Miten ujoa ja herkkää lasta tulisi kasvattaa?

  • Viestiketjun aloittaja Beep
  • Ensimmäinen viesti
Beep
Laittaa nuorena sosiaalistumaan? Hoitaa kotona? Viedä mukaan joka paikkaan vaikka uskallusta ja halua ei ole? Kuunnella lasta, kuinka paljon? Mitä ikinä tulee aiheesta mieleen, kirjoita. :)
 
"vieras"
[QUOTE="vieras";24865876]Jokainen on mitä on ja osa on aikuisinakin ujoja. Tärkeintä on se, ettei syyllistä lasta temperamentista. Siitä jää ikuiset jäljet.[/QUOTE]
Siis ettei syyllistä ja myös yritä näkyvästi "reipastaa".
 
  • Tykkää
Reactions: lauantaipussi
"äiti"
Anna aikaa olla, tutustua, sopeutua. Jos voit olla kotona siitä ei ole haittaa, kunhan joskus käytte yhdessä ihmisten ilmoilla. Opettele lukemaan lastasi, jotte tiedät missä milloinkin menee hänen sietorajansa. Mulla on yksi ujo ja herkkä lapsi, joka alkoi sosiaalistua kodin ulkopuolella vasta 5-vuotiaana. Häntä ei kiinnnostaneet muut lapset kuin sisarukset ja olen yhä tyytyväinen siihen, että hän sain olla rauhassa, kotona. Nykyisin hän on pidetty kaveri koulussa ja elämä maillillaan.
 
Esikoiseni on ujo, ja olen kiitollinen että sain hoitaa häntä pitkään kotona. Silti hän men 5-vuotiaana puolipäiväiseksi päiväkotiin lähinnä puheterapeutin suosituksesta, mutta oli siitä hänelle hyötyä muutenkin. Sen vuoden jälkeen hän uskalsi jo hiukan jutella aikuisillekin, ja eskarin aloitus oli varmasti helpompi kuin että hän olisi tullut sinne suoraan kotihoidosta (kerhossa hän toki kävi aiemminkin).

On vaikeaa tasapainoilla lapsen mukana menemisen (mikä helposti tarkoittaa kotona kökkimistä, kun oikein mihinkään ei uskaltaisi mennä) ja sopivan rohkaisemisen välillä. Minä päädyin viemään lasta kerhoihin ja jumppiin, vaikkei hän aina olisi uskaltanutkaan. Kun siitä huolimatta rohkaisi ja muutaman kerran kävi vaikkei lapsi olisi halunnutkaan, hän olikin tyytyväinen siihen että lopulta uskalsi.
 
erpu
Tämä aihe kiinnostaa minuakin. Itselläni on ujo 4v tyttö. Me olemme saaneet kuulla joiltakin kavereiltamme, että "kannattaisi varmaan käydä ihmisten ilmoilla" kun tyttö on ujo.. juuh, kotonahan me tietysti on 4 vuotta jiirattu tarkasti...

Nyt on päiväkodissa hoidossa. Hoidossa aina hyvin mennyt, ei ole tullut syömättömyyttä tms, eikä itkuisuuttakaan juurikaan. Muutamia hyviä kavereita sieltä on saanut, mutta leikkii paljon yksinkin. Ujous käy ilmi niin että uusia ihmisiä tavatessa ei välttämättä vastaile kun kysytään, ei mene itse aloitteellisesti juuri koskaan toisille vieraille tai tutuillekaan lapsille juttelemaan tms.

Olen yrittänyt antaa olla hänen sellainen kun on. Joskus huomaan että olen painostanut häntä, esim. sanomalla että jutellaan reippaasti kun "salla ja tuomas" tulevat meille käymään tms. Tai sitten kun huomaan että on ujostellut, niin saatan kysyä että ujostuttiko sua tms. Mutta pyrin etten syyllistä kuitenkaan häntä siitä.
 
