Tunnen itseni täysin ulkopuoliseksi omassa perheessäni...

Mistäköhän sekin johtuu?

Koen, että mua ei tässä perheessä rakasteta itseni takia. Silloin mulle ollaan ystävällisiä, kun palvelen toisia;siivoan, laitan ruokaa tms..

Sairastuin, enkä pysty tekemään paljon mitään. Ja kas vain, tässäpä ollaan haukuttuna. En 'pääse' miehen ja lasten mukaan ulkoilemaan, ts. mua ei pyydetä mukaan, ei edes kerrota, että ovat lähdossä vaan lähdetään ihan yhtäkkiä mitään sanomatta..

Jos olen allapäin tai itken (aika harvinaista) niin koko perhe on kuin mua ei olisi olemassakaan..

Mitäköhän tässä ajattelis? Ja tekis? Muita samanlaisessa tilanteessa olleita ei varmaan ole.

Olen aika yksinäinen, ystäviä on todella vähän. Nykyään olen kokenu tätä yksinäisyyttä myös perheen sisällä.

 

Yritä aluksi löytää joku ihan ikioma ystävä. Katso sitten uudelleen onko tuollaisesta miehestä sulle mitään iloa...

 

Puhu asiasta miehesi kanssa. Kun äiti sairastuu, tuntuu, että sairastuu koko perhe ja toinen asia on, ettei sitä äidin sairautta hyväksytä. Voi olla, että mies on "loukkaantunut" siitä, että olet sairastunut, mies ei siis kertakaikkiaan voi hyväksyä sitä. Mutta otapa asia puheeksi.

 

Minua taas ahdistaa, että meidän perheessä on henkilö, joka selvästikin _haluaa_ olla ulkopuolinen, tai jättää kaikki muut ulkopuolelle. Ei sano yhtään mitään, ellei kysytä jotain, ja sittenkin vastaus on niin lyhyt kuin mahdollista. Kodin ulkopuolella kyseinen henkilö käyttäytyy käsittääkseni täysin normaalisti (tai siis kodin ulkopuolisia ihmisiä kohtaan). Ilmeisesti me "koti-ihmiset" olemme jotenkin niin järkyttävän vastenmielisiä, että meidän kanssa ei voi olla tekemisissä, ellei ole pakko.

Ota miehesi kanssa puheeksi tuo tilanne ja kerro, miltä sinusta tuntuu. :hug:

 

Tuntuu, että on vaikea ottaa asia puheeksi miehen kanssa. En kyllä tiedä miksi, yleensä voidaan puhua mistä vain.

Mies vissiin ihan oikeasti kuvittelee, että jään mieluumin kotiin siivoamaan yksin, kuin lähden perheen kanssa laskemaan pulkkamäkeä. (tietää kyllä, että inhoan siivoamista)

Ja on tosiaan loukkaantunut siitä, että en voi tehdä kotitöitä paljoa. Vertasi aamusella, että hakihan hänkin flunssassa ollessaan polttopuita, joten kyllä minunkin pitäisi tehdä kotitöitä nyt. (Kotiuduin vähän aikaa sitten syöpäleikkauksesta, jonka jälkeen lääkäri painotti, että nyt on otettava rauhallisesti)

Pitäis tosiaan etsiä sitä omaa ystävää. Nyt on kyllä voimat vähissä mutta vannon, että kun paranen niin hankin edes yhden ystävän.

 

Nostan. Jos vaikka löytyis joku neuvo.

 

Sinun sairaus on varmaan aikamoinen kriisi teidän perheellenne. Eivät he siinä kriisissä, joka normaalitilasta paljon poikkeaa, toimi järkevästi, vaan ovat hämmentyneitä ja ajattelemattomia.

Ja perheen lisäksi koti-ihmisenkin kannattaisi hankkia joku toinenkin maailma ja elämä itselleen, sisustaminen, käsityöyhteisö, lukupiiri, mikä tahansa, missä tavata muita ihmisiä ja löytää itsestään muutakin kuin sen huoltajan, siivoojan, kokin ja äidin.

 

Sinun sairaus on varmaan aikamoinen kriisi teidän perheellenne. Eivät he siinä kriisissä, joka normaalitilasta paljon poikkeaa, toimi järkevästi, vaan ovat hämmentyneitä ja ajattelemattomia.

