Olenko liian kiltti?

Olemme eroamassa mieheni kanssa, asuneet asumuserossa jo useamman kuukauden. Nyt olemme viimein puineet yhdessä suhdettamme, kumpikaan ei halua palata vanhaan, mutta mieheni haluaisi ssilti yrittää uudelleen. Tosin vain seurustelusuhdetta niin että asumme erillään. Itse olen aivan hukassa siitä mitä haluan.

Meillä oli erolle painavat syyt: miehen masennus ja alkoholin käyttö, vastuuttomuus ja piittaamattomuus muusta kuin itsestään. Hän ei alkoholiongelmaa itsellään näe, muut kylläkin. Täysi piittaamattomuus raha-asioissa, kun haluaa jotain niin ostaa sen, olutta tai harrastusvälineitä, oli rahaa tai ei. On nykyään myös luottotiedoton, kun en enää ollut maksamassa laskujansa. Minusta hänellä on muutenkin jonkin asteinen asennevamma, tuntuu että hän asettaa itsensä, halunsa ja tarpeensa muun perheen edelle. Haluaa monin tavoin elää kuin teini, vaikka on jo aikuinen.

Erosimme, sillä en halunnut, että lapset perivät huonon parisuhdemallin, ja ettei heidän tarvitse nähdä isänsä juomista ja masennusta. Nyt mies myöntää tehneensä kotonä juomalla väärin, mutta sanoo vain ottaneensa omaa aikaa ja tilaa, kun muuten sitä ei kotona saanut.

En tiedä mitä ihmettä saisin palaamalla yhteen, silti eroaminen tuntuu vaikealta. Minulla ei ole uskoa yhteiseen tulevaisuuteen, silti epäröin. Tuntuu olevan niin vaikea sanoa suhteen olevan täysin loppu, sillä mies haluaisi taas maalailla ruusuista tulevaisuutta. Tiedän kuitenkin, ettei hänen sanaansa voi luottaa oikein missään, sillä lupausten pitäminen ei ole hänen vahvin puolensa. En osaa pukea sanoiksi tunteitani, koen epäonnistumista, syyllisyyttä luovuttamisesta ja avioliittolupauksen pettämisestä. Järjellä tiedän, ettei meidän ole hyvä yhdessä avioparina, kaveruuden uskoisin onnistuvan lasten tähden.

Mistä ihmeestä löydän varmuutta, järjellä ajateltuna tiedän, että ero on edelleen järkevä vaihtoehto, mutta monikin joiden kanssa ovat erostamme puhuneet koettavat vain puhua meitä takaisin yhteen, eivät ymmärrä ongelmien laajuutta, eivätkä tiedä läheskään kaikkea. Tuntuu, että joudun olemaan se pahis joka lähtee lasten kanssa kävelemään, ja mies saa pitää marttyyrinviittansa. Miksi alan taas perumaan omia ajatuksiani vain siksi, että toinen on eri mieltä asioista? Näin hän on ennenkin tehnyt, lupaillut paljon ja syönyt jälleen sanansa.

Miksi oman itsensä kuuntelu on niin vaikeaa, ja millä oppii luottamaan itseensä enemmän? Onko kellään mitään konkreettista neuvoa, kirjoittaminen auttaa kun sanat ovat paperilla, mutta muuta? Tuntuu, etten voi kaikkia suhteen ongelmia ulkopuolisillekaan puhua, sillä en itsekään pitäisi jos mies liikaa avautuisi muille, mutta jotenkin haluaisin saada asiat järjesteltyä mielessäni oikeisiin mittasuhteisiin.

 

Älä hullu enää palaa yhteen.
Mies kuulostaa sellaiselta ongelmavyyhdiltä, että väistämättä tuhoaa sinunkin elämäsi, jos olette yhdessä.

 

Samaa mieltä, kun edellinenkin vastaaja. Maailmassa on paljon myös vastuullisia ja kunnollisia miehiä. Yksinkin on paljon parempi kuin hullun miehen kanssa.

