näy nopeasti. Se aiheuttaa turhautumista ja uskon menetysä koko touhuun. Voi myös olla niin ettei kyseinen terapiamuoto auta, silloin voi kokeilla jotain muuta tyyliä. Tämänkin siis päättää sitten psykiatri, eli se lääkäri. On totta että ulkoilu, ihmisten kanssa olo, ja harrastukset auttaa pitämään mielialaa korkeammalla, mutta masentunut ihminen ei vaan jaksa. Aloittajan siis ei kannata parjata itseään, ettei jaksa, halua, voi ja kykene vaikka muut kehottaa. Lääkeen avulla voisi löytyä enemmän aurinkoa elämää ja tätä kautta sitä sosiaalisuuttakin. Kaikille tosin ei nuo miedot lääkkeet auta, ja joutuvat käytäämään voimakkaampia. Mutta kokeilemalla oikea lääkityksin löytyy. Aloittajan kannattaisi nyt hetimiten soittaa mielenterveysasemalle tai muulle hoitavalle taholleen ja pyytää aika lääkärille. Joskus terapian ollessa kesken joudutaan pohtiman potilaan vointia ja sitä onko hyvä enää jatkaa samalla kaavalla, vai muuttaa jotain.[/QUOTE]

Kiitoa neuvoistasi. Aion kysyä noista lääkkeistä vielä, ehkä..

Olen käynyt n. 10kk tuolla lääkärillä, en koskaan aiemmin missään (vaikka olen ollut vielä pahemmassa tilanteessa, mutta on vain ollut PAKKO pärjätä ilman mielenterveyspotilaan leimaa).

 

Kysy vain lääkkeistä, ja voit olla täysin huoletta, ne ei oikeasti mene päähän, ne ei muuta sinua mitenkään, et edes huomaa että olet lääkkeen ottanut aamulla. Ne toimii aivojen tasolla, huomaamatta, mutta mielialasi vain kohenee, ettei ole niin kurja olla, aikaa tosin tehoamisen alkuun voi olla jopa 3 viikkoa. Ja nämä nykyiset lääkkeet on erittäin käytettyjä, olen varma että tutuissasi on niiden käyttäjiä, opettajissa, naapureissa jne.. siis ihan tavalliset ihmiset niitä syö. Ne jotka syö niitä tosi voimakkaita lääkkeitä ja montaa lääkettä päällekäin, on niitä joista näkee että ovat sairaista ja lääkittyjä. Tuota vaaraa sinulla ei todellakaan ole.

 

Kaikki psykiatrit reivät suosi diagnosointia, koska silloin on olemassa vaara, että potilas alkaa elää diagnoosiaan todeksi.
Tiosinsanoen he koittavat hoitaa potilasta niin, ettei tämä leimaannu tiettyyn diagnoosiin.
varsinkin ahdisyuneisuus sitäpaitsi on usein normaali rektio jostain tapahtumasta, joten sitä ei edes voi hoitaa, vaan pitää selvittää mistä se johtuu ja hoitaa syy, ei seurasuta.
Varsin usein ahdistuneisuus ja arvottomuuden tunne johtuu lapsuudesta.
Esim. martti Paloheimon kirja Suomalaisen lapsuuden haavat, miten sinua kohdeltiin auttaa ymmärtämään tilannetta varsin hyvin.
Masentavaa on se, että hänkin toteaa kirjassaa, että terapia voi joko euttaa, tai sitten ei. kyse on senkaltaisista vammoista, että ammattilainen ei voi pelkällä kirjatiedolla auttaa, vaan hänellä pitäisi olla oma kokemusperäinen tieto asiasta ja parhaiten toimivaksi avuksi Paloheimo nimääkin vertaistuen.
Toki ahdistus voi syntyä myöhemminkin, ei sen tarvitse aina olla peräisin jo lapsuudesta, mutta kyse on kuitenkin kyvyttömyydestä tuntea. Kun ei tiedä, miltä tuntuu, alkaa ahdistaa ja kaikki tunteet, niin negatiiviset kuin positiivisetkin alkaakoikea samanlaisena fyysisenä ahdistuksena, möykkynä rinnassa ja paniikkina.

 

Kiitos kaikille vastanneille. Luin vastaukset vaikken osaakaan niihin mitään kommentoida - voin vain toivoa että minullekin löytyisi se sopiva apu ja että jaksan hakea sitä oikeanlaista taas uudestaan ja uudestaan. Ja että osaisin avata suuni ja saada sieltä ulos jotain mistä olisi oikeasti hyötyä yleisen jutustelun sijaan.

Joskus tuntuu että olisi ollut helpompaa jatkaa sillä linjalla, ettei niillä omilla tunteilla ole väliä, piste - ja mennä eteenpäin niinkuin kaikki muutkin. Mutta virheistään saa maksaa.

 

[QUOTE="toinen";22465388] Ne jotka syö niitä tosi voimakkaita lääkkeitä ja montaa lääkettä päällekäin, on niitä joista näkee että ovat sairaista ja lääkittyjä. Tuota vaaraa sinulla ei todellakaan ole.[/QUOTE]

He ovat PKV-lääkkeiden käyttäjiä, masennukseen ja ahdistukseen käytetään yleisesti SSRI-lääkkeitä, eli serotoniinin takaisinvirtauksen estäjiä. Ne eivät aiheuta riippuvuutta eivätkä huumaa.
Päihdyttävät rauhoittavat lääkkeet -joista tunnetuin varmasti on Diapam- ovat huumaavia ja riippuvuutta aiheuttavia.