"kolmen äiti"
Meidän esikoinen on ujo ja valtavan herkkä, mutta silti omalla tavallaan sosiaalinen. Eli nauttii kovasti kavereiden seurasta, mutta tarvitsee vain aikansa ennen kuin uskaltautuu vieraampien seuraan.

Ja tosiaan kovin herkkä, suree maailman nälän hätää, naapurin tädin sairauksia jne todella kovin. Ottaa kaiken hirveän vakavasti.

Toisaalta on omille ystävilleen mitä paras ystävä, luotettava, aina ystävällinen, ottaa jokaisen huomioon jne.

Mielestäni ujolle ja herkälle lapselle pitää antaa aikaa. Omalleni ainakin pahin mahdollinen ratkaisu olisi ollut hänen eristäminen (sillä nauttii kuitenkin muiden lasten seurasta). Mutta itse olen yrittänyt kannustaa häntä menemään mukaan, mutta en painostanut koskaan kuitenkaan. Itse on saanut päättää tahdin.
 
lapsena ujo ja pelokas
Älä ainakaan tee ujoudesta numeroa ja koita reipastaa toista väkisin ja näkyvästi. Ujous ei ole vika. Tarkoitan sitä, että esimerkiksi kylässä ei tarvitse alkaa kailottaa kovaan ääneen, että älä nyt ujostele, meidän lapsi on tällainen ujo, menepäs nyt rohkeasti vaan pyytmään muita lapsia leikkimään, voi voi kun sä olet ujo, meidän lapsi on tällainen ujo ja hiljainen... argh. Anna lapsen tutustua uusiin tilanteisiin rauhassa, äläkä syyllistä ujoudesta. Lapsi saa olla ujo ja hiljainen, ei sitä tarvitse koittaa kitkeä pois. Sellainen tuntuu pahalta.

Toisaalta lasta voi mielestäni kyllä vähän patistaa esimerkiksi harrastuksiin tai kaverin luokse kylään. Itse olisin joskus halunnut tehdä jotain, mutta en uskaltanut, joten oli hyvä, että joku vähän patisti ja "raahasi mukanaan".
 
Oikeastaan kukaan ei voi sanoa suoraan miten kasvattajan tulisi toimia ujon ja aran (tai ylipäätään minkäänlaisen) lapsen kohdalla. Konstit on monet ja näkemyksiä kasvatuksen tavoitteista on erilaisia...

Oman ujon ja aran lapseni kasvatuksessa olen pitänyt johtotähtenä ajatusta lapsen luonteenpiirteiden hyväksymistä sellaisenaan ja kasvun tukeminen tästä lähtökohdasta käsin. Käytännössä tämä tarkoitti esimerkiksi sitä, että en yrittänyt saada lasta väkisin reipastumaan tai olemaan rohkea. Uusiin tilanteisiin ja toisiin lapsiin annoin tutustua omassa rauhassa, toki useimmiten olin itse tutustumistilanteessa ja leikkien alkuvaiheessa mukana jossain määrin jopa puhumassa lapsen puolesta.. Menin siis yhtenä lisätyyppinä leikkeihin mukaan :xmas:

Tein tosin myös todennäköisesti virheitä siinä, että laitoin lapsen kerhoon 3-4 -vuotiaana. Lapsihan jäi joka kerta itkemään ja ei mielellään tuonne lähtenyt. Viihtyi kuitenkin kerhossa aika hyvin, joten siksi sitä jatkettiin.. Jälkikäteen olen miettinyt, että tuo kerhorumbaa saattoi kyllä olla melko turha. Tuskin siitä mitään traumoja lapselle kuitenkaan jäi.

Päivähoidon lapsi aloitti 4 -vuotiaana ja toin sielläkin heti esiin sen, että lasta ei sitten tarvitse muokata toisenlaiseksi. Annetaan olla arka ja ujo, toki lasta sai kannustaa ja rohkaista osallistumaan, mutta omassa rauhassaan. Näin toimittiinkin hyvässä yhteisymmärryksessä.

