Pienen paikkakunnan ahdistus

Minulla on iskenyt ihan valtava ahdistus. Olemme muuttaneet uusina asukkaina pienelle paikkakunnalle maalle ilman että olemme tunteneet täältä ketään. Kohta on asuttu täällä jo 8 vuotta, eikä vieläkään ole syntynyt yhtään ystävyyssuhteita. Olen yrittänyt ottaa kontaktia muihin, vienyt lasten kanssa kutsuja syntymäpäiville. Katsonut että pihalla on lastentavaroita että tuonne voisi viedä kutsun. Kukaan ei ole koskaan tullut. Erilaisissa tapahtumissa ja kerhoissa ollaan käyty, kuppikunnat ovat vain niin tiukkoja ettei sinne pääse mukaan. Täällä kaikki tuntevat kaikki ja jos vaikka olisikin joku muualta tullut, niin on kuitenkin naimisissa sitten alkuperäispaikkakuntalaisen kanssa. Kerhoissa joudun istumaan yksinäni, kerran yritin mennä aikuisten kanssa samaan pöytään istumaan niin ei mennyt kuin 5 minuuttia kun kaikki oli lähtenyt pois pöydän äärestä.

Lapseni puolesta olen vielä ahdistuneempi kun en saa hänelle leikkiseuraa. Muutaman vuoden päästä alkaa koulu ja siellä sitten on jo valmiina kaveriporukat jotka ovat olleet lapsesta asti tekemisissä perheineen. Olen itse viettänyt tosi yksinäisen lapsuuden ja nuoruuden pienellä paikkakunnalla, enkä todellakaan haluaisi sitä samaa kohtaloa omalle lapselleni.

Olen yrittänyt olla ystävällinen ja hymyilevä, ilman että kuitenkaan väkisin tuppautuisin seuraan. Vaan siten vähän kuulostellen ja kevyitä keskustellen.

Tässä tänään olen itkenyt melkein koko päivän ja miettinyt että minun on pakko oman mielenterveyteni takia ja lapseni takia alettava painostamaan/puhumaan miehelleni että muutetaan täältä pois. En kestä ajatusta että joskus 20 vuoden päästä pääsen sisälle täällä "piireihin".

 

Ei kuulosta kivalle.

Onko sulla ollut ennen hankaluuksia "kuulua joukkoon" tai toimitko sosiaalisissa tilanteissa jotenkin tökerösti?
(mielenkiinnosta kysyn, en syytelläkseni???)

 

Kuulostaa siltä, että kaikki on yritetty, ja voi olla tosiaan aika siirtyä eteenpäin. Itse olen saanut kavereita aina kaikkialta, PAITSI eräästä pohjoisen pikkukylästä jossa pakon edessä piti asua vuosi. Siellä oli pakko todeta että omat sosiaaliset taidot ei riitä näitten kanssa toimimiseen. Vaikka olen tullut toimeen monenlaisten ihmisten kanssa eri maissa ja eri kulttuureissa, niin pohjoisen sukusiittoisen kylän sosiaaliset piirit olivat mahdoton tehtävä. Siellä saa yrittää kaikkensa, pistää kaiken peliin ja tuloksena on pelkkä jäätävä katse paikallisasukkaalta, jonka mielestä se ei ole ihminen eikä mikään, joka ei ole nainut ristiin samassa pikkukunnassa vähintään kolmea sukupolvea.
Että tsemppiä, maaseudulle pääsette varmasti aina takaisin jos mieli muuttuu.

 

Ihan lapsena/ nuorena ei niitä kavereita yksinkertaisesti ollut. Ja koko nuoruusajan olin myös yksinäinen. (samalla paikkakunnalla). Nuorena "pilasin" pari ystävyyssuhdetta sillä että takkeruin heihin liikaa (kun ei muita ollut). Mutta sitten muutin parikymppisenä isommalle paikkakunnalle ja minulla on melko iso ystäväpiiri. Ja todella hyviä ystäviä onkin. Tässä se ongelma että ne ovat useiden satojen kilometrien päässä.

Näin aikuisena ei muualla ole ollut ongelmaa olla sosiaalisissa tilanteissa ja tulla juttuun. Olen nuoruusajoista johtuen arka ja erittäin herkkävaistoinen eri ihmisten kanssa juurikin sen takia etten halua olla muitten mielestä se tökerö tai kartettava henkilö. Tässä näihin naapureihinkin olen ottanut aina kontaktia kun kaupassa tai jossain törmännyt, iloisesti rupatellut niitä näitä ja pyytänyt käymään. Koskaan ei kukaan ole tullut eikä myöskään pyytänyt käymään siellä.

Ei kuulosta kivalle.

Onko sulla ollut ennen hankaluuksia "kuulua joukkoon" tai toimitko sosiaalisissa tilanteissa jotenkin tökerösti?
(mielenkiinnosta kysyn, en syytelläkseni???)

