rv 39-kaduttaa..

  • Viestiketjun aloittaja vierailija
  • Ensimmäinen viesti
vierailija
Rv39 alkoi tänään ja alkanut vauvan tulo kaduttamaan. Aikaisemmin ei oo niinkään kaduttanut, mutta ei oo kyllä mitään muitakaan tunteita vauvaa kohtaan syntynyt. Lähinnä pelkoa ja huolta.

pelkojen ja huolien takia (vaikka varsinaista syytä ei ole ollutkaan) raskaus on ollut äärimmäisen vaikea. Tuntuu myös että olen kadottanut itseni raskauden myötä, henkisesti ja fyysisesti.

Miten tästä eteenpäin? Apuja kaivataan kipeästi :(
 
vierailija
Sä oot sä, se vauva on vauva, se vauva on sun, sä saat kasvattaa sen miten haluat, ja jos et halua, voit antaa sen adoptioon.

Mihin sinä nyt itsesi kadottaisit? Sinä olet sinä, eikä tarvitse muuksi muuttua. Se vauva taas on täysin oma henkilönsä, josta sinä sitten vaan pidät parhaasi mukaan huolta. Saat kyllä kroppasi sun muut takaisin. Ihan kohta se lapsi on jo koululainen, ja haluaa mennä omia menojaan. Tuskin kuitenkaan haluat päästää häntä ihan omille teillensä. Kyllä kaikki menee hyvin, ja jos on raskasta, niin pyydä vain apua. Ihan voi naapuriltakin kysyä, kuten aiemminkin on voinut. Kyllä ihmiset auttaa. Et sinä ole yksin tässä maailmassa. Kaikki tulee menemään hyvin.
 
vierailija
Sä oot sä, se vauva on vauva, se vauva on sun, sä saat kasvattaa sen miten haluat, ja jos et halua, voit antaa sen adoptioon.

Mihin sinä nyt itsesi kadottaisit? Sinä olet sinä, eikä tarvitse muuksi muuttua. Se vauva taas on täysin oma henkilönsä, josta sinä sitten vaan pidät parhaasi mukaan huolta. Saat kyllä kroppasi sun muut takaisin. Ihan kohta se lapsi on jo koululainen, ja haluaa mennä omia menojaan. Tuskin kuitenkaan haluat päästää häntä ihan omille teillensä. Kyllä kaikki menee hyvin, ja jos on raskasta, niin pyydä vain apua. Ihan voi naapuriltakin kysyä, kuten aiemminkin on voinut. Kyllä ihmiset auttaa. Et sinä ole yksin tässä maailmassa. Kaikki tulee menemään hyvin.
Kiitos ihanasta ja asiallisesta vastauksesta. Paljon pohdinnan aiheita sain.
 
vierailija
Rv39 alkoi tänään ja alkanut vauvan tulo kaduttamaan. Aikaisemmin ei oo niinkään kaduttanut, mutta ei oo kyllä mitään muitakaan tunteita vauvaa kohtaan syntynyt. Lähinnä pelkoa ja huolta.

pelkojen ja huolien takia (vaikka varsinaista syytä ei ole ollutkaan) raskaus on ollut äärimmäisen vaikea. Tuntuu myös että olen kadottanut itseni raskauden myötä, henkisesti ja fyysisesti.

Miten tästä eteenpäin? Apuja kaivataan kipeästi :(
Oletko varma ettet kärsi paniikkihäiriöstä? Pelkästään raskaus ja äidiksi tulo aiheuttavat noita tuntemuksia, mutta jos ne hallitsevat elämääsi, voi olla että kärsit paniikista. Se valtaa ajatukset, eikä ole mikään omavalintainen sairaus. Itselläni puhkesi se ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen ja uudestaan tämän toisen raskauden alussa. Voin kuitenkin vannoa että tästä huolimatta rakastan lapsiani. Ja niin varmasti rakastat sinäkin omaasi, etenkin kun sen nyssykän saat syliisi. Tärkeintä on ettet pidä asioita sisälläsi vaan rohkeasti puhut niistä vaikka ne tuntuisi miten naurettavilta tai hävettäviltä.
 