Ja perheen lisäksi koti-ihmisenkin kannattaisi hankkia joku toinenkin maailma ja elämä itselleen, sisustaminen, käsityöyhteisö, lukupiiri, mikä tahansa, missä tavata muita ihmisiä ja löytää itsestään muutakin kuin sen huoltajan, siivoojan, kokin ja äidin.

Puhut aivan totta. Olinkin jo hyvää vauhtia hommaamassa sitä omaa elämää, kun tämä sairaus yllätti.

Nyt olen sairaslomalla, enkä kyllä keksi keinoja järjestää rentoa tekemistä päivisin näiksi viikoiksi. Nyt mulla olisi kyllä aikaa tavata ihmisiäkin.

Koen, että en ole perheelleni minä. Olen äiti: just se huoltaja, siivooja ja kokki. Tämän sairauden takia olen ollut alakuloinen ja aistin, että se on miehen mielestä huono asia.

 

Meillä mies on koti-ihminen maailman tappiin asti, huolehtii kaikesta kotoisasta ja viihtyy kotona. Onneksi hänellä on muutamia hänet kotoa karkoittavia juttuja ja harrastuksia, sillä
kotiakin voi hoitaa liikaa.

Ja minulla on joskus ongelma, kun yritän muistaa, ettei uuni lämpiä itsestään, ettei talo ole vielä itsestään puhdistuva jne.

 

Hei ,

Tiedän täsmälleen miltä sinusta tuntuu .onko sinun ja miehesi välillä ollut isompia riitoja? Oletko uhannut lähteä parisuhteesta ?
Meillä kotona on tilanne täsmälleen sama . Tuntuu kuin olisi ilmaa ja ainoa ihminen ketä meidän perheessä palvellaan ja yritetään miellyttää on meidän 4-vuotias .Tuntuu , ettei perheen sisällä ole parisuhdetta enää ollenkaan vaan kaikki tehdään niin, että huomioidaan ja kiinnitetään huomiota vain lapseen.
Olen useasti yrittänyt jutella ( huutaa niinkuin mieheni sanoo) asiasta ja kertonut, että koen olevani yksinäinen perheessämme . Kumpikaan ei huomio ja lapsi on alkanut nyt vielä jopa haukkumaan ja puhumaan minulle halveksivasti .
Huomaan, että mieheni on henkisesti etääntynyt minusta ja ainoa asia mitö hän yrittää enää tehdä on mielistellä poikaamme. Ilmeisesti sillä tavalla pakenee todellisuutta ??
Olen useasti kysynyt häneltä , että rakastaako hän minua enää ?
Hän vastaa , että rakastaa, mutta silti en tunne välilämme mitään yhteyttä , toinen kun on henkisesti jo irtisanoutunut suhteesta.
Mies ei myöskään suostu juttelemaan , jouduin joka kerta ajamaan hänet "nurkkaan" jotta saan häneltä vastauksia .
Kotitöissä koen olevani myös tarpeeton - hän kun pärjää ruuanlaitosta pyykkienpesuun.
Ihannoin minua oltaisiin pikku hiljaa savustamassa pois kodistani ja valmistellaan yksinhuoltajuutta . Ihan kauhea tilanne . Eilen miehellä meni hermot poikaamme ( harvinaista ) ja hän meni pyytämään anteeksi käytöstään pojaltamme(!) (vaikka tämä oli itse käyttäytynyt ties miten ) , minä menin sitten perässä ajatellen, että voimme perheen kesken jutella asiasta. Kun tulin huoneeseen mieheni katsoi minua ärtyneesti ja sanoi, että "meillä on tässä asiat kesken " !!!!!!!!!!!!
Mulla ei ole siis oikeus edes tulla keskustelemaan mistään .
Lapsenkasvatuksenkin hän on ottanut omille harteilleen eikä tarvitse mun apua !
Olen joutunut nyt muutaman kerran sanomaan , että minä muutan pois jos asiat eivät muutu .
Miten teillä parisuhde muuten ?
Tunnetko mieheesi kumppanuutta ?
Vai oletteko vain äiti ja isä ?


Suomalainen ulkomailla

Mistäköhän sekin johtuu?