 

Ja vielä se että mieheni tekee paljon reissutyötä, joten hän vastaavasti nauttii kun saa olla ihan vaan rauhassa kotona. Saa sosiaalista elämää työnsä kautta niin paljon että häntä ei ystävien/tuttujen puute haittaa täällä.

Itse olen sitten lapsen kanssa kotona melkein koko ajan koska en ole saanut töitä.

 

Ihan lapsena/ nuorena ei niitä kavereita yksinkertaisesti ollut. Ja koko nuoruusajan olin myös yksinäinen. (samalla paikkakunnalla). Nuorena "pilasin" pari ystävyyssuhdetta sillä että takkeruin heihin liikaa (kun ei muita ollut). Mutta sitten muutin parikymppisenä isommalle paikkakunnalle ja minulla on melko iso ystäväpiiri. Ja todella hyviä ystäviä onkin. Tässä se ongelma että ne ovat useiden satojen kilometrien päässä.

Näin aikuisena ei muualla ole ollut ongelmaa olla sosiaalisissa tilanteissa ja tulla juttuun. Olen nuoruusajoista johtuen arka ja erittäin herkkävaistoinen eri ihmisten kanssa juurikin sen takia etten halua olla muitten mielestä se tökerö tai kartettava henkilö. Tässä näihin naapureihinkin olen ottanut aina kontaktia kun kaupassa tai jossain törmännyt, iloisesti rupatellut niitä näitä ja pyytänyt käymään. Koskaan ei kukaan ole tullut eikä myöskään pyytänyt käymään siellä.

No ymmärrän kyllä, että tuntuu tosi kurjalle. Olet selkeästi yrittänyt kontaktia, mutta jokin mättää...
Mulla ei ole hajuakaan mitä tuollaisessa tilanteessa voisi tehdä.

Onko siellä jotain harrastuspiiriä tai vastaavaa, johon voisit mennä?

 

Missäpäin asut? Itselläni ihan sama ongelma

 

Ja vielä se että mieheni tekee paljon reissutyötä, joten hän vastaavasti nauttii kun saa olla ihan vaan rauhassa kotona. Saa sosiaalista elämää työnsä kautta niin paljon että häntä ei ystävien/tuttujen puute haittaa täällä.

Itse olen sitten lapsen kanssa kotona melkein koko ajan koska en ole saanut töitä.

Jos kolmihenkisen perheen kaksi jäsentä voisivat paremmin muualla, niin silloin sen yhden on joustettava. Hän voi vaikka hankkia kesämökin itselleen jos haluaa olla ihan rauhassa jossain.
Lapselle tekee hyvää nähdä myös äiti ystäviensä kanssa, onnellisena ja iloisena ja vapautuneena. Hän oppii siinä mallista seuraamalla sosiaalisia taitoja. Yksinäisen äidin lapsi on helposti myös itse jollain lailla yksinäinen. Ei aina tietenkään, mutta tietty yksinäisyys näyttää periytyvän yksinäisiltä vanhemmilta lapsille. Kannattaa miettiä sitäkin, että millaiset mahdollisuudet lapsella on saada koulusta kavereita. Kaupungissa lapsella on useita mahdollisuuksia saada kavereita sekä isosta koulusta että koulun ulkopuolelta vaikka oman luokan kanssa ei aina synkkaisikaan, maaseudulla ne mahdollisuudet ovat paljon rajatummat. Myös itsenäinen liikkuminen kaupungissa tekee hyvää lapsen harrastus- ja kaverimahdollisuuksille.

 

Pohjois-Pohjanmaalla

Missäpäin asut? Itselläni ihan sama ongelma

 

Olen käynyt muutamallakin kansalaisopiston kurssilla. Ja yhteen kerhoonkin liityin. Niissä se ongelma että ovat eläkeläismummoja... En tiedä käyvätkö ne samanikäiset (36) jossain kerhoissa vai ovat vain niin omissa piireissään ja kotona. Harrastuksia haittaa miehen reissutyö koska meillä ei ole kontakteja johon lapsen voisin laittaa hoitoon siksi ajaksi. Pääsen siis osallistumaan vain satunnaisesti.

Onko siellä jotain harrastuspiiriä tai vastaavaa, johon voisit mennä?

 

Tätä minäkin juurikin olen miettinyt. Lapsi on kyllä hyvin sosiaalinen, kuten äitinsäkin. Käymme moikkaamassa ystäviäni ja serkkulapsia joka toinen kuukausi. Joten on tottunut kuitenkin leikkimään muiden kanssa. Osaa olla kaikenikäisten kanssa ja nauttii suunnattomasti kun pääsee muiden kanssa leikkimään. Ei ole nirso leikeistä eikä leikkikavereista. Koulua olen minäkin miettinyt että on sitten kouluun ja eskariin mennessä jo valmiit ryhmät, että pääseekö niihin sitten enää lapsi mukaan.