vierailija
Oletko varma ettet kärsi paniikkihäiriöstä? Pelkästään raskaus ja äidiksi tulo aiheuttavat noita tuntemuksia, mutta jos ne hallitsevat elämääsi, voi olla että kärsit paniikista. Se valtaa ajatukset, eikä ole mikään omavalintainen sairaus. Itselläni puhkesi se ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen ja uudestaan tämän toisen raskauden alussa. Voin kuitenkin vannoa että tästä huolimatta rakastan lapsiani. Ja niin varmasti rakastat sinäkin omaasi, etenkin kun sen nyssykän saat syliisi. Tärkeintä on ettet pidä asioita sisälläsi vaan rohkeasti puhut niistä vaikka ne tuntuisi miten naurettavilta tai hävettäviltä.
Osuit ihan nappiin, kärsin paniikkihäiriöstä. En vaan oo osannut ajatella ollenkaan näitä tuntemuksia/ajatuksia paniikkihäiriöstä näkökulmasta.. on varmasti paniikki ollut pinnassa raskauden monessa vaiheessa (turhat pelot ym).. voi kumpa olisikin kyse vain "pelkästä paniikista", ja tunteet muuttuisivat positiivismpaan suuntaan lapsen synnyttyä. Paljon tulee kyllä pyöriteltyä oman pään sisällä juuri häpeän takia :(
 
vierailija
Tsemppiä. Itsellä viimeisillä raskausviikolla myös nousi kaikenlaisia tunteita pintaan. Ja alku oli kieltämättä vaikeaa - olin onneksi sen verran onnekas että äitini pystyi auttamaan todella paljon. Kynnys kysyä apua oli korkea kun koko ajan ajattelin että tähän olen ryhtynyt ja itse tässä pitää pärjätä. Onneksi vihdoinkin älysin pyytää apua sillä oli lähellä ettei "pää hajonnut".
Voimahaleja!
 
vierailija
Koin sanoin. Nyt tytyö 1kk. Syntymän myötä mielen valtasi lämpö ja ilo. Edelleen huolikin ja välillä käy mielessä kuinka on mahdollista elää vielä omaa elämää. Mutta siltikin pikku paketti on taijanomainen.

Älkäö käsittäkö väärin, kohdallani kyseessä on neljäs lapsi eikä esikoinen. Muut on vaan jo ehtiny kasvaa jo melko itsenäisiksi koululaisiksi. Asioiden tekeminen, oma harrastaminen jne on ollu jo pitkään helppoa. On saanut nauttia niin ihanista lapsista kuin jo pitää vähän huolta itsestäkin. Urheilu, ystävät ja työ ovat ehtineet välissä kuulumaan paremmin normi arkeen. Nyt sitten takaisin alkutekijöihin ja tiukkaan riippuvuussuhteeseen. Mutta on se ihanaa siltikin vaikka vapautta ei just nyt hirveästi ole. Kokemuksesta tiedän että oma liikkumavara kuitenkin kasvaa vuosi vuoden jälkeen.
 
vierailija
Kiitoksia kaikille vastanneille!
Minullakaan ei ole kyse ensimmäisestä lapsesta-esikoisen saamisesta tosin on jo 8 vuotta aikaa..
esikoista odottaessa en myöskään kummemmin tunteillut, mutta en toisaalta panikoinut "tunteettomuuttani" ja silloin kaikki sujui hyvin. Nyt olen jo rv20 lähtien miettinyt miksi suhde vauvaan ei muodostu, mutta jossain vaiheessa ajattelin että kyllä luonto hoitaa. . No, nyt synnytys käsillä eikä edelleenkään mitään tunteita, pelkoa lukuunottamatta :/ näinkö se luonto hoitaa synnytyksen jälkeenkään?! :(

Tuosta avun pyytämisestä, vaikeaa on, ajatuksena ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön... tosin vaikka en ole apua esimerkiksi neuvolasta varsinaisesti pyytänytkään, on ilmeisesti hätänä jollain tapaa aistittu, sillä rv37 ultrassa kätilö puhui että synnytyksen käynnistäminen on hyvinkin mahdollista rv39+3, ettei psyyke mene liian tiukille... eli maanantaina mahdollisesti jo voisivat käynnistää, mutta enhän minä mihinkään vauvan tuloon ole valmis!! Mutta toisaalta ei kai tämä raskaus voi loputtomiinkaan jatkua!

