Parisuhdeongelmiin vertaistukea

Vertaistukea kaipaan. Onko kukaan ollut vastaavassa tilanteessa? Ollaan miehen kanssa oltu vuosia yhdessä ja muutama ihana lapsi saatu. Nyt kun viimeisin vauvavaihe on takana ja lapset eivät sido 24/7, olen alkanut nähdä suhdetta uusin silmin.

Olen suhteen alussa pelännyt kovasti, etten kelpaa miehelleni ja pelännyt hänen jättävän minut. Tästä syystä en ole uskaltanut heittäytyä suhteeseen täysillä. Olen ollut pidättyväinen. Asioista keskusteleminen on ollut vaikeaa. Pari vuotta olen tsempannut asiassa ja nyt olen melko avoin.

Olen lasten syntymän jälkeen ymmärtänyt, kuinka väärin olen käyttäytynyt. Olen syyttänyt miestäni, mutta en ole katsonut peiliin. Olen ollut hallitseva ja kontrolloiva. Olen jyrännyt miehen tahdon täysin. Olen ollut hankala puoliso, mutta mies ei ole lähtenyt. Olemme läheisriippuvaisia.

Olen valittanut miehelleni, ettei hän osoita välittävänsä minusta. Toisaalta en ole itsekään kovin paljon viljellyt rakkautta. Enkä nyt ihmettele miehen käytöstä. En ole ollut miehen rakkauden arvoinen. Suhteen alkuvaiheessa sain rakkautta.

Olen pyytänyt mieheltäni tekoja anteeksi ja olen kovasti nöyrtynyt. Haluaisin parisuhteen toimivan. Olen pohtinut, enkö vain uskalla päättää suhdetta. Toisaalta nyt meillä menee paremmin kuin pitkään aikaan. Olemme oppineet keskustelmaan, seksi on mitä parasta (parempaa kuin koskaan) ja olemme hakeneet apua omiin henkilökohtaisiin ongelmiin. Paljon hyvää on tapahtunut, mutta paljon ollaan myös suhdetta vaikeutettu menneisyyden käytöksellä. Onko tällaisella suhteella toivoa?

 

Tuossa ei ole yhtään hyvää syytä eroon! Nyt vain työstätte sitä mitä teillä on, ja kaikki tulee todella hyväksi!

 

Hei!

Me ollaan ihan samanlaisessa tilanteessa.

Vuosia meni niin, että mies vannotti rakkauttaan, ja mä en uskaltanut heittäytyä. Syytin, syyllistin ja työnsin miestä pois "en mä voi mitenkään kelvata sulle" tyylillä. Taisteltiin, huudettiin... Mä kontrolloin, pelkäsin ja pidin miestä lähelllä ja samalla työnsin pois. En osoittanut minkäänlaista rakkautta, mutta mies yritti. Hoiti kotia, lapsia, mua, teki työnsä kunnolla ja toi kukkia... Ja mä keksin aina jonkun syyn työntää pois.

Lasten kasvettua, mun itseluottamuksen takaisin tultua, mä aloin katselemaan meidän suhdetta eri tavalla: mä olin ollut ääliö, ei mies.

Nyt ollaan tässä puolisen vuotta hoidettu meidän suhdetta. Käytiin terapiassa, ollaan avauduttu, juteltu, muutettu tapojamme... Hankalaa! Mies ei oikein enää luota muhun kaiken tämän jälkeen, mutta mä haluan muuttua ja saada tämän toimimaan. Pikku hiljaa...

Että tsemppiä! Tiedän täysin sun tilanteen ja <3

 

Totta kai on ! Johan itsekin sanoit tuossa, että olette lähentyneet toisianne viimeaikoina ja parisuhteenne voi paremmin kuin koskaan, seksi on hyvää eli läheisyyttäkin löytyy ja olette oppineet puhumaan. Heii, ihan hurjasti hyviä positiivisia asioita, joita lähteä jatkossakin ylläpitämään ja tukemaan .

