äiti ja melukylän lapset - Banneri

Mitä asioita tulen kaipaamaan raskausajalta? Kaikki ihana päättyy aikanaan, niin myös tämä odotus, joka on ollut kerrassaan aivan ihana, mitä nyt alun pahoinvointi oli aika jäätävää. Ihan ensiksi haluan kiittää teitä kaikkia, jotka olette seuranneet odotustani, lukeneet postauksiani ja kommentoineet. Kertoneet niitä omia kokemuksia ja tsempanneet, kiitos!

Tästä odotuksesta jäi päälimmäisenä mieleen sen nopeus. Tuntuu, että ihan juuri tein plussan, ihan juuri olin ensimmäisessä ultrassa ja ihan juuri sain tietää odottavani tyttöä. Miehen reissutyön vuoksi odotus meni varmasti hujauksessa, sillä pyöritin arkea viikot yksin. Ajattelin kertoa, mitä asioita itse jään raskausajalta kaipaamaan ja voin kertoa, ettei tätä kirjoittaessa kyyneliltä vältytty.

Raskausajalta ihanat ja jännittävät muistot, joita ei koskaan unohda

Alkuraskauden jännitys. Se kun plussatestit polttelevat kaapissa ja odotat vain viikkojen hieman lisääntyvän, jotta pääset testaamaan tärppäsikö vaiko ei. Se jännitys kun tuijotat sitä tikkua herkeämättä ja näet hiljalleen kahden viivan ilmestyvän siihen. Istut lattialla positiivinen testi kädessä ja annat onnen kyynelten tulla. Voisit samalla huutaa ääneen koko maailmalle olevasi raskaana. Se on hetki johon ei koskaan tule kyllästymään ja joka on joka kerta yhtä tunteikas.

raskausajalta

Pahoinvoinnin ihanuus ja kamaluus. Vaikka se monen viikon kestävä pahoinvointi on ihan kamalaa ja vaikka silloin vannoo, ettei enää koskaan, ikinä milloinkaan ryhdy tähän hommaan uudestaan, on se myös yksi mittari, joka kertoo asioiden olevan hyvin. Sen, että pieni ihme siellä vatsassa kasvaa. Niinä hetkinä, kun itku meinasi tulla sen olon kanssa sitä vain ajatteli, että näin tämän kuuluu ollakin. Omasta kokemuksesta osasin odottaa, että pahoinvointi kyllä vielä helpottaa, eikä se ole lopullista.

Ensimmäinen ultra ja ne sydämen sykkeet. Pahin keskenmenon riski alkaa olla takana ja sitä voi hieman huokaista. Varsinkin, kun se kauan odotettu ja jännitetty ultra koittaa. Näet ihka ensimmäistä kertaa vatsassa olevan ihmeen ja sykkivän sydämen. Se hetki nostattaa tunteet pintaan. Nyt todellakin tajuat, että vatsassasi kasvaa vauva ja hänestä tulee heti todellinen. Ultrakuvaa ei vain voi olla ihailematta ja onnellinen olo lämmittää.

Ensimmäiset liikkeet. Oliko se vai eikö se ollut.  Ensimmäiset hipaisut vatsassa on jotakin aivan uskomatonta. Vielä tällä kuudennellakin kertaa se tunne on ollut ihan yhtä uskomaton kuin ensimmäiselläkin kertaa. Hiljalleen liikkeet voimistuvat ja alkavat tuntua myös vatsan läpi. Ne ensimmäiset käteen asti tuntuvat potkut saavat kyllä tämän äidin kyynelkanavat aukenemaan.

Rakenneultra ja muut mahdolliset ultrat. Ultra, jota moni odottaa. Kasvaako vatsassa tyttö vai poika. Ultra, joka on monelle viimeinen kurkistus vatsan asukkaaseen ennen tämän syntymää. Yhtä tunteikas hetki joka kerta. Silloin vauvasta tulee vielä enemmän todellisempi.

Vatsan pyöristyminen. Vauvavatsa, voiko olla mitään muuta ihanampaa, kuin pyöristyvä vatsa ja sen sisällä potkiva lapsi. No ei voi. Itse olen ainakin korostanut kasvavaa vatsaani aina koko odotuksen ajan ja nautin siitä tunteesta, kun se oikeasti näkyy. Olen kuvannut vatsaani paljon ja onneksi olenkin, sillä voin palata jälkeenpäin muistelemaan miltä se näytti milläkin viikolla.

Mikä sinusta on ollut raskausajassa parasta?

Olen ihminen, joka ei varmaan koskaan kyllästyisi raskaana olemiseen. Mieheni laski, että olen ollut raskaana yhteensä neljä vuotta ja reilun kuusi kuukautta, heh. Aika saavutus! Mutta toiset vain tykkää olla raskaana ja toisille se ei ole yhtä mukavaa.

Tulen palaamaan vielä toisen postauksen muodossa fiiliksiini, kun tämä oli viimeinen odotukseni. Kenellekään on tuskin epäselvää, että se riipaisee syvältä.

Mitä sinä kaipaat raskausajalta vai kaipaatko mitään?

Kommentit (4)

Hei

Ensinnäkin onnea paljon pienen tyttären syntymästä!

Mun oli pakko laittaa kommenttia, koska jaan täysin kanssasi ajatuksen raskauden ihanuudesta ja sen loppumisesta turhan aikaisin. Enimmäkseen, tai oikeastaan omalla kohdallani ainoastaan, olen kuullut raskaana olevien naisten vain toivovan vauvan jo syntyvän ja kuinka olo alkaa olla tukala ja on jo väsynyt raskausvatsaan jne.

