äiti ja melukylän lapset - Banneri

Rakenneultrassa on nyt käyty ja seuraavaksi kuulumisia sieltä. Maanantaina koitti se päivä, jolloin sain kääntää auton nokan kohti viereistä paikkakuntaa ja ajella taas ultraan neljänkymmenen kilometrin päähän. Mielessä oli koko päivän pyörinyt vain ultra ja tuntui niin pitkältä odottaa, kun oma aika oli vasta alkuillasta.

Automatkalla tutut tunteet valtasi mielen. Ihan liikaa ehtii tuntea eri tunteita tuonkin matkan aikana. Jännitys oli aivan hirveä, pieni paniikki siitä, että ajan tuon matkan päähän ja jos joku onkin huonosti, miten ikinä selviän takaisin kotiin. Samalla taas oli malttamaton fiilis ja koin iloa sekä intoa, kun taas pian näkisin meidän pienen. Tuntui, ettei matka lyhene ollenkaan ja matka tuntui pidemmältä kuin koskaan.

Parkkipaikalle päästyä tuntui että sydän takoo kovempaa kuin lähtiessä. Ulko ovella piti pysähtyä ja hengittää pari kertaa syvään. Kun on niin monta kertaa monessa rakenneultrassa kaikki ollut hyvin, sitä oli epäuskoinen olo, että niin voisi olla myös tällä kertaa. Ehkä myös jotain itsesuojelua, kun ei automaattisesti ajatellut kaiken olevan kunnossa, silloin ei olisi niin iso tipahdus jos jotain olisi löytynyt.

Rakenneultrassa jännitti voidaanko tälläkin kertaa olla niin onnekkaita että kaikki on hyvin?

Oman jännityksen toi myös se, että olin jokin aika sitten löytänyt kainalostani pari pattia joita näytin lääkärille myös (täällä lääkäri tekee tuon ultran, ei kätilö). Epäilin kyllä, että ne on maitorauhasia, koska ennenkin minulle tullut synnytyksen jälkeen samaiseen kainaloon niin sanottu ”lisärinta”. Muttei koskaan vielä tässä vaiheessa. No lääkäri tutki ennen ultraa molemmat kainalot ja rinnat ja ei pitäisi olla syytä huoleen, huh.

Sitten oli vuorossa rakenneultra. Sanoin lääkärille, että jos sattuu näkemään sukupuolen niin ei kerro sitä minulle vaan kirjoittaa lopuksi paperille. Tärkeintä oli itselleni vain kuulla ne sanat, että kaikki on hyvin. Sydän takoi aivan hulluna, kun geeliä levitettiin ja ultralaite laskettiin vatsan päälle. Samassa vauva alkoi potkia ihan kuin muistuttaen minua hengittämään ja hieman rentoutumaan.

Tuntui piinaavan pitkältä ajalta koko ultra, vaikkei se todellisuudessa ollut sitä. Lopulta lääkäri sanoi, että vauvalla on kaikki hyvin, hänellä on kaikki rakenteet kunnossa ja hän vastaa täysin minulla olevia viikkoja (19+4). Painoa pienellä oli 314g. Voi mikä helpotus se olikaan, juuri näitä uutisia toivoin kuulevani. Sain lääkäriltä ultrakuvat sekä kirjekuoren, jonka sisällä luki meidän vauvan sukupuoli. Oli iso helpotus, että rakenneultrassa oli kaikki hyvin. Silmät kostuneina onnesta kävelin takaisin autolle ja lähdin ajamaan takaisin kotio, rentoutuneena ja onnellisena. Kirjekuori ja ultrakuvat seuranani etupenkillä.
Seuraa myös instagramissa.

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Terhi

Terhi

Blogia kirjoittaa kahdeksan lapsen äiti, jonka elämästä ei halauksia, rakkautta, vauhtia, meteliä, sosetta tai sotkua puutu. Lapset syntyneet 2005, 2009, 2010, 2013, 2015, 2018, 2020 ja 2022.

Tervetuloa mukaan!

Voit ottaa yhteyttä myös sähköpostilla
aitijamelukylanlapset@gmail.com

Arkisto

X