Tiedättekö ihmistyypin, joka omii toisen surun?

Sellainen, joka alkaa lähes kilpailla läheisen menettäneen kanssa, kumpi suree enemmän. Ja siis kyse voi olla jostakusta henkilöstä, jota tämä ihminen ei ole edes tavannut kuin kerran, vaikka kaverin serkku. Mun mielestä on jotenkin vastenmielistä sanoa sille kaverille, kuinka itki kun hänen serkkunsa kuoli. Mikä näitä ihmisiä vaivaa? Onko kyse enää empatiasta vai jostain muusta?

 

Joo! Kerron ihmiselle että faija kuoli , nii hän sitte alko kertoo kuinka kauheeta kun hänen pappa kuoli 14433 v sitten, ja jonka hän tapas kerran vuojes. ( siis pappa voi olla tosi tärkee enkä vähättele ollenkaa kuolemaa) mut vois ees jotain sanoo , ennenko alkaa omia kokemuksii vetelee

 

Joo! Kerron ihmiselle että faija kuoli , nii hän sitte alko kertoo kuinka kauheeta kun hänen pappa kuoli 14433 v sitten, ja jonka hän tapas kerran vuojes. ( siis pappa voi olla tosi tärkee enkä vähättele ollenkaa kuolemaa) mut vois ees jotain sanoo , ennenko alkaa omia kokemuksii vetelee

Toi on kans inhottavaa. Tarkoitin siis, että henkilö A kilpailee henkilön B kanssa, kumpi suree enemmän henkilön C kuolemaa, kun C on B:n läheinen muttei tunne A:ta melkein ollenkaan..

 

Ehkä semmoisella ihmisellä on pakonomainen tarve näyttää muille olevansa jotenkin hurjan empaattinen ja ihana ihminen.

 

Toiset on vaan herkempiä. En mä oikein usko että joku vääntää tekoitkua surrakseen enemmän

 

Minä itkin naapurin ikäihmisen hautajaisissa.

Toivon, etten häirinnyt läheisiä, jotka olivat tunteneet vainajan vuosikymmeniä. Itse vain muutaman viimeisen vuoden ajan.

En osaa tarkalleen sanoa, miksi minua itketti niin paljon. Ihminen oli elänyt viimeiset vuotensa tuossa kerrostaloyksiössä osittain halvaantuneena. Hän pyysi usein käymään, ja tulin siellä olleeksi, kun seinänaapureina asuimme. Hänellä kävi paljon muitakin vieraita, mutta kärsi silti yksinäisyydestä ja siitä, että ei päässyt kunnolla liikkumaan. Joskus sanoi olevansa valmis jo lähtemään.

Rauha muistolleen.

 

Joskus ihmiset sanoo noin ,vaan kertoakseen että kokenu saman. Sanotaan esim että anne menetti poikaystävänsä ja hannele sit kertoo osanottonsa ja ilmoittaa samalla että hänenkin poikaystävänsä kuoli jokunen vuosi sitten.

Itellä ainkin helpompi puhuu kuolemasta ihmistenkaa ketkä kokenu saman ku sellasten jotka ei oo kokenut ollenkaan.

Ei kyse oo aina siitä että ite halutaan huomioo tai "kilpailla" kummalla on rankempaa... itekin itkin kun naapurin tyttö hyppäs parvekkeelta suoraan kuolemaan,en edes tuntenut tätä tyttöä hyvin! Mut kyllä se etupihan näky on jäänyt mun mieleen... ja tää tyttö oli mun veljen ja parin ystävän hyvä ystävä ,oltiin ns tuttuja muttei kavereita.

 

Ja hei!
Tähänkin hetkeen mennessä kaikki ovat vain puhuneet omia kokemuksiaan, eivätkä ole yhtään tukeneet ap:n huolia.
Ja silti tämäkin keskustelu on aika normaali, eikö?

 

Ja hei!
Tähänkin hetkeen mennessä kaikki ovat vain puhuneet omia kokemuksiaan, eivätkä ole yhtään tukeneet ap:n huolia.
Ja silti tämäkin keskustelu on aika normaali, eikö?

On ihan normaalia vuorovaikutteista keskustelua kun jakaa myös omia kokemuksiaan.

Kaikesta loukkaantujat taas liikkeellä: ei saa koskea raskausmahaa, ei kysyä vauvan sukupuolta, ei puhua omista kokemuksistaan, ei vastata kysymyksiin rehellisesti....lista on loputon...

Sääli tuollaisten naisten miehiä.

 

En tiedä tuollaisia ihmisiä/ihmistyyppiä varsinkaan. Onko toi laajakin ongelma.

Tyypillisempi ongelma on ettei ihmiset ymmärrä toisen tilannetta ylipäänsä kuten tämäkin ketju osoittaa.

 

On ihan normaalia vuorovaikutteista keskustelua kun jakaa myös omia kokemuksiaan.

Kaikesta loukkaantujat taas liikkeellä: ei saa koskea raskausmahaa, ei kysyä vauvan sukupuolta, ei puhua omista kokemuksistaan, ei vastata kysymyksiin rehellisesti....lista on loputon...

Sääli tuollaisten naisten miehiä.

Viikon työt tehty ja alkamassa piiiiiitkä viikonloppu ihan yksin? Hei jaksuhali