 

Älä hyvä ihminen palaa yhteen. Toki olette tekemisissä lastenne takia. Olet kuitenkin jo ottanut suurimman askeleen ja asutte erillään. Lapsillekkin parempi niin kuin jatkuva veivaaminen. Alkoholistin lapsena toivon lastesi takia, ettet palaa miehen kanssa yhteen.

 

Olemme eroamassa mieheni kanssa, asuneet asumuserossa jo useamman kuukauden. Nyt olemme viimein puineet yhdessä suhdettamme, kumpikaan ei halua palata vanhaan, mutta mieheni haluaisi ssilti yrittää uudelleen. Tosin vain seurustelusuhdetta niin että asumme erillään. Itse olen aivan hukassa siitä mitä haluan.

Meillä oli erolle painavat syyt: miehen masennus ja alkoholin käyttö, vastuuttomuus ja piittaamattomuus muusta kuin itsestään. Hän ei alkoholiongelmaa itsellään näe, muut kylläkin. Täysi piittaamattomuus raha-asioissa, kun haluaa jotain niin ostaa sen, olutta tai harrastusvälineitä, oli rahaa tai ei. On nykyään myös luottotiedoton, kun en enää ollut maksamassa laskujansa. Minusta hänellä on muutenkin jonkin asteinen asennevamma, tuntuu että hän asettaa itsensä, halunsa ja tarpeensa muun perheen edelle. Haluaa monin tavoin elää kuin teini, vaikka on jo aikuinen.

Erosimme, sillä en halunnut, että lapset perivät huonon parisuhdemallin, ja ettei heidän tarvitse nähdä isänsä juomista ja masennusta. Nyt mies myöntää tehneensä kotonä juomalla väärin, mutta sanoo vain ottaneensa omaa aikaa ja tilaa, kun muuten sitä ei kotona saanut.

En tiedä mitä ihmettä saisin palaamalla yhteen, silti eroaminen tuntuu vaikealta. Minulla ei ole uskoa yhteiseen tulevaisuuteen, silti epäröin. Tuntuu olevan niin vaikea sanoa suhteen olevan täysin loppu, sillä mies haluaisi taas maalailla ruusuista tulevaisuutta. Tiedän kuitenkin, ettei hänen sanaansa voi luottaa oikein missään, sillä lupausten pitäminen ei ole hänen vahvin puolensa. En osaa pukea sanoiksi tunteitani, koen epäonnistumista, syyllisyyttä luovuttamisesta ja avioliittolupauksen pettämisestä. Järjellä tiedän, ettei meidän ole hyvä yhdessä avioparina, kaveruuden uskoisin onnistuvan lasten tähden.

Mistä ihmeestä löydän varmuutta, järjellä ajateltuna tiedän, että ero on edelleen järkevä vaihtoehto, mutta monikin joiden kanssa ovat erostamme puhuneet koettavat vain puhua meitä takaisin yhteen, eivät ymmärrä ongelmien laajuutta, eivätkä tiedä läheskään kaikkea. Tuntuu, että joudun olemaan se pahis joka lähtee lasten kanssa kävelemään, ja mies saa pitää marttyyrinviittansa. Miksi alan taas perumaan omia ajatuksiani vain siksi, että toinen on eri mieltä asioista? Näin hän on ennenkin tehnyt, lupaillut paljon ja syönyt jälleen sanansa.

Miksi oman itsensä kuuntelu on niin vaikeaa, ja millä oppii luottamaan itseensä enemmän? Onko kellään mitään konkreettista neuvoa, kirjoittaminen auttaa kun sanat ovat paperilla, mutta muuta? Tuntuu, etten voi kaikkia suhteen ongelmia ulkopuolisillekaan puhua, sillä en itsekään pitäisi jos mies liikaa avautuisi muille, mutta jotenkin haluaisin saada asiat järjesteltyä mielessäni oikeisiin mittasuhteisiin.

Sillä ei ole mitään väliä, mitä muut on mieltä siitä, mitä sinun pitää tehdä. Sinä olet yksin vastuussa omasta onnellisuudestasi ei ne muut, jokta kuiskuttelee korvaasi neuvoja.
Unohda muiden mielipiteet.
Tee, kuten sinä haluat. Toimi siten, mikä sinusta tuntuu oikealle ja jatkoa ajatellen parhaaksi tavaksi tavoitella omaa onneasi.