Menneisyyden virheistä olette oppineet ja otatte opiksi joka päivä, pidätte yllä keskusteluyhteyttä ja sitä läheisyyttä. Pitäkää kiinni toisistanne ja vaalikaa sitä mitä teillä on .

 

Kiitos ihanista tsemppauksista ja vertaistuesta, lämmittää kovasti mieltä <3

Se mikä mietityttää on se, että voiko rakkaus löytyä, kun sitä ei varsinaisesti ole koskaan ollut. On ollut vain pelkoa ja takertumista. Miehen osalta on katkeruutta, joka on työstettävä ennen kuin suhteella on edellytyksiä.

Mies ei katkeruuden takia pysty täysin heittäytymään ja minä pohdin rakkauden löytymistä

 

Hei!

Me ollaan ihan samanlaisessa tilanteessa.

Vuosia meni niin, että mies vannotti rakkauttaan, ja mä en uskaltanut heittäytyä. Syytin, syyllistin ja työnsin miestä pois "en mä voi mitenkään kelvata sulle" tyylillä. Taisteltiin, huudettiin... Mä kontrolloin, pelkäsin ja pidin miestä lähelllä ja samalla työnsin pois. En osoittanut minkäänlaista rakkautta, mutta mies yritti. Hoiti kotia, lapsia, mua, teki työnsä kunnolla ja toi kukkia... Ja mä keksin aina jonkun syyn työntää pois.

Lasten kasvettua, mun itseluottamuksen takaisin tultua, mä aloin katselemaan meidän suhdetta eri tavalla: mä olin ollut ääliö, ei mies.

Nyt ollaan tässä puolisen vuotta hoidettu meidän suhdetta. Käytiin terapiassa, ollaan avauduttu, juteltu, muutettu tapojamme... Hankalaa! Mies ei oikein enää luota muhun kaiken tämän jälkeen, mutta mä haluan muuttua ja saada tämän toimimaan. Pikku hiljaa...

Että tsemppiä! Tiedän täysin sun tilanteen ja <3

Kuulostaa niin samanlaiselta tilanteelta. Ollaan tosin kokeiltu jo pariterapiaa, mutta se ei silloin auttanut, koska henkilökohtaiset ongelmat olivat liian suuria. Nyt vois kokeilla uudestaan. Ollaan tosin siinä pisteessä, että ero on lähellä. En tiedä jaksetaanko yrittää, kun ollaan kauan yritetty. Mä nimittäin janoan rakkautta ja se tällä hetkellä puuttuu tästä suhteesta

 

Kiitos ihanista tsemppauksista ja vertaistuesta, lämmittää kovasti mieltä <3

Se mikä mietityttää on se, että voiko rakkaus löytyä, kun sitä ei varsinaisesti ole koskaan ollut. On ollut vain pelkoa ja takertumista. Miehen osalta on katkeruutta, joka on työstettävä ennen kuin suhteella on edellytyksiä.

Mies ei katkeruuden takia pysty täysin heittäytymään ja minä pohdin rakkauden löytymistä

Puhukaa, löytäkää toisenne ja tunteenne sitä kautta . Teillä on nyt sitä aikaakin aivan eri tavalla, jolloin jo se antaa teille mahdollisuuksia lähentymiseen ja toisiinne tutustumiseen. Jos tuntuu siltä, että omin voimin ette pääse eteenpäin mutta tahtoa ja halua olisi, niin kääntykää ihmeessa ammattiavun puoleen - käykää vaikka parisuhdeterapeutilla, joka varmasti osaisi antaa teille vinkkejä miten edetä jatkossa ja miten käsitellä menneisyytenne loppupisteeseen, jotta voitte niille entisille tunteille kääntää selän ja katsoa yhdessä eteenpäin.

Jos on halua ja tahtoa, on silloin vielä paljon mahdollisuuttakin .

 

Opettele rakastamaan itseäsi. Kun rakastat itseäsi, niin pystyt rakastamaan miestäsi.