Anteeksi avautuminen, ahdistaa kovin :(
 
vierailija
Kiitoksia kaikille vastanneille!
Minullakaan ei ole kyse ensimmäisestä lapsesta-esikoisen saamisesta tosin on jo 8 vuotta aikaa..
esikoista odottaessa en myöskään kummemmin tunteillut, mutta en toisaalta panikoinut "tunteettomuuttani" ja silloin kaikki sujui hyvin. Nyt olen jo rv20 lähtien miettinyt miksi suhde vauvaan ei muodostu, mutta jossain vaiheessa ajattelin että kyllä luonto hoitaa. . No, nyt synnytys käsillä eikä edelleenkään mitään tunteita, pelkoa lukuunottamatta :/ näinkö se luonto hoitaa synnytyksen jälkeenkään?! :(

Tuosta avun pyytämisestä, vaikeaa on, ajatuksena ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön... tosin vaikka en ole apua esimerkiksi neuvolasta varsinaisesti pyytänytkään, on ilmeisesti hätänä jollain tapaa aistittu, sillä rv37 ultrassa kätilö puhui että synnytyksen käynnistäminen on hyvinkin mahdollista rv39+3, ettei psyyke mene liian tiukille... eli maanantaina mahdollisesti jo voisivat käynnistää, mutta enhän minä mihinkään vauvan tuloon ole valmis!! Mutta toisaalta ei kai tämä raskaus voi loputtomiinkaan jatkua!

Anteeksi avautuminen, ahdistaa kovin :(
Jos synnytyksen jälkeen edelleen tuntuu ettei vauvaan muodostu suhdetta, niin juttele asiasta heti synnärillä että saat tukea. Mieluummin nyt jo etukäteen vaikka siellä neuvolassa. Yksin ei ole pakko pärjätä ja apua kannattaa pyytää ajoissa!! Uskon kyllä että kaikki menee hyvin, kun yrität vähän rentoutua ja lakata huolehtimasta niin paljon. Hyvä äiti sinusta tulee (y).
 
vierailija
Minun mies suoraan sanottuna pilasi minun raskausajan ja sai minut voimaan pahoin. Ei mitään tukea,olin yksin,kaikki vaivat podin yksin. Ei auttanut jos olin kipeänä.Kaiken lisäksi haukkui lihavaksi ja alapääni "homevalkovuotoiseksi". Lopulta mikään ei tuntunut enää miltään. Niin innolla olin odottanut,että laitan vauvan vaatteita ja tavaroita valmiiksi,sitten se olikin jo ihan sama onko mikään valmiina. Tsemppiä,kyllä ne äidin tunteet sieltä silti aina herää :)
 
vierailija
Jos synnytyksen jälkeen edelleen tuntuu ettei vauvaan muodostu suhdetta, niin juttele asiasta heti synnärillä että saat tukea. Mieluummin nyt jo etukäteen vaikka siellä neuvolassa. Yksin ei ole pakko pärjätä ja apua kannattaa pyytää ajoissa!! Uskon kyllä että kaikki menee hyvin, kun yrität vähän rentoutua ja lakata huolehtimasta niin paljon. Hyvä äiti sinusta tulee (y).
Kiitos vastauksesta :)

Tiedän itsekin että pitäis rentoutua, mutta en yksinkertaisesti pysty enää..

Huomenna tosiaan ois mahdollista jo käynnistellä, mutta kun en ole valmis vauvan tuloon, mutta toki hän syntyy kuitenkin pian! Hävettää niin pirusti sanoa niille kätilöille että "rv39 ja en minä oo valmis"!

Kylläpä nyt kaiken kaikkiaan hävettää koko tilanne :(

Sitten Mua ruvennut pelottaa ensi kohtaaminen vauvan kanssa. Entä jos en halua häntä lähelle? En uskalla ottaa syliin? Varmasti ne hoitajatkin miettii miksi oon ikinä raskautunut edes..
 
vierailija
Minun mies suoraan sanottuna pilasi minun raskausajan ja sai minut voimaan pahoin. Ei mitään tukea,olin yksin,kaikki vaivat podin yksin. Ei auttanut jos olin kipeänä.Kaiken lisäksi haukkui lihavaksi ja alapääni "homevalkovuotoiseksi". Lopulta mikään ei tuntunut enää miltään. Niin innolla olin odottanut,että laitan vauvan vaatteita ja tavaroita valmiiksi,sitten se olikin jo ihan sama onko mikään valmiina. Tsemppiä,kyllä ne äidin tunteet sieltä silti aina herää :)
Siis mikä mies tuo tuommonen olevinaan on?! Järkyttävää! Tosi ikävää sun kannalta moinen käytös :(

mun mies on ollut tosi kärsivällinen ja ymmärtäväinen kaikin puolin. Minä oon meillä se joka oon onnistunut pilaamaan hänen onnellisen odotusajan..
 
vierailijax
Kiitos vastauksesta :)

Tiedän itsekin että pitäis rentoutua, mutta en yksinkertaisesti pysty enää..