Koen, että mua ei tässä perheessä rakasteta itseni takia. Silloin mulle ollaan ystävällisiä, kun palvelen toisia;siivoan, laitan ruokaa tms..

Sairastuin, enkä pysty tekemään paljon mitään. Ja kas vain, tässäpä ollaan haukuttuna. En 'pääse' miehen ja lasten mukaan ulkoilemaan, ts. mua ei pyydetä mukaan, ei edes kerrota, että ovat lähdossä vaan lähdetään ihan yhtäkkiä mitään sanomatta..

Jos olen allapäin tai itken (aika harvinaista) niin koko perhe on kuin mua ei olisi olemassakaan..

Mitäköhän tässä ajattelis? Ja tekis? Muita samanlaisessa tilanteessa olleita ei varmaan ole.

Olen aika yksinäinen, ystäviä on todella vähän. Nykyään olen kokenu tätä yksinäisyyttä myös perheen sisällä.

 

Mistäköhän sekin johtuu?

Koen, että mua ei tässä perheessä rakasteta itseni takia. Silloin mulle ollaan ystävällisiä, kun palvelen toisia;siivoan, laitan ruokaa tms..

Sairastuin, enkä pysty tekemään paljon mitään. Ja kas vain, tässäpä ollaan haukuttuna. En 'pääse' miehen ja lasten mukaan ulkoilemaan, ts. mua ei pyydetä mukaan, ei edes kerrota, että ovat lähdossä vaan lähdetään ihan yhtäkkiä mitään sanomatta..

Jos olen allapäin tai itken (aika harvinaista) niin koko perhe on kuin mua ei olisi olemassakaan..

Mitäköhän tässä ajattelis? Ja tekis? Muita samanlaisessa tilanteessa olleita ei varmaan ole.

Olen aika yksinäinen, ystäviä on todella vähän. Nykyään olen kokenu tätä yksinäisyyttä myös perheen sisällä.

Lakkaa olemasta uhri. Älä pyytele "itseltäsi" anteeksi sairastumistasi.

Ehkä miehesi ei osannut ajatella, että jaksaisit lähteä ulkoilemaan, joten hän vaan lähti ulkoilemaan lasten kanssa, jotta sinä saisit levätä?

 

Olisko nyt kuitenkin niin että sulla on ihan liian paljon aikaa ajatella ja ylianalysoida. Sanot ettet jaksa kotitöitä sairauden vuoksi. Ja seuraavassa ihmettelet ettei sinua kutsuta pulkkamäkeen (mikä voi olla huomattavasti raskaampaa kuin vaikka pyykkikoneen täyttö).

Ehkä koet tavallaan huonoa omaatuntoa kun et pysty tekemään kotitöitä kuten ennen ja projisoit sen tuoman pahan mielen miehesi tuottamaksi? Mulla itselläni tästä kokemusta kun sairastuin vaikeaan synnytyksen jäljeiseen masennukseen. Kun en jaksanut tehdä niitä asioita joita itselleni olin määritellyt - oudosti aloin kuvitella että mies pitään mua samalaisena vätyksenä kuin itse itseäni pidin...vaikka todellisuus oli toista. Tunsin itseni ulkopuoliseksi kun mies hoiti esim yösyötöt että minä pystyin nukkumaan. Siitäkin koin "vihaa" että mut "laitettiin" ulkopuolelle vaikka oikeasti mies halusi auttaa ja kantaa päävastuun perheessä kun minä olin sairas.

Naisille on pakottava tarve toisinaan olla päävetäjä kotona ja lasten kasvatuksessa ja sitten koetaan uhkaa jos mies tuon roolin ottaa - vaikka vaan hyvää tarkoittaen.

Hengitä nyt syvään. Keskity parantumiseen mutta älä kuitenkaan jää itsesääliin ja surkeuteen makaamaan. Tee pieniä kotijuttuja - ei miehesi vuoksi - vaan itsesi. Kun hoidat tiskin koneeseen ja pyykit toiseen (konehan sen suurimman työn tekee) alat näiden pienien tekojen kautta taas tuntea että sinullakin paikka perheessä. Ilman että rasitut liikaa. Jos vaan makoilet ja vetvot asiaa pahimmillaan rikot jotain pysyvästi. Sellaista joka ei missään kohtaa olisi rikki mennyt ilman ylianalysointia.