Nyt tällä erittäin aralla ja ujolla lapsella vaikuttaa olevan itsetunto kohdallaan ja kun ensimmäiset kouluvuodetkin ovat jo takana (kolmessa eri koulussa) niin lapsi on saanut paljon kavereita. Lapsi vaikuttaa jopa erittäin suositulta kaverilta jonka kanssa samanikäiset ja vanhemmat koululaiset tykkäävät touhuta. Ujous ja arkuus ovat enimmäkseen vain muisto varhaisemmasta lapsuudesta. Ja tosiaan, kaikki tämä on tapahtunut lapsen luonnetta ja kasvun aikataulua tukien. Lapsen huolia kuunnellen, vierellä kulkien ja rohkaisten.

Äitinä toki vieläkin näen lapsessani sen aran ja ujon puolen herkkyytenä mikä on toki hieno asia. Koko kasvuprosessi harrastuksia ja vastaan tulleita lapsia ja opettajia myöten on mennyt melkolailla upeasti ja siksi kai kokonaisuus vaikuttaakin tällä hetkellä näin hyvältä. Jos lapsi olisi vieläkin syrjäänvetäytyvä ja arka hän saisi sitä olla.


Työssäni varhaiskasvattajana huomaan herkästi myös ujot ja arat lapset ja pyrin rohkaisemaan lapsia heidän omista lähtökohdistaan. Liian usein kohtaan kasvattajia joiden mielestä arkuus ja ujous olisivat jotenkin ei-toivottuja ominaisuuksia. Itse ajattelen ne (suurimmaksi osaksi) olevan lapsen luontainen tapa toimia ja siitä lähtökohdasta käsin lähden rakentamaan kasvatusta vanhempien toiveita kuunnellen...
 
  • Tykkää
Reactions: Phoebsi
erpu
Näitä viestejä lukiessani tulee väkisinkin tunne, että minä olen kyllä tainnut toimia aivan väärin. En ole mielestäni siis juurikaan omaa 4v lastani painostanut, mutta me ollaan ihan selvästi liikaa kotona puhuttu tuosta ujostelusta yms... :(

Ja toisaalta jos on ollut reipas, niin sitä käytöstä kovasti kehuttu.

Minun täytyy ottaa ryhtiliike ja enemmän vielä hyväksyä lapsi sellaisena kuin on.
 
......
[QUOTE="vieras";24865876]Jokainen on mitä on ja osa on aikuisinakin ujoja. Tärkeintä on se, ettei syyllistä lasta temperamentista. Siitä jää ikuiset jäljet.[/QUOTE]

Tämä on erittäin tärkeää. Minä muistan ikuisesti, kun äiti vertasi minua serkkuuni ja itkun sekaisella äänellä valitti, että miksi minä en voi olla yhtä ihanan reipas kuin serkkuni. Paljon muitakin tällaisia kokemuksia on, olin mm. surkimus, kun en saanut suutani auki. Siinä tunsi, että on jotenkin huonompi ihminen, kun on juuri sellainen kuin on ja itsensä hyväksyminen oli vaikeaa. Mut eihän ujoudesta pääse ikinä eroon, jos ei ensin hyväksy itseään.
 
Näitä viestejä lukiessani tulee väkisinkin tunne, että minä olen kyllä tainnut toimia aivan väärin. En ole mielestäni siis juurikaan omaa 4v lastani painostanut, mutta me ollaan ihan selvästi liikaa kotona puhuttu tuosta ujostelusta yms... :(

Ja toisaalta jos on ollut reipas, niin sitä käytöstä kovasti kehuttu.