Esitä itsellesi kysymys, miksi jatkaisit elämääsi miehesi kanssa? Jos löydät riittävän monta syytä jäädä, niin jää... jos et, lähde. Unohda muiden mielipiteet tai miehesi toiveet.

 

Sillä ei ole mitään väliä, mitä muut on mieltä siitä, mitä sinun pitää tehdä. Sinä olet yksin vastuussa omasta onnellisuudestasi ei ne muut, jokta kuiskuttelee korvaasi neuvoja.
Unohda muiden mielipiteet.
Tee, kuten sinä haluat. Toimi siten, mikä sinusta tuntuu oikealle ja jatkoa ajatellen parhaaksi tavaksi tavoitella omaa onneasi.

Esitä itsellesi kysymys, miksi jatkaisit elämääsi miehesi kanssa? Jos löydät riittävän monta syytä jäädä, niin jää... jos et, lähde. Unohda muiden mielipiteet tai miehesi toiveet.

Entä kun on kadottanut luottamuksen oman itsensä kuunteluun? Olen vuosia pikkuhiljaa muuntunut yhä enemmän miehen tahdon alle, kunnes keväällä tuli stoppi omalle jaksamiselle tämän temppujen kanssa. Silti oman itsensä kuuntelu on hankalaa, kun toinen vannoo muuttuneensa ja sanoo haluavansa yrittää uudelleen.

Kyllä miinukset painavat vaakakupissa huomattavasti enemmän kuin plussat. Tarjoaa seurustelua ja vakuuttaa muuttuneensa, muttei käytöksestä päätellen kuitenkaan ole. Kun soitin aamulla lasten asioista näitä hoitoon viedessä, niin mies olikin humalassa kotonaan. Ja muutenkin luistaa aikatauluista ja tapaamisista ja lupauksistaan milloin milläkin tekosyyllä. Luottamusta miestä tai tämän lupauksia kohtaan ei ole tippaakaan jäljellä. Vedättääkö mies tarkoituksella minua, vai kuvitteleeko oikeasti muuttuneensa? Miksi hän ei ota vastuuta tekemisistään vaikka väittää haluavansa perheensä pitää?

 

Mietihän siltä kannalta, että...

Jos ette palaa yhteen, jaksat sä paremmin. Jaksat tarvittaessa jopa auttaa miestä.

Jos palaatte yhteen syövät ongelmat sinuakin kunnes kummastakaan ei ole eläjiksi.

 

Entä kun on kadottanut luottamuksen oman itsensä kuunteluun? Olen vuosia pikkuhiljaa muuntunut yhä enemmän miehen tahdon alle, kunnes keväällä tuli stoppi omalle jaksamiselle tämän temppujen kanssa. Silti oman itsensä kuuntelu on hankalaa, kun toinen vannoo muuttuneensa ja sanoo haluavansa yrittää uudelleen.

Kyllä miinukset painavat vaakakupissa huomattavasti enemmän kuin plussat. Tarjoaa seurustelua ja vakuuttaa muuttuneensa, muttei käytöksestä päätellen kuitenkaan ole. Kun soitin aamulla lasten asioista näitä hoitoon viedessä, niin mies olikin humalassa kotonaan. Ja muutenkin luistaa aikatauluista ja tapaamisista ja lupauksistaan milloin milläkin tekosyyllä. Luottamusta miestä tai tämän lupauksia kohtaan ei ole tippaakaan jäljellä. Vedättääkö mies tarkoituksella minua, vai kuvitteleeko oikeasti muuttuneensa? Miksi hän ei ota vastuuta tekemisistään vaikka väittää haluavansa perheensä pitää?

Ihmiset alkaa lupailla kaikenlaista vain ollakseen menettämättä jotain, jota eivät kuitenkaan arvosta. Tietynlaiset ihmiset haluaa hallita kaikkea. Sä keskityt taas liikaa siihen, miksi sun mies ei ota vastuuta tai miksi se sitä ja tätä. Ei sillä ole mitään väliä. Ainoastaan sillä mitä SINÄ koet ja haluat.

