desire nymark - Banneri

Lapsettomuuteen liitetään surua ja tuskaa. Kukaan ei ikinä puhu katkeruudesta. Kaikki hymyilevät kiltisti ja onnittelevat raskaana olevia. Kuuntelevat miten he valittavat ja vastaavat ”on se varmasti rankkaa”. Ostavat vauvakutsuihin rintapumpun ja ihmettelevät jos sellaiselle ikinä on käyttöä omalla kohdalla. Ihmiset utelevat milloin vauvaa on tulossa ja keksitään kasa valkoisia valheita. Miten ei muka ole aikaa, kun on niin paljon muutakin. Salaa yritetään itkeä pahan olon pois. Nielletään katkeruutta alas, vaikka väkisin.

Vertaistuki on hieno asia. Sanoisin jopa että mahtava, korvaamaton. Toiselle lapsettomuudesta kärsivälle voidaan avautua ja oikein kunnolla. Miten jonot ovat perseestä, miten lääkkeiden sivuvaikutukset ovat yhtä helvettiä. Jotenkin sitä luullaan välillä että ollaan paljon vahvempia kuin mitä me oikeasti ollaan, koska luullaan että meidän on pakko olla. Katkera ei saa olla, ei missään nimessä. Sitten yhtenä päivänä kuppi menee nurin ja ihmettelet miten helvetissä olet jaksanut pitää ruusuista kuvaa yllä. Huudat, itket ja ihmettelet miten ihmeessä sinusta tuli tämä katkera perseenreikä. Mutta älä huoli, olet täysin normaali. Sinun reaktio on normaali. Olemme ihmisiä.

Sekundaarisen lapsettomuuden häpeä

Lapsettomuudesta itkeminen ja avautuminen on ollut minulle vaikea asia. Ei se, että kertoisin miten meidän hoidot etenevät tai että me ylipäätänsä ollaan hoidoissa. Vaan tunteet. Miten paskalta kaikki voikaan tuntua välillä. Miten katkera oikeasti olen. En aina, mutta välillä. Tuntuuhan se oudolta, että yhden lapsen äiti itkee lapsettomuutta. Mutta tiedättekö, olen aina halunnut vähintään kolme lasta. Pikkutytöstä saakka. Olen aina luullut että lasten saaminen on helppoa, jopa itsestäänselvyys. Lapsettomuushoidot olivat isku kasvoihin. Hyppy tuntemattomuuteen joka on ollut pelottava ja stressaava, vaikka väitän että ”ei tässä mitään hätää ole! En jaksa stressata”. Eniten tässä surettaa Andreaksen puolesta. Mitä jos hän ei ikinä saa lapsia, vaikka hän on kokenut näin kovia. 

Viime aikoina katkeruus on nostanut päätä, vaikka yritän pysyä positiivisena ja optimistisena ja rauhallisena ja mitä muita positiivisia ilmaisuja nyt tällaisissa tilanteissa kuuluisi käyttää. Stressi yrittää pikku hiljaa tuhota mun kehon sekä mielenterveyden. Olen syönyt vahvoja lääkkeitä niskakipuun. Niska joka luultavasti meni jumiin stressin takia. On ollut päänsärkyä ja hormonit heittelee milloin mihinkin suuntaan. Kierto on totaalisen sekaisin ja nyt kiertopäivä 43 heräsi pieni stressi naistenklinikan kesälomasta. Kesäsulku, onpa musertavaa, mutta hei keho saa levätä. Kuten se jo on tehnyt, neljäkymmentä kolme vitun päivää! Lapsettomien lauantai on kulman takana ja sekin herättää tunteita. 

Olen itkenyt autossa matkalla kotiin kastejuhlista. Olen sammuttanut facebookin silloin kun feedi täyttyy vauvamasuista ja ”hei meille tulee vauva” päivityksistä. Olen väsänyt vaippakakkua babyshowereihin ja raivossa heittänyt vaippoja pitkin seiniä. Olen vetänyt itkusession, hengittänyt syvään ja jatkanut vaippojen rullaamista. Olen ottanut kehut vastaan babyshowereissa ja ajatellut että jospa ne vaan tietäisivät mitä kaikkea ton vaippakakun tekemisen takana on. Kunnes päätin että nyt helvetti riittää. En enää jaksa väsätä mitään helvetin vaippakakkuja jos ne saavat tällaisen reaktion aikaiseksi. En enää mene kissankaimanserkun kastejuhliin. Jatkossa kuuntelen itseäni ja omaa jaksamista enemmän. 