Minun täytyy ottaa ryhtiliike ja enemmän vielä hyväksyä lapsi sellaisena kuin on.
Mutta hei, kyllä äiti tuntee oman lapsensa varmasti ihan parhaiten.. Ehkä oma lapsesi onkin tarvinnut juuri tuota kehumista reippaudesta ym. :)
 
Beep
Liian usein kohtaan kasvattajia joiden mielestä arkuus ja ujous olisivat jotenkin ei-toivottuja ominaisuuksia. Itse ajattelen ne (suurimmaksi osaksi) olevan lapsen luontainen tapa toimia ja siitä lähtökohdasta käsin lähden rakentamaan kasvatusta vanhempien toiveita kuunnellen...
Mutta nehän ovat huonoja ominaisuuksia tässä nyky-yhteiskunnassa. Ei ne ole huippuosaajien luonteenpiirteitä!!! (Ei mun oma arvomaailma silti)

Itse entisenä ujona lapsena en hyötynyt varhaisesta sosiaalistamisesta, ehkä siitä oli jopa haittaa, mutta se on vain spekulaatiota koska emme voi tietää toisen tien lopputulosta.
 
Beep
Tämä on erittäin tärkeää. Minä muistan ikuisesti, kun äiti vertasi minua serkkuuni ja itkun sekaisella äänellä valitti, että miksi minä en voi olla yhtä ihanan reipas kuin serkkuni. Paljon muitakin tällaisia kokemuksia on, olin mm. surkimus, kun en saanut suutani auki. Siinä tunsi, että on jotenkin huonompi ihminen, kun on juuri sellainen kuin on ja itsensä hyväksyminen oli vaikeaa. Mut eihän ujoudesta pääse ikinä eroon, jos ei ensin hyväksy itseään.

Niin asian ytimessä että! ;)
 
"noo"
Minä oon jo hyvästi päälle 40v ja muistelen vieläki lähes päivittäin, kun lapsena sain aina kuulla siitä, että oon niin ujo.
Peruskoulun jälkeen uskaltauduin mennä parturi-kampaajan koulutukseen, siitäki sanottiin ettei tuu mitään kun olen ujo. Hyvä tuli.
Kaikenlaiset esiintymiset on hirveetä vieläki, ensimmäinen ajatus ain aetten voi kun olen niin ujo.

Eli ainakaan sitä lasta ei saa syylistää/muistuttaa siitä ujoudesta.
 
lapsena ujo ja pelokas
Näitä viestejä lukiessani tulee väkisinkin tunne, että minä olen kyllä tainnut toimia aivan väärin. En ole mielestäni siis juurikaan omaa 4v lastani painostanut, mutta me ollaan ihan selvästi liikaa kotona puhuttu tuosta ujostelusta yms... :(

Ja toisaalta jos on ollut reipas, niin sitä käytöstä kovasti kehuttu.

Minun täytyy ottaa ryhtiliike ja enemmän vielä hyväksyä lapsi sellaisena kuin on.
Jos ette ole painostanut ja lasta on kehuttu jne. niin tuskin te olette pahasti tehneet :)

Mä muistan kun mua aina nälvittiin ujoudesta, koin että äiti suorastaan kiusasi minua siitä jo silloin kun olin ihan pieni. Joskus muistan, kun ujona mietin, uskaltaisinko mennä tekemään jotain, kuten osallistua kuoron lauluesitykseen, äiti alkoi heti selittää ujoudesta "ai ihanko totta sä sinne menisit, luulet että sua alkaa ujostuttaa, kaikki sit tuijottaa sua ja pitää olla kaikkien edessä, sä olet kyllä niin ujo...." ja kylässä piti just aina selittää ihmisille että meidän tyttö aina ujostelee hirveästi... Mun mielestä ei sinänsä ole paha jos siitä asiasta puhuu lapsen kanssa, kotona kahdestaan, mutta se tuntuu pahalta, jos siitä ujoudesta alkaa keuhkota just silloin kun lasta ujostuttaa, kaikkien kuullen. Siinä tilanteessa se vain nolottaa ja lisää ujoutta.
 
"mhm"
Minulla on kaksi ääripään lasta: toinen hyvin herkkä ja ujo ja toinen oikein sellainen, että nauttii huomion keskipisteenä olemisesta ja esiintymisestä.

Molempia olen yrittänyt kehua ja kannustaa olemaan oma itsensä.