Mitä jos sä alkaisit opetella arvostamaan itseäsi? Jos ihan vaikka alkaisit tykkäämään itsestäsi näin aluksi? Mietit joka päivä yhden jutun, missä sä olet hyvä tai mikä tekee sinusta sinut? Teet sellaisia asioita, jotka saa SINUT hyvälle mielelle. Opettelet ymmärtämään omia heikkouksia ja toisten heikkouksien eteen voit yrittää tehdä töitä ja toisille kohauttaa olkia ja todeta, ettei kukaan ole kaikessa hyvä?

 

Itseä voi olla vaikea kuunnella tuossa tilanteessa jos mies sanoo muuttuneensa tai että muuttuu yms.
Sinun kannattaa miettiä oletko ollut nyt kuitenkin jollain lailla onnellisempi kun olette olleet muutaman kuukauden asumuserossa. Tai riittäisikö itsellesi pelkkä seurustelusuhde jos edelleen asuisitte erillänne ja päättäisitte vielä jatkaa. Muiden "ohjeita" ei kannata kuunnella, vain omaa itseään.

 

Kysy itseltäsi, haluatko vielä yhden lapsen. Eikä mitään sellaista herttaista vilperiä, vaan kunnon ongelmatapauksen, joka vaikuttaa rasitteena koko perheeseen. Tasaveroista kumppania et nimittäin miehestäsi saa, ainoastaan yhden huolehdittavan lisää.

 

Älä edes harkitse yhteenpaluuta. Nyt sinulla on tilaisuus alkaa elämään mukavaa tasapainoista elämää. Saatat jopa löytää itsellesi normaalin ja kunnollisen miehen. Sinä et ole pahis, vaan hyvis, joka pelastaa lapset ahdistavasta tilanteesta.

 

Kyllä siis olen suurimman osan aikaa varma siitä, että eropäätös on oikea ja voin oikeasti hyvin erillään asuessani. En kai osannut ilmaista itseäni aivan oikein, tuo epäröinti vain nousee usein pintaan ja rupean kyseenalaistamaan itseäni.

Nyt voin itse hyvin, tajusin keväällä, etten oikeasti voi mitenkään miehen juomista ja mielenterveysongelmia parantaa, jos hän ei itse ole lainkaanvalmis myöntämään, että tarvitsee apua tai että ottaisi edes tarjottua apua vastaan. Nytkin vain ilmoittaa, ettei aio muuttua, sillä hänessä ei juurikaan vikoja ole, eikä suostu menneistä puhumaan rakentavasti. Opin ajattelemaan, että miehen on itse haluttava parantua ja muuttua, mutta hän on omissa silmissään virheetön. En voi toimia toisen kynnymattona ikuisesti. Arvostusta en mieheltäni saanut enää vuosiin, enkä osaa enää luottaa siihen että saisin sitä jatkossakaan.

Voin pitkästä aikaa hengittää vapaasti ja olla oma itseni, nautin aivan toisella tavalla elämästäni kuin aikoihin, kun ei ole jatkuvaa pelkoa toisen romahduksesta. Olen kai ottanut niin kauan vastuuta miehestäni, kun hän ei itse sitä tehnyt, että on hankala päästää irti. En halua takaisin vanhaan suhteeseen, haluan vain mielenrauhan ja varmuuden siitä, että olen tehnyt oikean valinnan. Olisi niin paljon helpompaa, jos hän myös olisi eron kannalla, nyt minun on itse tehtävä lopullinen päätös.

Tuntuu, että olen jäänyt kiinni siihen kehään, missä annan aina uuden mahdollisuuden huolimatta siitä, että toinen ei mahdollisuutta ansaitse tai aiokaan muuttaa käytöstään, sillä annan kuitenkin toisen tilaisuuden. Sain hyviä kommentteja, kiitos niistä. Itse minun on otettava vastuu omasta ja lasten tulevaisuudesta, en voi elää toista varten.