Pitääkö mielestänne aina yrittää pysyä suhteessa?

Oon nyt lueskellut artikkeleja, asiantuntijoiden haastatteluja yms ja kaikissa puhutaan mm. suhteen alkuhuuman katoamisesta ja sen jälkeisestä tahtotilasta, annetaan vinkkejä miten eron voisi estää ja miten suhteen saisi jatkumaan. Mutta onko mielestänne se aina tarkoituksenmukaista? Jos suhteessa on jo alussa paljon haasteita, niin kuinka mielekästä teistä on yrittää ja tehdä töitä saadakseen suhteen jatkumaan - kenties vähän pitempään, kenties jopa pitkään ja joissain tapauksissa loppuelämän? Jos tulee sellainen tunne, ettei kumppani olekaan itselle Se Oikea, tai edes sellainen tunne, että ollaan kauhean erilaisia eikä suinkaan mitään sielunsukulaisia, niin pitäisikö mielestänne silti yrittää?

Ja kuinka yleistä luulette sen olevan, että suhteeseen silti jäädään ongelmista huolimatta? Onko lähtöoletus se, että ei erota vaan aina yritetään, vai onko nykyisin ihan ok tiedostaa se, että suhde ei nyt toimikaan ja jatkaa omille teilleen?

Ja siis puhun niistä suhteista, joissa ei ole lapsia. Sen ymmärrän, että lasten takia yrittää helpommin hankalissakin vaiheissa.

 

Äh. Mä oon täysin sitä mieltä että parisuhde asioissa saa luovuttaa "helpolla" jos suhde ei jostain syystä toimi niin kuin haluaisi tai se ei tunnu hyvältä. Elämä on niin pirun lyhyt olla onneton.

Mitä sitä roikkua jos ei vain tule mitään.

 

Ei tietenkään,esim jos on pahat menkat ja kiukuttaa niin voi ihan hyvin rikkoa perheen sen vuoksi.

 

Ei.

 

No ei hitossa.

 

Ei...

 

Ei.

 

Ei pitäisi aina pysyä, mutta ei myöskään luovuttaa pikkuasioiden takia eikä juosta alkuhuuman perässä.

 

Jos tulee tunne, ettei toinen ole oikea, niin on syytä erota. Mutta alun hankaluuksien vuoksi ei tule erota, sillä alussa yhteenottoja tulee väistämättä, sillä kahden vieraan ihmisen sopeutuminen yhteen vaatii hioutumista. Parisuhdetta ei ratkaise hankaluudet, vaan kyky selviytyä niistä.

 

Niin, kaksipiippuinen juttu.
Onko elämän tarkoituksena olla aina onnellinen ja maksimoida aina joka elämäntilanteessa oma mielihyvä ja saada kauheita kiksejä kaikesta?
Kaiken hyvän ja tavoiteltavan saavuttaminen vaatii mielestäni aina jossain määrin pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä sekä omien mukavuusalueiden ylittämistä.

Ihminen ei koskaan kasva, jos aina pakenee kun vaikeuksia ilmenee.
Elämään kuuluu helpompia ja haastavampia kausia ja se vasta tekeekin elämästä niin mielenkiintoista ja elämänmakuista.
Jos kaikki olisi jatkuvaa onnea ja auvoa, kai siihenkin turtuisi.
Ei pitäisi kituuttaa liian pitkään onnettomassa ja todella hankalassa suhteessa, mutta ei mielestäni myöskään erota vaikeuksien ilmetessä "koska elämä on niin lyhyt ja jatkuvasti pitää nauttia kaikesta".

 

Ei tietenkään,esim jos on pahat menkat ja kiukuttaa niin voi ihan hyvin rikkoa perheen sen vuoksi.

Aloitusviestissä rajasin sitten pois ne tilanteet, joissa on lapsia. Onko se perheen rikkomista, jos ei jaksa haastavaa ja hankalaa parisuhdetta, vaikka ensin rakastumisen huumassa se tuntuikin niin ihanalta? Haen tässä nyt sitä, että jos alkuhuuma sekoittaa pään ja harkintakyvyn, niin kun totuus paljastuu, niin pitäisikö sitten jäädä sinnittelemään vai onko teistä ok, että myöntää tehneensä virhearvion, toteaa että oli silti ihanaa aikaa jonkin aikaa, mutta lähteä eri suuntiin, kun ei juttu kerran toimi?

 

Minusta on ok myöntää virhearviointi, jos se on virhearviointi eikä tapa, joka toistuu joka suhteessa.

 

Aika moni lapsiperhe rikkoutuu sen takia, kun ei alunperin uskalettu myöntää itseleen tehneensä virheen kumppanin valinnan suhteen.

 

Ei kannata jatkaa, jos suhde on jatkuvaa sinnittelyä. Lasten myötä tilanne todennäköisesti muuttuisi sietämättömäksi. Mutta sen verran tilannetta on syytä tutkailla, että voi välttää saman tilanteen toistumisen seuraavassa suhteessa: hakeutuuko vääränlaisten seuraan vai onko oma käyttäytyminen sellaista, että se tuo toisen epätoivottavat ominaisuudet esille vai jotain muuta.

 

Mun mielestä eroaminen on ok silloin kun tilanteeseen ei liity kolmansia osapuolia. Valitettavaa on, että moni rikkoo ihan hyvän parisuhteen ihastuttuaan uuteen, joka on se maailman ihanin sielunkumppani (on tai ei, sen näkee vasta kun parin vuoden päästä huumaava olotila laantuu).

Jos taas ihminen on mieluummin yksin kuin entisessä parisuhteessa, on sillä todennäköisesti ollut ihan hyvä syy päättää parisuhde.

 

Eli kysymys on käytännössä se, että kun on ensim mokaillut monipuolisesti ja pitkään, voiko mokailla vielä lisää, että pääsee järjestämästään sopasta pois. Minun vastaukseni on se, että ei mokailla alussakaan, niin ei jouduta tällaiseen tilanteeseen. Ja jos nyt tällaiseen tilanteeseen on jouduttu, niin sitten jatkosta keskustellaan sen toisen osapuolen kanssa eikä päätetä tällaisia asioita itsekseen. Ja erityisesti siitä ei päätetä tekemällä galluppia mammapalstalla.

 

Ei. Miehet on sikapossuja. Itsenäinen nainen eroaa.

 

Ei pidä pysyä suhteessa, jos siinä voi huonosti, olipa lapsia tai ei.

 

Parisuhteessa kuolee tylsyyteen, parissa suhteessa paljon parempi.