TUSKA, JOHON LOPPUA EI NÄY

Maanantaina kuume nousi ja oli korkeimmillaan 39,5. Kolme päivää lämpö on pysynyt 39 asteen tienoilla, oksennan ihan kaiken ylös ja nestehukka on kova. Päässä huimaa ja välillä näen tähtiä. Olen uupunut, ryytynyt ja tuskassa. Koska ajokeli on ollut aivan surkea täällä etelä suomessa ja menopelini on takavetoinen bmw en pääse vanhempieni luo. Yritän välttää sairaalan vuodeosastoa ihan loppuun asti, mutta pikkuhiljaa se rupeaa tuntumaan ainoalta vaihtoehdolta.

Tätä käytävää pitkin olen ryöminyt vessaan, koska kävelemään ei enää pysty. Lopuksi kyllästyin sen verran että raahasin peiton ja tyynyn vessaan ja nukuin (lue: yritin tuskahiessä ja oksennuksien välissä levätä) yöni vessan lattialla. Että sellaista paskaa tällä kertaa. Missä tukiverkosto? Ulkomailla, töissä, heilläkin on elämä ja muita menoja. Niistä tärkein eli mieheni on kyllä tietoinen olostani mutta ei ole vielä tarjoitunut olemaan avuksi tai tullut tänne, tai varmistanut että minulla olisi esim ruokaa jääkaapissa. Toisaalta samapa tuo kun kaikki tulee bumerangina ylös. Hän kyllä lupasi saapua tänne perjantaina, joten enää olisi kaksi päivää yksin tuskaillessa jäljellä. Onko tämä nyt se valo tunnelin päässä, vai onko se juna koska hän pystyi jättämään minut yksin välittämättä vaikka olen näin kipeä? En itsekkään tiedä.

Molemmat luvattiin myötä sekä vastoinkäymisissä, molemmat tiesimme mitä se tarkoittaa. Halusimme molemmat lapsen, tiesimme molemmat että raskaus ei välttämättä ole ruusuilla tanssimista. Tiedämme molemmat että olen kipeä, tiesimme molemmat että talvi tulee ja silloin en pysty asumaan vanhempieni luonna ajokelin takia. Tiedämme molemmat että en pärjää yksin tässä tilassa ja tiesimme molemmat että en voi rasittaa ystäviäni ja sukulaisiani 9 kuukauden ajan. Tiedämme molemmat että asioitten pitää muuttua ja tilanteelle pitää tehdä jotain, mutta vain toinen meistä on valmis siihen. Se on se ero, kun yksi välittää ja toinen ei.