 

Kuulostaa niin samanlaiselta tilanteelta. Ollaan tosin kokeiltu jo pariterapiaa, mutta se ei silloin auttanut, koska henkilökohtaiset ongelmat olivat liian suuria. Nyt vois kokeilla uudestaan. Ollaan tosin siinä pisteessä, että ero on lähellä. En tiedä jaksetaanko yrittää, kun ollaan kauan yritetty. Mä nimittäin janoan rakkautta ja se tällä hetkellä puuttuu tästä suhteesta

Joo mulla tuli se jano rakkauteen ja läheisyyteen... Me oltiin alussa kiinni toisissamme, mutta raskaudet jne sai meidät tähän jamaan. Terapeutti kyllä sai meidät avaamaan monta syytä miksi mä työnsin miestä pois...

No siis vuosia mies jaksoi mua ja yritti rakastaa.. Nyt kun mä haluan sitä, mies ei enää tiedä pystyykö, ja mä pohdin ihan samaa kuin sinä: oliko meillä koskaan rakkautta? mitä meillä on ollut? jotain sairasta?

Toisaalta meidän suhde on hyvä ollut aina. Samalainen tausta, samat arvot, hyvää seksiä (siinä oli kyllä 2 vuoden tauko..), yhteiset säännöt, unelmat ja halut.. mutta rakkautta?

En tiedä, ja sitä mä etsin nyt. Halutaan kyllä taistella ja yrittää, mutta en tiedä onnistuuko.

Yksilöterapiaa ollaan kyllä mietitty mekin.

 

Opettele rakastamaan itseäsi. Kun rakastat itseäsi, niin pystyt rakastamaan miestäsi.

Tässä on perää. En ole rakastanut itseäni, joten en ole osannut rakastaa muitakaan. Sitä tässä opettelen ja olen onnellinen, että lapsia kohtaa rakkautta on alkanut löytyä

 

Ihanaa, että teiltä löytyy tahtoa. Toivottavasti saatte parhaimman mahdollisen palkinnon. Kiitos, että jaat ajatuksiasi. Ne ovat minulle arvokkaita <3

Meillä on ollut samanlaiset arvot, unelmat jne.. Mä vain olen nyt havahtunut siihen, että ne ovat muuttuneet. En ole enää niin pinnallinen kuin olin ja toivoisin miehenikin löytävän syvällisempiä arvoja. Haluan ennen kaikkea nyt elämään rakkautta, ihania ihmissuhteita, arkisia pieniä ilon aiheita materialistisien asioiden sijaan.

Vielä minulla ei ole pakottavaa tarvetta lähteä suhteesta, mutta pohdin koska on aika antaa periksi. Ehkä sitten, kun ahdistus käy liian suureksi ja työntävää voimaa ei voi vastustaa.

 

Ihanaa, että teiltä löytyy tahtoa. Toivottavasti saatte parhaimman mahdollisen palkinnon. Kiitos, että jaat ajatuksiasi. Ne ovat minulle arvokkaita <3

Meillä on ollut samanlaiset arvot, unelmat jne.. Mä vain olen nyt havahtunut siihen, että ne ovat muuttuneet. En ole enää niin pinnallinen kuin olin ja toivoisin miehenikin löytävän syvällisempiä arvoja. Haluan ennen kaikkea nyt elämään rakkautta, ihania ihmissuhteita, arkisia pieniä ilon aiheita materialistisien asioiden sijaan.

Vielä minulla ei ole pakottavaa tarvetta lähteä suhteesta, mutta pohdin koska on aika antaa periksi. Ehkä sitten, kun ahdistus käy liian suureksi ja työntävää voimaa ei voi vastustaa.

Pinnallisuus oli mun suurin pahe. Tai tietynlainen itsekeskeisyys. Näistä olen yrittänyt päästä pois... enemmän tärkeää on saada läheisyyttä ja rakkautta, kuin uusi laukku

Toivottavasti löydätte taas yhteisen sävelen ! Paljon tsemppiä

 

Juurikin näin Kiitos ja paljon rakkautta ja ihania hetkiä teille <3