Jos kolmihenkisen perheen kaksi jäsentä voisivat paremmin muualla, niin silloin sen yhden on joustettava. Hän voi vaikka hankkia kesämökin itselleen jos haluaa olla ihan rauhassa jossain.
Lapselle tekee hyvää nähdä myös äiti ystäviensä kanssa, onnellisena ja iloisena ja vapautuneena. Hän oppii siinä mallista seuraamalla sosiaalisia taitoja. Yksinäisen äidin lapsi on helposti myös itse jollain lailla yksinäinen. Ei aina tietenkään, mutta tietty yksinäisyys näyttää periytyvän yksinäisiltä vanhemmilta lapsille. Kannattaa miettiä sitäkin, että millaiset mahdollisuudet lapsella on saada koulusta kavereita. Kaupungissa lapsella on useita mahdollisuuksia saada kavereita sekä isosta koulusta että koulun ulkopuolelta vaikka oman luokan kanssa ei aina synkkaisikaan, maaseudulla ne mahdollisuudet ovat paljon rajatummat. Myös itsenäinen liikkuminen kaupungissa tekee hyvää lapsen harrastus- ja kaverimahdollisuuksille.

 

Jos mies on suurimman osan ajasta jossain muualla kuin kotona niin eikö sitten olisi parempia asua siellä missä perheen muut jäsenet viihtyvät?

 

Pitäisköhän sen lapsen mennä päiväkotiin niin saisi kavereita.
Monesti tuonikäisten vanhemmat on töissä ja elää niitä ruuhkavuosia jolloin vanhoihinkin ystäviin välit saattaa viilentyä kun työ ja päiväkotirumbasta ei kauheesti jää ylimäärästä energiaa muuhun. Päiväkodissa käyvör lapsetkaan ei välttämättä niin sitä kaveria enää illalla kaipaa. Oma lukunsa tietysti pohjoispohjanmaalla on uskovaiset perheet jotka monesti vaikka ovat ystävällisiä kaikille pitäytyvät mielellään omissa porukoissaan ja haluaa että lastenkin leikkikaverit on samaaa porukkaa.
Kannattaa koittaa vaikka facebookin kautta tai näistä keskustelupalstojen seuranhakupaikoista josko lähistöltä sattuu löytymään toinen yksinäinen.

 

Pohjois-Pohjanmaalla

Kuulostaa minun elämältäni, minä asun Pohjanmaalla!

 

Minulla taas on maaseudulta ihan toisenlainen kokemus, vaikka ollaan asuttu täällä vasta muutaman vuoden verran. Ihmissuhteita on syntynyt enemmän kuin kaupungissa asuessani koskaan, on ollut tosi tervetullut olo. On tietysti ihmisiä joiden kanssa ei ns synkkaa, mutta heidän kanssaan ollaan sitten vähemmän tekemisissä. Ystävällisissä puheväleissä kuitenkin.

Lapsilla (ovat kaikki alle kouluikäisiä) on kavereita, ja niitä kaveruussuhteita pidetään aktiivisesti yllä . Täällä asuminen tuntuu turvalliselta monestakin eri syystä. Pieni paikka, kaikki tuntee toisensa... Toki siinä on omat huonotkin puolensa, mutta asian kanssa pitää vain opetella elämään.

Tämä ei tietenkään sinua lohduta. Mutta koeta hakeutua aktiivisesti muiden äitien seuraan. Pyydä heitä kahville teille ihan kasvokkain tai sano että meidän lapsi haluais leikkiä teidän lapsen kanssa, sopisko vaikka viikonloppuna?

Meidän ja yhden toisen perheen ystävyys alkoi kaupassa. Paikallinen tuumasi että meidän lapset taitaa olla melko samanikäisiä ja että heille voi kyllä tulla milloin vain. Siitä se sitten lähti.

 

Ps. Asutaan Pohjanmaalla ja ollaan uskovaisia. Mutta lapset leikkii kaikkien kanssa, myös muiden kuin uskovaisten. Ollaan tosin aika avarakatseisia ja halutaankin olla osana kyläyhteisöä eikä sen ulkopuolella.

 

Kuulostaa tylsältä. Pohjanmaalaiset eivät ehkä ole kaikkein helpoiten lämpiäviä ihmisiä, eli jos haluat tutustua ihmisiin, joudut oikeasti tekemään alkuun kovasti töitä. Itse varmaan yrittäisin leikkipuistossa tutustua johonkuhun ja pyytää häntä kahville vaikka seuraavana päivänä. Jos vain sanoo, "tule joku päivä kahville", niin eivät ne tule, kun eivät tiedä milloin.

Minkä ikäinen lapsi on? Ehkä tilanne helpottuu, kun menee päiväkotiin. Päiväkotikavereiden vanhempiin on helpompi tutustua, kun on joku yhdistävä tekijä.