Huomenna tosiaan ois mahdollista jo käynnistellä, mutta kun en ole valmis vauvan tuloon, mutta toki hän syntyy kuitenkin pian! Hävettää niin pirusti sanoa niille kätilöille että "rv39 ja en minä oo valmis"!

Kylläpä nyt kaiken kaikkiaan hävettää koko tilanne :(

Sitten Mua ruvennut pelottaa ensi kohtaaminen vauvan kanssa. Entä jos en halua häntä lähelle? En uskalla ottaa syliin? Varmasti ne hoitajatkin miettii miksi oon ikinä raskautunut edes..
Ajattelet nyt ihan liikaa ja luot itsellesi paineita. Oletko kokeillut rentoutumiskeinona kahden sanan ajattelua? Voi sillä olla joku hienompikin nimi, mutta minulla se ainakin tepsii stressiin/jännitykseen. Eli kun nyt alat esim. ajatella sun ja vauvan ensikohtaamista, niin keskityt uloshengittämisellä sanomaan jonkin negatiivisen sanan (vaikka pelko/jännitys tms.) ja sisäänhengityksellä positiivisen sanan (ilo/rauha tms.). Hengität syvään ja ajattelet vain näitä sanoja, etkä päästä ajatuksia harhailemaan. Toivottavasti auttaisi sinuakin rentoutumaan!

Ennen kaikkea: älä peittele tunteitasi häpeän vuoksi. Sinulle sekä vauvalle on parempi, että puhut asioista jollekin heti eikä myöhemmin. Silloin saatte tarvittaessa tukea mahdollisimman ajoissa, eikä tule "korjattavaa". Mutta edelleen uskon, että pärjäät hienosti kunhan vauva syntyy ja keskityt hänen hoitamiseensa, etkä ajatusten pyörittelyyn. :)
 
vierailija
Ajattelet nyt ihan liikaa ja luot itsellesi paineita. Oletko kokeillut rentoutumiskeinona kahden sanan ajattelua? Voi sillä olla joku hienompikin nimi, mutta minulla se ainakin tepsii stressiin/jännitykseen. Eli kun nyt alat esim. ajatella sun ja vauvan ensikohtaamista, niin keskityt uloshengittämisellä sanomaan jonkin negatiivisen sanan (vaikka pelko/jännitys tms.) ja sisäänhengityksellä positiivisen sanan (ilo/rauha tms.). Hengität syvään ja ajattelet vain näitä sanoja, etkä päästä ajatuksia harhailemaan. Toivottavasti auttaisi sinuakin rentoutumaan!

Ennen kaikkea: älä peittele tunteitasi häpeän vuoksi. Sinulle sekä vauvalle on parempi, että puhut asioista jollekin heti eikä myöhemmin. Silloin saatte tarvittaessa tukea mahdollisimman ajoissa, eikä tule "korjattavaa". Mutta edelleen uskon, että pärjäät hienosti kunhan vauva syntyy ja keskityt hänen hoitamiseensa, etkä ajatusten pyörittelyyn. :)
Iso kiitos vastauksestasi! :)

tiedostan itsekin että ajattelen liikaa, liittyy varmaan tuohon paniikkihäiriöön.. Ja ajatusten hallinta ja keskittyminen johonkin on äärimmäisen vaikeaa.. Mutta lähden kokeilemaan tuota kahden sanan juttua, ei siinä mitään menetäkään :)
 
ghy
Hoitohenkilökunta on varmasi erittäin tietoinen että joskus (usein!?) äitejä pelottaa, jännittää, ahdistaa, ja sitten hävettää nämä 'negatiiviset' tunteet. Mä luulen että se on vähän sama kun gynekologien kanssa, turha hävetä, ne on kyllä nähny jo satoja alapäitä ja on siihen tottuneet :D Eli kato joku jolle voisit mainita asiasta mahdollisimman pian, kerro että sulla on paniikkihäiriö, mikä nostelee taas päätään ja vaikea keskittyä olennaiseen, kun pelot jyllää päässä. Luulen että jo ihan kertominenkin helpottaa, niin poistuu se ekstrahäpeä siitä että on 'salaisuus'. Ehkä auttaisi jos sulla olis mies mukana kun puhut siitä? (Tiedän että itse olen sellainen että jaan asioita vain kahdenkesken, on sitten läheinen tai hoitosuhde, mutta ehkä itselläsi eri juttu)
:)
 
