Olenko suvun musta lammas?

Mulla on ihan hyvä perhe ja suku, mutta vasta nyt aikuisena ja asuessani kilometrien päässä oon alkanut nähdä asiat eri tavalla. Mulla on melko pienestä asti ollut huono itseluottamus ja tietty epävarmuus.
Musta tuntuu että mikään mitä teen ei koskaan riitä tai ole tarpeeksi hyvää. Oon ollut vähän oman tieni kulkija ja tehnyt asiat elämässä omalla tavallani.

Mulle ei koskaan perhe/suku sano kannustavaa positiivista sanaa, toisin kuin muista sisaruksistani. Enkä ole koskaan asiaa sen enempää miettinyt tai ollut kateellinen heille koska olen itsekin ylpeä heistä.

Kouluni kävin kehnosti silti sain ihan omin avuin hyvän työpaikan jossa ylenin nopeasti. Kukaan ei koskaan kysy töistäni mitään, ole kiinnostunut tai ole sen suuremmin onnitellut. Aina kehutaan sisaruksiani, heidän koulunkäyntiä/töitä/ammattiosaamista.
Heidän aurinkoisia luonteitaan ja miten ovat tunnollisia. Minua kehutaan töissä ja ystäväpiirissäni erittäin aurinkoiseksi persoonaksi vaan en ole heiltä koskaan sitä kuullut.

En osaa selittää sitä, mutta minä ja tekemiseni olemme sellainen "harmaa alue". En koe että tarvitsisin kehuja erityisesti vaikka kieltämättä tuntuisihan se kivalta. Tuntuu että elän täysin omaa elämääni jota sitten kyräillään hiljaa mielessä tai kyseenalaistetaan saavutuksiani ja tekemisiäni, tai eivätpä ne taida heidän mielestään juuri mitään olla.
Esimerkkinä tähän että mummini mielestä en osaa lastakaan odottaa, minulla oli esikoista odottaessa supistuksia varhain johon totesi että varmasti syönkin väärin! Juu.. siitähän se olikin kiinni. Nämäkin nyt oli vain muutama esimerkki.

Olen onnellisempi ja itsevarmempi kun elämme elämäämme toiselle puolella Suomea. Olen alkanut luottaa itseeni ja tekemisiini. Mutta samalla surra koska en enää välitä sukulaisistani samalla tavalla. Ennen he olivat tärkeempiä ja heidän mielipiteensä oli tärkeä. Nyt näen vain sen mitä heiltä kaipasin, mutta en ole koskaan saanut. Ja vieläkin sukuloidessamme kaikkien muiden elämät ruoditaan perin pohjin läpi, vaan minä vain olen.
Olen hakenut kai jonkinlaista hyväksyntää koko elämäni, mutta vasta nyt aikuisena olen ymmärtänyt etten sitä tarvitse. Minun tarvitsee vain hyväksyä itseni.

 

Mulla on ihan hyvä perhe ja suku, mutta vasta nyt aikuisena ja asuessani kilometrien päässä oon alkanut nähdä asiat eri tavalla. Mulla on melko pienestä asti ollut huono itseluottamus ja tietty epävarmuus.
Musta tuntuu että mikään mitä teen ei koskaan riitä tai ole tarpeeksi hyvää. Oon ollut vähän oman tieni kulkija ja tehnyt asiat elämässä omalla tavallani.

Mulle ei koskaan perhe/suku sano kannustavaa positiivista sanaa, toisin kuin muista sisaruksistani. Enkä ole koskaan asiaa sen enempää miettinyt tai ollut kateellinen heille koska olen itsekin ylpeä heistä.

Kouluni kävin kehnosti silti sain ihan omin avuin hyvän työpaikan jossa ylenin nopeasti. Kukaan ei koskaan kysy töistäni mitään, ole kiinnostunut tai ole sen suuremmin onnitellut. Aina kehutaan sisaruksiani, heidän koulunkäyntiä/töitä/ammattiosaamista.
Heidän aurinkoisia luonteitaan ja miten ovat tunnollisia. Minua kehutaan töissä ja ystäväpiirissäni erittäin aurinkoiseksi persoonaksi vaan en ole heiltä koskaan sitä kuullut.

En osaa selittää sitä, mutta minä ja tekemiseni olemme sellainen "harmaa alue". En koe että tarvitsisin kehuja erityisesti vaikka kieltämättä tuntuisihan se kivalta. Tuntuu että elän täysin omaa elämääni jota sitten kyräillään hiljaa mielessä tai kyseenalaistetaan saavutuksiani ja tekemisiäni, tai eivätpä ne taida heidän mielestään juuri mitään olla.
Esimerkkinä tähän että mummini mielestä en osaa lastakaan odottaa, minulla oli esikoista odottaessa supistuksia varhain johon totesi että varmasti syönkin väärin! Juu.. siitähän se olikin kiinni. Nämäkin nyt oli vain muutama esimerkki.

Olen onnellisempi ja itsevarmempi kun elämme elämäämme toiselle puolella Suomea. Olen alkanut luottaa itseeni ja tekemisiini. Mutta samalla surra koska en enää välitä sukulaisistani samalla tavalla. Ennen he olivat tärkeempiä ja heidän mielipiteensä oli tärkeä. Nyt näen vain sen mitä heiltä kaipasin, mutta en ole koskaan saanut. Ja vieläkin sukuloidessamme kaikkien muiden elämät ruoditaan perin pohjin läpi, vaan minä vain olen.
Olen hakenut kai jonkinlaista hyväksyntää koko elämäni, mutta vasta nyt aikuisena olen ymmärtänyt etten sitä tarvitse. Minun tarvitsee vain hyväksyä itseni.

Sisarusten eriarvoinen kohtelu on kyllä yks kurjimpia asioita, koska se vaikuttaa niin pitkälle elämään. :| Sitkeästi olet kyllä sinnitellyt, vaikka tukea et ole saanut.

Onko sisaruksistasi joku yhtään läheisempi sulle jonka kanssa voisit pitää enemmän yhteyttä?

 

Olet ehkää läheistesi seurassa erilainen kuin esim työporukassa. Läheisten ajatuksiin sinusta vaikuttaa myös koko historia. Eli jos läheiset ovat oppineet tuntemaan sinut esim. "vaikeana teininä", heidän on vaikea päästä siitä ajatuksesta irti, vaikka olisit aikuistuttuasi ihan eri ihminen.

 

Voi olla kyse siitä, että sulle on annettu tietty rooli kotona ja siitä on vaikea päästä eroon. Ehkä sun pitäisi enempi kertoa positiivisia asioita itsestäsi, niin käsitys voisi muuuttua.

Itse en paljoa tuo itseäni esille. Mulle oli yllätys, kun tajusin, että anoppi luuli minun tekevän työkseni sitä, mitä olin tehnyt kesätyönä silloin, kun tapasin mieheni 20 vuotta sitten. Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten ihmiset eivät välttämättä ole ollenkaan kiinnostuneita asioistasi vaan haluavat ylläpitää tiettyä mielikuvaa eivätkä muita ajatuksia ja käsityksiä edes hyväksy.