Joskus on vaikeaa, kun esikoinen näkee miten vieraat ihmiset ihailee ja paijailee pikkusiskoa, mutta eivät huomaa häntä. Silloin vain yritän kertoa hänelle, kuinka suunnattoman hieno ja ihana ihminen hän on JUURI sellaisena kuin hän on.

Toki kehun häntä silloin kun hän "ylittää" itsensä, eli uskaltaa tehdä jotain minkä tekeminen jännittää, mutta en painosta häntä olemaan reipas tai juttelemaan vieraiden kanssa, jos hän ei sitä itse tahdo.
 
Beep
Mun mielestä ei sinänsä ole paha jos siitä asiasta puhuu lapsen kanssa, kotona kahdestaan, mutta se tuntuu pahalta, jos siitä ujoudesta alkaa keuhkota just silloin kun lasta ujostuttaa, kaikkien kuullen. Siinä tilanteessa se vain nolottaa ja lisää ujoutta.
Tollainenhan on lapsen häpäisemistä. Sama kun alkais jostain jostain aikuisen vaivasta höpöttää vieraiden kuullen. Ihan sama asia.
 
Villiomena
Tärkeää on ettei aikuinen tee ujoudesta ongelmaa. Annettava lapselle aikaa tutustua uusiin tilanteisiin ja olla läsnä ja ohjeistaa, kannustaa opasaa tarvittaessa.

Meillä on nyt kohta kuusivuotias tyttö ja kahdeksanvuotias poika. Poika oli ennen ujo - nyt on vain rauhallinen mutta ei ujostele. Tyttö on välillä riehakas ja reipas - välillä iskee ujous. Nyt jännittää omia synttäreitään ja etenkin sitä kun kaikki laulaa "paljon onnea". Kaikki käsittää tässä kymmenkunta tuttua ihmistä. Tyttöä rauhoitti se kun sanoin että saa itse valita pöydässä paikkansa (ei halua istua pöydän päässä) ja äitinä istun sitten vieressä ja pidän tarvittaessa kädestä kiinni..
 
Mutta nehän ovat huonoja ominaisuuksia tässä nyky-yhteiskunnassa. Ei ne ole huippuosaajien luonteenpiirteitä!!! (Ei mun oma arvomaailma silti)

Itse entisenä ujona lapsena en hyötynyt varhaisesta sosiaalistamisesta, ehkä siitä oli jopa haittaa, mutta se on vain spekulaatiota koska emme voi tietää toisen tien lopputulosta.
Ehkä nämä reipastumista vaativat kasvattajat eivät itse ole sinut arkuuden ja ujouden kanssa saati sitten sen kanssa, että nämä luonteenpiirteet ovat aivan yhtä hyväksyttäviä kuin reippaus ja rohkeus. Toki kasvattajan on paljon helpompi suunnitella lapsiryhmälle toimintaa koska reippaita ja osallistuvia lapsia on niin paljon helpompi ohjata.. Arkuus tuo aivan toisenlaisia haasteita ja kasvattaja joutuu todenteolla miettimään miten nämä ryhmän hiljaiset (ja usein kiltit) tulee huomioitua, eivätkä jää toisten lasten jalkoihin.

Ja toki vanhempana on myös helpompaa kasvattaa näitä rämäpäitä, reippaita ja rohkeita lapsia. Nämä lapsethan osaavat pitää luonnostaan puoliaan ja tutustua uusiin kavereihin ja käyttäytyä aikuistenkin seurassa reippaasti...

Tässä vaiheessa ne vanhempien ajatukset ja toivomukset tulevat hyvin merkityksellisiksi. Itse tosiaan "vaadin" aran ja ujon lapseni kasvattajilta asian huomioimista myös toiminnassa (ja vielä niin, ettei tätä ominaisuutta ole tarpeen kitkeä pois lapsesta)...

En tiedä itsekään, osaisinko kasvattajana huomioida arkoja lapsia työssäni niin "hyvin" jos en olisi asiaa oman lapsen kohdalla kokenut.
 

Yhteistyössä