Tottuuko eron jälkeiseen osittaiseen lasten "menetykseen" koskaan?

Avioerosta on pian kaksi vuotta, mutta silti tuntuu aina minun viikkoni sunnuntai-iltana kuin sydän olisi revitty rinnasta. Ihan kamala ikävä lapsia :,( Lapset ovat vuoroviikoin minulla ja vuoroviikoin tässä ihan lähellä asuvalla isällään.

Näen lapsia isäviikonkin aikana muutaman kerran yleensä, mutta silti se on eri asia kuin että he olisivat täällä kotona :,,( Tottuuko tähän ikävään koskaan?

 

Ei siihen totu, mutta siitä oppi myös nauttimaan. Ikävä on aina, mutta myöhemmin oivaltaa että siitäkin on iloa, koska lasten ollessa paikalla jaksaa antaa paremmin aikaa ja huomiota.

 

http://kaksplus.fi/threads/milloin-siihen-tottuu-ja-oppii-olemaan-itkemaettae-joka-toinen-sunnuntai.2469977/

 

Mä en jotenkin vaan ymmärrä, miten joku haluaa aina olla lastensa kanssa?
Tulee ikävä jo muutamassa päivässä?
Jos siis kyse isommasta lapsesta, kuin imeväisikäisestä.

Kuinka ajattelitte "kestää", kun lapsenne lentävät pesästä?
Onko teillä läheisiä ystäväkontakteja, vietättekö viikottain aikaa ystävienne kanssa?
Vai onko lapset "kaikki"?

 

Mä en jotenkin vaan ymmärrä, miten joku haluaa aina olla lastensa kanssa?
Tulee ikävä jo muutamassa päivässä?
Jos siis kyse isommasta lapsesta, kuin imeväisikäisestä.

Kuinka ajattelitte "kestää", kun lapsenne lentävät pesästä?
Onko teillä läheisiä ystäväkontakteja, vietättekö viikottain aikaa ystävienne kanssa?
Vai onko lapset "kaikki"?

Tässä olikin aikas hyvin tiivistetty.

Mulla on erosta nyt seitsemisen vuotta ja tähän on osin tottunut. Ja pian on totuttava lisää kun vanhin lähtee opiskelemaan.

Niistä pitää osata myös irrottaa kun aika tulee.

 

Mä en jotenkin vaan ymmärrä, miten joku haluaa aina olla lastensa kanssa?
Tulee ikävä jo muutamassa päivässä?
Jos siis kyse isommasta lapsesta, kuin imeväisikäisestä.

Kuinka ajattelitte "kestää", kun lapsenne lentävät pesästä?
Onko teillä läheisiä ystäväkontakteja, vietättekö viikottain aikaa ystävienne kanssa?
Vai onko lapset "kaikki"?

Vaikka elämässä olisi paljon muutakin, täytyy aika tunnevammainen olla, jos ei lapsiaan tuollaisessa tilanteessa ikävöi.

 

Mä en jotenkin vaan ymmärrä, miten joku haluaa aina olla lastensa kanssa?
Tulee ikävä jo muutamassa päivässä?
Jos siis kyse isommasta lapsesta, kuin imeväisikäisestä.

Kuinka ajattelitte "kestää", kun lapsenne lentävät pesästä?
Onko teillä läheisiä ystäväkontakteja, vietättekö viikottain aikaa ystävienne kanssa?
Vai onko lapset "kaikki"?

Oikeasti, toivottavasti sinulla ei ole lapsia. Kamalan kylmältä kuulostat.

On ihan eri asia "päästää" lähes aikuiset lapset omilleen, kun olla pienestä lapsestaan erossa.

 

Oikeasti, toivottavasti sinulla ei ole lapsia. Kamalan kylmältä kuulostat.

On ihan eri asia "päästää" lähes aikuiset lapset omilleen, kun olla pienestä lapsestaan erossa.

On tietysti eri asia, mutta ap:han näkee lapsiaan useampana päivänä "isäviikonkin" aikana.

En vaan kykene ymmärtämään, että tuntuu kuin SYDÄN REVITTÄISIIN RINNASTA muutaman päivän tähden.
Mun korviin kuulostaa jo epäterveeltä symbioosilta, jos pari päivää erossa ollessa ikävöi niin, että sattuu.
No, en osaa muutenkaan kovin helposti ikävöidä ketään, eli ehkä olen sitten jotenkin vammainen.

 

On tietysti eri asia, mutta ap:han näkee lapsiaan useampana päivänä "isäviikonkin" aikana.

En vaan kykene ymmärtämään, että tuntuu kuin SYDÄN REVITTÄISIIN RINNASTA muutaman päivän tähden.
Mun korviin kuulostaa jo epäterveeltä symbioosilta, jos pari päivää erossa ollessa ikävöi niin, että sattuu.
No, en osaa muutenkaan kovin helposti ikävöidä ketään, eli ehkä olen sitten jotenkin vammainen.

No minä oon sitten ihan yhtä vammainen.
Lapset isällään joka toinen vk eikä mun kyllä ikävä ehdi tulla.
Soitellaan lasten kanssa isäviikon aikana ja nähdäänkin välillä, kun isä asuu tuossa parin kilsan päässä.

 

Täällä myös tunnevammainen. Olen ollut kaksi kertaa viikon lomalla ilman lapsia ja nautin joka sekunnista! Muuten en ole sitten erossa juuri mitään ollutkaan. Niin rakkaista kuin nuo kaksi ovatkin niin kyllä se arki vain on raskasta kahden tappelupukarin kanssa. (Tähän laittaisin häpeilevän hymiön jos osaisin)

Joskus herkuttelen ajatuksella että erottaisiin miehen kanssa ja saisin olla vuoroviikoin ihan rauhassa ja varmasti nauttisin lasten kanssa olemisesta ihan eri tavalla silloin kun he olisivat minulla.
En todellakaan voisi omalle kohdalle kuvitella että kuolisin ikävään viikon aikana!