IVF

Olen kadottanut inspiraation kokonaan kun olen yrittänyt ylläpitää tätä ”minä jaksan oikein hyvin ja mulla menee mahtavasti kiitos” fasadia. Oikeasti olen helvetin väsynyt ja vituttaa koska menkat eivät tule. Me vaan odotellaan ja odotellaan ja odotellaan. Tämä oli ensimmäinen postaus pitkään aikaan joka tuli luontevasti. Ehkä tämä taas lähtee tästä, nyt kun yritän oppia käsittelemään mun tunteita paremmin. 

Oletteko tunteneet katkeruutta? Millaisia fiiliksiä se on herättänyt teissä?

Kommentit (4)

Jälleen kerran voin samaistua täysin. Juuri viime viikolla työkaveri kertoi olevansa raskaana ja se herätti kyllä äärimmäisen laajan tunneskaalan, ilo työkaverin puolesta, suru omasta lapsettomuudesta, pieni katkeruus universumia kohtaan ja hämmennys kaikista näistä. Onnittelin tietenkin ja olin aidosti iloinen hänen puolestaan, mutta autossa kotimatkalla kirosin maailman epäreiluutta, miksi kaikki muut mutta en minä?

Ja tuolle nimettömälle kommentoijalle, lapsettomuudesta kärsivät ei ole tyhmiä. Me ymmärretään kyllä että maailmassa tapahtuu paljon pahaa koko ajan, mutta kyllä lapsettomuus saa olla iso kriisi elämässä. Ei sitä tatvitse pyydellä anteeksi, jos ei jaksa innostua toisten vauvoista kun itse on tehnyt sen miljoonannen negatiivisen raskaustestin. Onhan se ihan hiton epäreilua että sinun suuri onni ja kaverin kriisi osuu samaan aikaan, mutta kuten sanoit niin elämässä kriisejä tulee. Ei kai juuri halvautuneenkaan tarvitse heti olla onnellinen siitä että No onneksi kaverit pystyy vielä kävelemään? Tai leskeksi jääneen unohtaa oma suru ja riemuita kun naapuri löysi elämänsä rakkauden? Kun me ollaan vaan ihmisiä.

Kiitos tästä tekstistä. Itse painin sen hemmetin katkeruuden kanssa tällä hetkellä vähän liiankin usein ja olen siitä vihainen itselleni. Olen toki onnellinen muiden onnesta, mutta salaa myös vihainen ja ennenkaikkea surullinen. Meinasin saada raivarin töissä, kun pyydettiin äitienpäiväksi töihin, ”kun äideillä on silloin menoja”. Takana reilu vuosi yritystä ja tuloksena vain yksi varhainen keskenmeno. Joka kuukausi sydäntä särkee kun en itse saa olla se, joka ihailee omaa kasvavaa vatsaansa ja laittaa lastenhuonetta valmiiksi. Onneksi olen löytänyt toisen samassa tilanteessa olevan, jonka kanssa puramme näitä tunteita.
En haluaisi olla katkera, mutta kaikki muu on tällä hetkellä vaikeaa.

Ystäväni sai lapset tosi nuorena. Itse elemin silloin vielä sinkkuna opiskeliaelämää. Ystävän lapset oli at minulle tosi tärkeitä, näin heitä jsein ja autoin, minkä pystyin. He olivat yhteinen ilo.
Koin katkeruutta, kun vihdoin perustin oman perheen. Samaan aikaan ystäväni kärsi sekundaarisesta lapsettomuudesta. Minun raskauksista inei koskaan puhuttu, eikä syntyneistä lapsista onniteltu. Heidän saapumistaan maailmaan ei huomioitu edes postiklrtin vertaa. Se teki katkeraksi.
Ymmärrän, että ollaan kipeiden asioiden äärellä. Mutta joskus lapsettomankin olisi hyvä suunnata katseensa omaa napaa kauemmaksi. Maailmassa tapahtuu muutakin, kuin meidän jokaisen oma elämä.