vierailija
Ihan normaaleja nuo tuollaiset ajatukset ovat, eivät tarkoita mitään ja menevät ohi itsekseen. Älä kiinnitä niihin huomiota, ja aina kun tulee jotain tuollaista mieleen, päätät vain, ettet suostu ajattelemaankaan niitä, vaan ajattelet jotain kivaa sen sijaan. Ihmiskunta on puskenut vauvoja kautta aikain, ja paljon huonommissa lähtökohdissa, joten pärjäät varmasti. Vauban hoito ja kasvatus eivät ole rakettitiedettä, ja jaksat varmasti kunhan et aseta hullunkorkeita tavoitteita.
 
vierailija
Rv39 alkoi tänään ja alkanut vauvan tulo kaduttamaan. Aikaisemmin ei oo niinkään kaduttanut, mutta ei oo kyllä mitään muitakaan tunteita vauvaa kohtaan syntynyt. Lähinnä pelkoa ja huolta.

pelkojen ja huolien takia (vaikka varsinaista syytä ei ole ollutkaan) raskaus on ollut äärimmäisen vaikea. Tuntuu myös että olen kadottanut itseni raskauden myötä, henkisesti ja fyysisesti.

Miten tästä eteenpäin? Apuja kaivataan kipeästi :(
 
vierailijattttt
Mulla oli samoja oireita... en tuntenut oikein mitään edes silloin kun pikkukeskosena syntynyt lapseni vietti useita viikkoja teholla/keskolassa. En vaan pystynyt tuntemaan. Koko raskaus oli vaikea...ja keskosuuskin. Jälkikäteen olrn vasta ymmärtänyt että en uskaltanut tuntea kiintymystä tms. Pelkäsin liikaa menetystä... sysäsin kaiken maton alle. Kun vihdoin saimme lapsen kotiin ja kun pahin hormooni tyrsky laantui tulivat tunteetkin. Ehkä se oli jonkinlainen "suojamekanismi" - jos olisin tunteillut, en ehkä järjissäni olisi jaksanut kaikkea mitä koettiin. Rakkaus ja kiintymys lapseen rakentui ajallaan - en toki kylmä lasta kohtaan ollut, mutta en oikein tuntenut mitään.

Mä vahvasti uskon että toiset olemme herkempiä ja sitä kautta "suojaus"on olla tuntematta ennen kuin uskaltaa alkaa luottaa...meidät on vauvalehtien palstoilla ja elokuvissa opetettu siihen että lapsen ayntymä onj järisytgävän onnellinen kokemus. Ja rakkaus lapseen syntyy suurin piirtein jo silloin kun siittiö tunkeutuu munasoluun. Höpönpöppö. Se on fiktiota, joillain ehkä sen tapaista... mutta kyllä tuntemukset laidasta laitaan on ok. Ei ne samasta puusta veistettyjä olla
 
vierailija
Alakuloisuus ei liity vain synnytyksen jälkeiseen aikaan vaan esim. masennus voi osua jo aikaan ennen synnytystä. Itse en kärsinyt varsinaisesta masennuksesta, mutta kyllä mulla oli aika tummia ajatuksia koko hommasta raskauden viimeisinä viikkoina. Ja pelkäsin myös että mitään tunteita ei herää lastakohtaan. No, tunteen helpotti synnytyksen jälkeen ja tunteetkin muuttuivat ensi päivien hämmennyksen jälkeen rakkaudeksi. Sama tilanne oli kummankin lapsen kohdalla eli ei vain esikoisen kanssa...
 
vierailija
Esikoisen raskaus oli helppo ja odotin lasta ilman huolta mistään. Lapsi syntyi ennenaikaisena ja oli sairaalassa pitkään. Siinä ei tavallaan tuntenut oloansa edes äidiksi, ei voinut imettää ja piti olla pois lapsen luota. Sain kai masennuksenkin enkä kiintynyt vauvaan. Myöhemmin kyllä. Toisen raskaus oli taas raskas ja vaikea. Loppuvaiheessa vihasin raskautta ja toivoin, ettei olisi tehty ollenkaan. Lapsi syntyi oikeaan aikaan ja kaikki se kamala raskausaika unohtui. Elin kuukausia pilvissä ja rakastuin myös esikoiseen enemmän.
 

Yhteistyössä