Näin minäkin ajattelin ekan kohdalla. Kolme viikkoa ennen laskettua aikaa sitä vauvan syntymää vain odotti ja olin jo ihan malttamaton ja kun synnytys sitten rv 39+1 käynnistyi, ei mielessäni edes vilahtanut haikeus raskauden päättymisestä.
Kolmen vuoden kuluttua ensimmäisen lapsen syntymästä sain toisen vauvan. Silloinkin heti raskaustestin tehtyä tuntui,että haluan vauvan heti syliini. Muistan kyllä kun noin pari viikoe ennen laskettua aikaa pieni haikeus käväisi mielessäni kun ymmärsin että kohta vauva syntyy enkä saa kantaa häntä enää sisälläni. mutta tuolloinkin synnytyksen alettua, en osannut olla haikeana.

Toisin oli kun aloin odottaa kolmatta lastani, joka syntyi syyskuussa 2016. Tuolloin isommat lapseni olivat ja 11 ja 8v ja ymämrsin konkreettisesti kuinka lyhyt raskausaika oikeasti on.
Nautin raskaudesta, vaikka pelkäsinkin lapsen menetystä.
Ei ollut mitään kiirettä. Tiesin,että lapsi syntyy aikanaan ja ehdin häntä hoitamaan.
Kesällä nautin lämöstä ja pyöristyvästä vatsasta.

Ja vaikka lapsen syntymää ja näkemistä toki odotti, niin tuntui haikealta jättää ihana raskausaika taakse.

Muistan kuinka synnytyksen käynnistyttyä kirjoitin raskausajan päiväkirjaan jotenkin näin; nyt synnytys on käynnissä, ihanaa ja jännittävää, mutta myös haikeaa. Nyt tämä raskausaika päättyy.

Se haikeus seurasi pitkään, silloinkin kun sain hoitaa ihanaa rakasta vauvaa ja pientä taaperoa. Nyt kun lapsi alkaa olla vajaa 3v ja vauvamaisuus vaihtunut pienen pojan vauhdikkuuteen niin sellainen kirpaiseva haikeus alkaa olla ohi. Vaikka vielä kahden teinin ja yhden pienen 34v äitinä toivon,että saisin kokea raskauden ja vauvan syntymisen.

Oli pakko kommentoida, koska olet ainoa, joka ajattelee tässä asiassa kuten minä::)
Kiitos vielä kauniista blogistasi ja onnea paljon, saat elää rikasta elämää kuuden äitinä:)

Paljon onnea pikkuisesta! <3
Pystyn kyllä samaistumaan kaikkiin näihin kohtiin! Muita ikävöinnin aiheita miettiessäni tuli mieleen myös ne ihan ensimmäiset hetket vauvan synnyttyä: kova urakka juuri ohi, vauva viimein rinnalla ja sydän pakahtumaisillaan onnesta, silmät kyynelissä ja miehen katse rakkautta ja ylpeyttä täynnä. <3

Olisi muuten kiva joskus lukea postaus teidän ruuanlaitosta, esimerkkejä minkälaisia määriä pitää valmistaa jne. Tuon kokoiselle sakille kokatessa ei taida 400g jauheliha kauan riittää tai 6kpl riisipiirakka pakettikin häviää hujauksessa. Minkälaista on kantaa kaupasta kassikaupalla tavaraa ja miten usein kaupassa käytte?

Ihanaa vauvakupla aikaa sinne! <3 Toivottavasti miehesi pystyy pitäämään isyyslomaa ja olemaan sinun apuna.

Kiitoksia tuhannesti.♥
Ne hetket ilman muuta, on ihan parasta kaikessa.♥ Mikään tunne ei voita sitä hetkeä ja tunnemyrskyä joka sisällä käy. Se rakkaus pientä kohtaan on jotain niin suurta.♥
Mies on onneksi tämän viikon kotona, niin saadaan olla perheen kesken ja tehdä remonttia loppuun. 😀

Voin kyllä tehdä jossakin vaiheessa, kunhan kerkiän. 🙂 Ei tosiaan ihan pienet määrät riitä enää tälle sakille, varsinkaan viikonloppuna. 😀

Kiitos paljon ja erityis kiitos, kun kirjoitit kommentin omista tuntemuksista.♥
Ihanaa, kun on muitakin, joiden mielestä se odotus menee niin nopeaa. Ja vaikka vauvaa odottaakin kovasti syntyväksi, on se aina surku kun odotus loppuu. Olisin hyvin voinut olla raskaana vielä muutamat kuukaudet tämän päälle. 😀
Kiva kun luet ja täällä kyllä ollaan niin onnellisiä tästä mitä minulla on. Kuusi aivan mahdottoman rakasta lasta.♥

Vastaa käyttäjälle Terhi Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Terhi

Terhi

Blogia kirjoittaa kahdeksan lapsen äiti, jonka elämästä ei halauksia, rakkautta, vauhtia, meteliä, sosetta tai sotkua puutu. Lapset syntyneet 2005, 2009, 2010, 2013, 2015, 2018, 2020 ja 2022.

Tervetuloa mukaan!

Voit ottaa yhteyttä myös sähköpostilla
aitijamelukylanlapset@gmail.com

Arkisto

X