Yhtä lailla sinkut käyvät polttareissa ja häissä, lesket kättelevät hautajaiskahveilla pariskuntia. Koiraihminen saa puolisokseen allergikon. Yksi joutuu onnettomuuteen ja halvaantuu, toiselta konkurssi vie rahat ja ylpeyden. Yksi raiskataan parisuhteessa omassa makuuhuoneessa kerta toisensa jälkeen.
Elämässä sattuu ja tapahtuu. Lähellä paljon sellaistakin, mistä et saa koskaan tietää.

Emme voi kuitenkaan elää jatkuvasti toistemme tunteita väistellen. Emme toki voi väistellä loputtomiin omiakaan tunteitamme. Joskus on vain joustettava.
Ei ole syntyneen lapsen vika, että joku aikuinen tuntee katkeruutta hänen syntymästään. Eikä hänen vanhempansa ehkä koe luontevaksi kutsua ristiäisiin lapsettomuudesta körsivää. Mutta ollapa kutsumatta, siitä sitä sitten vasta katkeroiduttaisiinkin.
Miten itse otit esikoista odottaessasi huomioon lapsettomuuttaan surevat ihmiset ympärilläsi?

Elämä on välillä ihan perseestä.
Minä menetin kykyni liikkua ja tehdä töitä.
Samalla meni tulot ja tyhjeni kalenteri. Suurin osa sosiaalisesta elämästäkin hävisi samalla kertaa.
En voi olla katkera niille, jotka eivät koskaan sairastu. En voi olla katkera niillekään, jotka sairastuvat, mutta saavat avun hoidoista ja toipuvat. Vaikka kaikki muut olisivat samassa tilanteessa kanssani, en olisi itse yhtään sen terveempi.

Elämä on välillä ihan perseestä.
Ei siihen auta tsemppaukset eikä jaksuhalit.
Rehellisyys auttaa toisinaan. Toisinaan helpottaa, kun asettelee asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Välillä ei auta mikään, mutta sekin on vaan kestettävä. Muita vaihtoehtoja ei taida olla.

❤️

Hetken tunsin katkeruutta kun en voinut tarjota omalle lapselle ”ehjää” perhettä. Nykyään olen itse onnellinen kun päätin erota ja aloin ite voimaan sen jälkeen hyvin. Ja ite oon kans eroperheenä kasvanut ja hyvin on silti pärjännyt, ja nyt vaan joutuu oman lapsen kans käymään saman läpi. Tulevaisuuteen katson luottavaisesti että josko sieltä vastaan tulee se oikea joka kohtelee mua oikein ja pari lasta lisää(kans 3:sta aina haaveillu) 🙂 ja sulle Desire sanon että anna tulla vaan paha olo vaikka kirjoittamalla pihalle, kuhan et/ette jää sitä pakkaamaan omaan päähän kun kuitenkin painavia asioita käytte läpi. Mieluummin sitä lukee ihan oikeasti tämmöstä kirjoituksia eikä siloteltuja, ei aina tarvi olla vahva ja näyttää sitä että hyvin tässä menee vaikkei mee. Toivon teille kaikkea hyvää ja jaksamisia🙂

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Desire Nymark

Desire Nymark

Olen kolmenkympin kynnyksellä oleva nainen joka tekee kahvikuppeja, vauvoja sekä taistelee naisen nautinnon puolesta. Suosikkiasioihin kuuluu pastan syöminen ja kapitalistisen patriarkaatin kukistumisesta haaveilu. Harrastuksena kahvin juominen, nukkuminen sekä sarkasmi. Valitettavasti työtehtäviini kuuluu myös siivoaminen, ruonlaitto huonolla menestyksellä ja pyykkikori, jonka pohjaa en ole nähnyt vuosikausiin.

Arkisto

X